”On omanlaisensa riski mennä katsomaan artistia, johon on hullaantunut hetkeksi teinivuosina”, kirjoittaa Anna Brotkin raportissaan. Brotkinin onneksi soul-legendan keikka osoittautui kuitenkin mainioksi.
Teksti: Anna Brotkin, kuvat: Julius Töyrylä
Helsinki Classic Festival: Stevie Wonder
Kaisaniemen puisto, Helsinki
9.7.2014
Muistan sen hyvin. Hyvinkään kaupunginkirjaston musiikkiosasto, 90-luvun lopulla. Kahlasin kirjaston soul-osastoa systemaattisesti läpi, ja vastaan tuli keltainen levynkansi. Siitä alkoi pitkä ja intensiivinen suhde Stevie Wonderin kanssa. Se keltainen levy, Innervisions (1973), sai rinnalleen muita ja lopulta tietysti hävisi taka-alalle. Vähitellen suhde muuttui vähemmän dominoivaksi, mutta ei kai koskaan katkennut, koska kun Wonder keskiviikkona hiippaili Kaisaniemen lavalle, tuntui kuin käsissä olisi taas se keltainen levy.
Samaan aikaan pelotti. On omanlaisensa riski mennä katsomaan artistia, johon on hullaantunut hetkeksi teinivuosina. Sehän on kuin lapsuudessa mansikkamaitoon hurahtaneelle juottaisi taskulämmintä kevytmaitoa, johon on liiskattu pari pakastemansikkaa. Monet ihanat muistot ovat ihania, koska ne ovat muistoja ja saaneet ylleen nostalgialisää. Toki Wonder on ollut epäaktiivisessa kuuntelussa mukanani läpi elämän, mutta kaksi tuntia Stevien kanssa. Apua.
Olin pelokas, mutta onneksi Stevie Wonderia se ei tietenkään hetkauta. Kaisaniemessä kuultu konsertti oli elinvoimainen ja kiinnostava, ei pelkkä laiskasti soitettu kokoelmalevykeikka. Ison bändin ja erityisen ison perkussio-osaston voimalla esiintynyt Wonder soitti tuttua ja vähemmän tuttua, mutta varsinainen hittiputki oli koottu setin puolivälistä eteenpäin: Don’t you Worry ’Bout a Thing, Signed, Sealed, Delivered, Sir Duke, Isn’t She Lovely, Living for the City, Ebony & Ivory, Parttime Lover, You are the Sunshine of my Life, I just Called to Say I Love You, Superstition. Kaikki nämä kuultiin.
Mutta Kaisaniemessä ei onneksi saatu pelkästään turvallisinta ja rakastetuinta 70-luvun soul-Wonderia: mies soitti vastikään haltuun ottamaansa harpejjjta, soitinta joka kuulostaa hyvän häiritsevällä tavalla sähkökitaralta. Lavalla kuultiin myös Overjoyedin kasarisyntikoita ja Hotter than July –levyn (1980) hieno As if You Read My Mind.
Wonder oli nuhainen ja flunssainen, mikä teki miehestä oikeastaan vielä sympaattisemman. Ääni soi, mutta ei yhtä kirkkaasti kuin 40 vuotta sitten, mikä on tietysti luonnonlaki. Keikan loppupuolella Wonderia nauratti niin ettei laulamisesta meinannut tulla mitään. Nauru tarttui yleisöön paremmin kuin yhteislauluyritykset, jotka Wonderin tiukasta ohjeistuksesta huolimatta jäivät puolinaisiksi. No, kello ei ollut vielä kymmentä ja oli arkipäivä. Suomalainen yleisö laulaa kovaa vain kello kaksi yöllä Ruisrockissa PMMP:n keikalla.
Stevie Wonder on ikään kuin aina ollut olemassa. Hän on tehnyt viisikymmenvuotisen uran, mutta on huomattava että ura alkoi Wonderin ollessa vasta vähän yli kymmenvuotias. Hän ei siis ole mikään ikäloppu papparainen, vaan 64-vuotias. Toisin sanoen kolme vuotta nuorempi kuin Hector tai Pepe Willberg, ja kymmenen vuotta nuorempi kuin Musiikkitalossa kaksi vuotta sitten soittanut Herbie Hancock.
Ajattelen edelleen, että Wonder on olennainen osa musiikkikasvatusta: tällä tavalla voi tehdä biisejä. Toki Wonderin yltiöpositiivinen ”rakkaus voittaa ja olemme kaikki ihania” -sanoma ei kanna ihan kaikkien elämänvaiheiden yli, mutta sille on paikkansa. Naiiville auringonpaisteelle on paikkansa.
P.S. Vielä muutama vuosi sitten keikoilla ärsytti eniten se, että puolet yleisöstä seurasi keikkaa kännykkänsä suodattamana ja kuvasi kaiken tuhnuiselle ruudulle (tehdäkseen sillä myöhemmin mitä, en koskaan tajunnut?). Nyt asetelma on muuttunut: puhelimen kamera ei osoita enää lavalle vaan omaan naamaan. Ja kaverin. Ja kaverin kaverin ja keitä siihen selfieen nyt tunkeekaan. Vaihdoin paikkaa keikan aikana useamman kerran, mutta jostain syystä edessäni oli aina Stevie Wonderin sijasta suomalaisia ihmisiä ottamassa kuvaa omasta naamastaan. Tiedoksi heille: Stevie Wonder oli Kaisaniemen lavalla. Siis livenä, siinä se oli ja soitti ihan oikeasti. Livevideoita Wonderista löytyy aika paljon YouTubesta, sieltä voi katsella miltä se näytti.
