Livearvio: Antti Tuisku lauloi Lost in Musicissa häpeämättömyyden puolesta – ja siksi me rakastimme häntä

Tomi Palsa

Antti Tuisku
Pakkahuone, Tampere
16.10.2015

Teksti: Anna Brotkin, kuvat: Tomi Palsa

Menin Lost in Musiciin tajutakseni jotain meistä suomalaisista.

Olen tähänastisen elämäni aikana asunut kolmessa eri maassa. Joka kerta olen ihmetellyt samaa asiaa: miksi maan suosituin musiikki on aina – tai lähes poikkeuksetta – tylsää?

2000-luvun puolivälissä Ranskassa asuessani koko maa rakasti Raphaëlia. Mies oli sopivasti boheemi ja rööki suussa, mutta ei liian sekaisin aamutelkkariin.

Raphaëlin laimea ja läpikiva kitarapoppis soi radiossa, mainoksissa, kahviloissa, baarissa ja kotibileissä. Opin tuntemaan hänen Caravan-levynsä läpikotaisin. Ei siksi että olisi erityisen hyvä levy, vaan siksi, että se oli osa maan senhetkistä kulttuuria.

Raphaëlin lisäksi ranskalaisissa bileissä soi aina jossain vaiheessa iltaa Claude Francois, 1960–70-lukujen iskelmäpop-kuningas. Sama kysymys toistui päässäni: miksi?

Tajusin vasta jälkeenpäin, että Raphaëlin Caravan-levy on Anssi Kelan Nummela ja Claude Francois on Ranskan Danny. Sellaiseen liittyy niin paljon muutakin kuin musiikkia. Ne ovat yhteistä kulttuurista referenssipohjaa.

Jokaisella maalla on omat eppunormaalinsa: jotain, joka ei aukea ilman tarinaa, kollektiivista kokemusta, yhteistä päätöstä heittäytyä yhteislauluun. Jotain, josta vientituote-potentiaali on kaukana.

Suomalaiselle Aikuinen nainen on paljon enemmän kuin biisi. Se on symboli kokonaiselle mielenmaisemalle, omituiselle melankolian ja iloisen hybriksen sekoitukselle. Mutta jos biisin soittaisi norjalaiselle, hän ei luultavasti tajuaisi siitä mitään. Kysyisi, että miksi tämä on niin iso juttu? Hän ei tarvitse Paula Koivuniemeä, sillä hänellä on oma Aikuinen naisensa jossain Spotify-listan uumenissa

AnttiTuisku_Palsa1

Perjantai-ilta, seison täyden Pakkahuoneen salin perällä ja pompin tasajalkaa. Ollaan Lost in Music -festareilla Tampereella. Kaupungissa soittaa festareiden aikana kymmeniä kotimaisia ja ulkomaisia bändejä, tulevaisuuden nimiä ja vaihtoehtoisempaa kamaa.

Olen tullut tänne norjalaisen Bendikin keikalta. Bendik on sairaan hyvä, mutta Antti Tuiskun keikalla on kaikki.

Antti Tuisku heiluttaa käsiään kymmenien metrien päässä lavalla ja koko sali heiluttaa omiaan samaan tahtiin. Kei-nu-taan! Vieressä ulkomaiset Musiikki & Media -vieraat kohottavat varovasti kulmiaan. Heidän ilmeensä kysyy: mitä tämä on? Miksi?

Antti Tuiskusta tykkäämiseen liittyy paljon muutakin kuin musiikkia. Siihen liittyy elimellisesti tietomme Antti Tuiskun tarinasta, siitä, kuinka hän ujona rovaniemeläisenä halusi laulaa ja tanssia, osallistui Idols-kilpailuun, sai pikkutyttöfanikuntaa, teki levyjä ja joulukonsertteja, uupui ja lopetti. Ajatteli, ettei ehkä tulisi takaisin, mutta palasikin kaikkien yllätykseksi uutena Anttina, kreisibailaajana, jolla on voimaannuttava sanoma.

Kun hurraamme Antille, hurraamme muullekin kuin juuri päättyneelle biisille: hurraamme sille, että Antti otti riskin ja päivitti poppinsa 2010-luvulle. Me tunnemme Antti Tuiskun tuhkimotarinan ja hän tietää sen.

AnttiTuisku_Palsa4

Välispiikeissä Tuisku puhuu Idolsin koelauluista kuin uskoon tullut muistelee haparoivia ensiaskeliaan. Ei Anna Puu muistele koelaulukommelluksiaan, sillä hänen tarinaansa se ei enää kuulu.

Livenä Antti Tuiskun Hyökyaalto-biisin upeus ei ehkä avaudu muille kun suomalaisille, mutta tulin iloiseksi tajutessani, ettei Antti Tuisku ole pelkkä helposti tykättävä tarina. Nykyään jopa kaukana siitä, ja silti (ja toivottavasti juuri siksi) suositumpi kuin koskaan.

Se kertoo jotain hyvää meistä kansakuntana. Olemme kasvaneet Antti Tuiskun mukana olemaan vähän vähemmän tiukkapipoisia. Pidämme hänestä enemmän nyt kun hän on irti ja mässyttää banaania Peto on irti –musiikkivideolla. Me olemme iloisia että hän tekee niin, koska vuonna 2003 hän ei olisi vielä uskaltanut.

AnttiTuisku_Palsa5

Seuraavana aamuna yritän miettiä vertailukohtaa Antti Tuiskulle. Mieleen tulee belgialaisen Stromaen elektropop: vähän synkkä mutta bailattava. Stromae on musiikillaan paitsi päässyt radiosoittoon kotimaansa ulkopuolella myös nostanut puheenaiheeksi kysymyksiä sukupuolirooleista ja tehnyt näkyvämmäksi feminiinisempää miehisyyttä. Siinä on arvoa.

Kun Antti Tuisku huutaa täydelle Pakkahuoneelle ”hei ho paita pois / kaikilla meil on ongelmii”, kehottaa hän unohtamaan läskit ja ulkonäkökriiseilyt ja bailaamaan sen sijaan. Pop-musiikilla on ollut paljon tyhjempääkin sisältöä.

Antti Tuisku laulaa häpeämättömyyden puolesta, ja se on jotain universaalia, ei pelkkää suomalaiskansallisen itseparjauskulttuurin synnyttämää vastavoimaa. Ehkä se vielä joskus aukeaa muillekin.

AnttiTuisku_Palsa6

AnttiTuisku_Palsa3

Päivitetty klo 15:47