Milloin kävit viimeksi nuorisotalokeikalla? Nalle Österman kävi puolestasi!

Kuva: Nalle Österman kävi ihmettelemässä, mitä helsinkiläisiin nuorisotaloihin kuuluu nykyään. Tarvitaanko niitä, vai onko kaupunginjohtaja Pajusen malli toteuttamiskelpoisempi? Samassa blogissa pohditaan myös bändikatselmusten mielekkyyttä. Mutta kuka on Juha ”Käsi”-Määttänen ja mihin kakkakepposeen Österman on syyllinen? Ja mikä on Tuomari Nurmion rooli? Santa Cruz, Ranter, MadCraft, Hey Heather, BadAss Democracy 10.11.2010 Helsinki, Arabian nuorisotalo Teksti: Nalle Österman, kuvat: Nalle Österman ja Punatukkainen paholainen Milloin Sinä olet viimeksi käynyt nuorisotalokeikalla? Milloin Minä olen viimeksi käynyt nuorisotalokeikalla? En muista. Olenko juonut aivoni pellolle? En tiedä. Vaan missä tilassa muistini olisikaan, mikäli olisin noudattanut entisen pääministerimme, Suomen Keskustapuolueen jäsenkirjaa kantavan Matti Vanhasen mallia juomalla pelkästään maitoa? En tiedä sitäkään. Niin paljon asiaa, niin vähän tietoa. Haastatellessani taannoin Hymy-lehteen Yö-yhtyeen solistia ja suomirockin kuningasta Olli Lindholmia, oli hänellä vankka visio mitä tehdä, mikäli hänellä olisi valta yhden yön ajan muuttaa Suomea ja kohottaa suomirockin asemaa. "Jos puhutaan musiikista, niin perustaisin Suomeen 2-4 uutta levy-yhtiötä, kiertäisin suomalaisia kaupunkeja ja maakuntia sekä keräisin bändeiltä uudestaan demonauhoja. Sen jälkeen tekisin nuorisotaloille remontit ja ottaisin nuorisotalot takaisin käyttöön. Kyllä nuorille kuuluu nuorten touhut. Tulee nuoria bändejä ja kirkuvia tyttöjä katsomaan niitä. Ja sitten ne jätkät vähän hölmöilee juovuksissa. Sitten niistä kasvaa, jos kasvaa, laulajia, jotka voivat voittaa Iskelmä-Finlandian." Aplodit Ollille! Hyvin kelattu! Hyvin sanottu! Miten paljon Suomessa on enää nuorisotaloja? Miten paljon niissä järjestetään ohjelmaa nuorille? Onko nuorisotaloilla enää tulevaisuutta? Onko nuorilla tulevaisuutta? Mikä on tilanne nuorisotalojen ja –tilojen osalta muualla Suomessa? En osaa sanoa. Ainakin Helsingissä niitä on viime vuosina pyritty ajamaan alas Helsingin kaupunginjohtajan Jussi Pajusen asettaman työryhmän avulla. Toistaiseksi vastarinta on kantanut hedelmää, mutta kuinka kauan? Milloinkohan Kansallisen Kokoomuksen jäsenkirjaa kantava kaupunginjohtaja Pajunen on viimeksi käynyt nuorisotalokeikalla? En todellakaan tiedä. Milloin Suomen Vasemmistoliiton jäsenkirjaa kantava Nalle Österman on viimeksi käynyt nuorisotalokeikalla? Hyvä kysymys. Sen voin onneksi tarkistaa Helsingin nuorisoasiankeskuksen järjestämän Ääni ja vimma-bändikatselmuksen kotisivuilta. Jaahas, vai että perjantaina 2. huhtikuuta 2010 Kontulan Nuorisokeskuksessa Luupissa! Ja seuranani on ollut Waltarin Kärtsy Hatakka, Radio Helsingin toimittaja Laura Haapala sekä Incredible Nothing-yhtyeen rumpali Teppo Leppänen. Eikä myöskään sovi unohtaa tapahtuman ihanaa juontajaa Mari Vesalaa, tapahtuman äitiä ja tuottajaa Tiina Toivosta sekä soundista vastaavaa lavasäätäjää Tarja ”Tapi” Kujanpäätä. Olisiko Ääntä & Vimmaa ilman heitä? Vuodesta 1996 lähtien järjestetty Ääni & Vimma kerää tätä nykyä vuosittain noin 150 bändiä esittämään taitojaan elävälle yleisölle sekä tuomaristolle. Pääkaupunkiseudun nuorisotaloissa järjestettävien aluetapahtumien jälkeen tuomariston valitsemat aktit pääsevät esiintymään Kulttuuriareena Gloriaan semifinaaleihin ja parhaassa tapauksessa finaaleihin. Ehkä rohkenen jo väittää Äänen & Vimman ottaneen Rockin SM-skaban paikan uutta suomalaista elävää populaarimusiikkia ruodittaessa kilpailun avulla. Olkoonkin, että Äänen & Vimman järjestäjät haluavat itse kutsua tapahtumaa bändikatselmukseksi. Tapahtuman juontaja Mari Vesala muistaa aina mainita, kuinka Children Of Bodomin esiaste Inearthed ei koskaan yltänyt aluekatselmuksesta jatkoon. Itse olin sentään äänestämässä Turisasta Kettutien nuorisotalolta Gloriaan aikoinaan, aivan kuten Ensiferumiakin. Teollisuusmetallinen Velcra pääsi levyttämään Emille, kun vuorostaan loistavaa asennemättöä Rage Against The Machinen ja Kornin hengessä työstänyt Oxygenol hajosi voitettuaan Äänen & Vimman. Oxygenolin jälkeen bändin jäsenet päätyivät levyttämään muissa yhtyeissä, niistä tunnetuimpana Disco Ensemble, johon basisti Lasse Lindfors ajautui Oxygenolin jälkeen. Onhan noita. Kaikilla on varmasti omat lempparinsa. Niin minullakin. Itse olen jo yli kymmenen vuoden ajan todistanut useampia satoja musiikkiesityksiä tuomarina Äänessä & Vimmassa. Eräät ovat hajonneet heti skabavoiton jälkeen, toiset ovat hiipuneet sekä vaipuneet unholaan, mutta monet ovat luoneet pidempää ja kestävämpää uraa muusikkoina. Olisi hienoa ja tärkeää suomirockin kulttuuriperintöä selvittää, ketkä kaikki suomirockin tähdet ja sankarit ovat vuosien mittaan esiintyneet Äänessä & Vimmassa. Ketkä ovat tippuneet jo alkumetreillä ja silti luoneet merkittävän musiikillisen uran. Tällaista arkistoa ei valitettavasti ole, näin minulle on Helsingin Nuorisoasiankeskuksesta kerrottu. Miksi ei? Hyvä kysymys. Jos minulla olisi riittävästi arvovaltaa, ottaisin yhdet ylimääräiset kopiot jokaisesta palautelapusta, joka on artisteille tapahtumassa jaettu ja arkistoisin ne Helsingin Nuorisoasiainkeskukseen. Näin tämäkin arvokas suomirockin historia tulisi arkistoitua vaikka sellaisia tilanteita varten, kun joku nuorten rokkiharrastuksista mitään ymmärtämätön poliitikko yrittää ajaa helsinkiläisiä nuorisotaloja alas. Nyt nämä palautelaput ovat tallella ainoastaan esiintyneillä artisteilla, jos ovat. Minulla pitäisi ainakin vielä olla tallella Gandalf-yhtyeen saamat palautteet vuodelta 1995. Toivottavasti. Olihan niitä bändikatselmuksiä järjestetty Helsingissä jo ennen Ääntä & Vimmaa. Keväällä 1991 Kettutien nuorisotalon lavalle nousivat muun muassa Sininen Hevonen ja Amorphis. Ensin mainittu soitti iltapäivällä, Amorphis viitisen tuntia myöhemmin. Ystäväni Oppu, eli Olli-Pekka Laine soitti molemmissa. Siinä välissä oli aikaa juoda siekailemattomat määrät alkoholia viereisessä leikkipuistossa. Siinä nousuhumalassa olikin riemastuttavaa bongata viereisellä jalkakäytävällä legendaarinen kansanedustaja Liisa Kulhia iltapäiväkävelyllä. ”Hei, anteeksi, ette ole sattumoisin Liisa Kulhia?”, kuuluu nuoren Nalle Östermanin huuto. ”Mitäs nuoria te oikein olette? Hyi hyi, ei ole soveliasta juopotella tuolla tavoin lasten leikkipuistossa.” ”No, kyllä me osaamme käyttäytyä. Ainakin yritämme.” ”Hyvä on.” Nuoret hunsvotit päätyvät lopulta keskustelemaan parisen tuntia Liisa Kulhian kanssa politiikasta, musiikista ja elämästä. ”Tehän olette oikein fiksuja nuoria miehiä”, toteaa Liisa Kulhia viimeisinä sanoinaan ennen kuin jatkaa taas matkaansa. Liisa Kulhia, ehkä viimeinen rehellinen kepulainen. Ilmankos hän perusti oman yhden hengen eduskuntaryhmän. Sen verran tukevat olivat pohjat leikkipuistossa vietettyjen tuntien jälkeen, ettei Amorphista meinattu päästää lavalle ollenkaan. No, siinä vaiheessa Östermalmia ei päästetty enää Kettutien nuorisotalolle lainkaan. Hahhah! Nykynuoret vaikuttavat huomattavasti fiksummilta meihin 1970-luvulla syntyneisiin räkänokkiin verrattuna. Parempi onni oli matkassa 1995 - jälleen kerran tuolla pahamaineisella ja pelottavalla Kettutien nuorisotalolla. Tuolloin bändikatselmuksen nimi oli Polte-95. Silloin Nalle Österman laskettiin sentään sisälle Gandalf-yhtyeensä kanssa esiintymään. Esitys meni hyvin, mitä nyt rumpali sekoili välillä filleissään. Palautekin oli varsin positiivista. Sitä positiivisinta ja rakentavinta palautetta oli antamassa muun muassa Jesu Hämäläinen. ”Metallica ja Slayer ovat hyviä bändejä, olkaa tekin”, Hämäläinen kirjoitti. Sattumaako? Siihen aikaan Jesu vaikutti edellä mainitussa Yö-yhtyeessä basistina. Ilmankos Olli Lindholm puhui niin lämpimästi nuorisotaloista. Tätä aihetta on varmasti ehditty puida lukemattomat kerrat Yön keikkabussissa. Negatiivisinta palautetta tuli puolestaan Måns ”Måsse” Kullmanilta, joka muistetaan varmaankin parhaiten Andy McCoyn Hanoista ikuisuuteen-tarinan kirjailijana. ”Rumia kitaroita”, oli Kullmanin mielipide. Totuus Gandalfista lienee varmaankin noiden kahden ääripään välissä. Ihmetystä Gandalfissa tosin herätti, miksi salin nuorisotalon juhlasalin valot sytytettiin palamaan kesken esityksen. Syykin selvisi seuraavana aamuna, kun silloinen tyttökaveri pyysi katsomaan sunnuntain Hesaria. ”Kato.” Hesarin etusivulla oli puolen sivun kokoinen kuva Gandalf-yhtyeestä esiintymässä Kettutien nuorisotalon lavalla edellisenä iltapäivänä. Ainoastaan Liisa Kulhiasta on joskus saattanut olla isompi. Saamansa positiivisen palautteen ja Hesarin jutun tuoman myönteisen julkisuuden ansiosta Gandalf pääsi esiintymään sekä Lepakkoon että Tavastialle. Mitä tapahtui myöhemmin, on toinen tarina. Tämä hymyilyttää vieläkin. Hymy – miten iloinen asia. Meidän juttuamme ei Kulhia kuitenkaan ehtinyt todistaa, sillä jo syksyllä 1993 hän oli poistunut keskuudestamme vaikean sairauden murtamana, 67 vuoden ikäisenä. Liisa Kulhia, lepää rauhassa. On sateinen ja syksyinen keskiviikko-ilta, kun astelen Punatukkaisen paholaisen kanssa pitkin Arabian synkkiä kortteleita ja katuja matkalla Arabian nuorisotalolle. Tähän sopisi jokin viittaus itämaisiin mattoihin, mutta annetaan olla. Niitä itämaisia mattoja leijailee muuten helsinkiläisen Kingston Wallin kolmen albumin kansitaiteessa. Vaikka Petri Walli riisti aikoinaan hengen itseltään hyppäämällä kirkon katolta alas, elää musiikki edelleen. Petri Walli ja Ior Bock, levätkää rauhassa. Arabian nuorisotalo vaikuttaa melko uudelta tilalta. Sen edessä vaikuttaa autiolta. Pihalla ei ole nuoria polttamassa tupakkaa tai juomassa nurkan takana alkoholipitoisia juomia. Fiksuja nuoria. Kello on 17.52. Tämän rock-illan järjestävällä Arabian nuorisotalon rocktoimikunnalla on kunnianhimoinen tavoite saattaa lavalle kaiken kaikkiaan kuusi nousevaa kotimaista bändiä kolmeen tuntiin kello 18-21 välisenä aikana, roudaukset mukaan lukien. Kuinkahan rocktoimikunnan käy? Alku ei näytä lupaavalta. Lavan liepeillä maleksii muutama teini. Lavan edustalla on arviolta kymmenen henkeä, etupäässä teinityttöjä. Salin äänentoistolaitteisto toistaa tunnistettavaa soundia. Arvaan levyn olevan Tuomari Nurmion uusi platta Paratiisin puutarha. Hyvä! Musiikkikasvatusta nuorille! Kohta 60 vuotta täyttävä Dumari känisemässä 13-16-vuotialle teineille! Tietävätköhän teinit, mikä levy soi? Lavan liepeillä pyörii epämääräinen hiippailija. Hänellä näyttäisi olevan konseptit hieman sekaisin. Väillä hän käy rumpujen takana säätämässä jotakin, sitten taas pyörii lavan liepeillä ympyrää. Ilmiselvä rumpali. Kello on 18.04, eikä ensimmäinen yhtye ole vielä noussut lavalle. Aijjai. Aikataulut heittävät häränpyllyä. Dumari känisee taustalla. ”Meidän juontajat on myöhässä, siihen on varmaankin syynä tuo eilinen myrsky”, spiikkailee lavalle noussut Tarja Kujanpää. Tapi! Tuo raisu rokkimamma ja legendaarinen nuorisotalo-ohjaaja, joka ei näytä vanhentuneen päivääkään omista teinivuosistani. Tosin ei myöskään nuortuneen. Tapi oli kuvioissa jo silloin, kun kiersimme 20 vuotta sitten Helsingin eri nuorisotaloja Sinisen Hevosen kanssa sikaillen ja ruokottomasti käyttäytyen. ”Tunnustan sen, olen syyllinen. Armoa, ansaitse en. Olin täysin, syyntakeinen. Tekoni, oli tahallinen”, levylaulaja Nurmio känisee taustalla. Voi luoja! Tapi oli paikalla myös tuolloin, kun Sininen Hevonen esiintyi Koskelan nuorisotalolla alkukesästä 1991. Kun Sinisen Hevosen jäsenet olivat nauttineet kauniista kesäpäivästä janojuomaa siemaillen. Koskelan nuorisotalolla oli tarkoitus sitten skarpata. Suunnitelma toimi hyvin siihen asti, kunnes Koskelan nuorisotalon eteisen lattialta löytyi kassi, joka sisälsi kaksi viinipulloa, punaisen ja valkoisen. Ei muuta kuin valkoviini povariin ja takahuoneeseen imailemaan, olihan iltapäivän pöhnästä jo sen verran selvitty. Ei olisi kannattanut. Valkoviini vartissa pönttöön ja yläpäässä hyöri taas sen verran, että pohjoinen oli etelä eikä tiedossa enää ollut, oliko ilta vai aamu. Seuraavaksi Tapi saapuu möykkäämään takahuoneeseen. ”No niin, teidän pitäis olla lavalla kymmenen minuutin päästä!” Voihan paska. 17-vuotias Barry Covana on siinä kunnossa, ettei kapulat pysy enää kädessä eivätkä lihaksetkaan toimi! Ei kun lavalle. Miksaajat katselevat pari minuuttia sekoilua naureskellen, kunnes päättävät laittaa miksauspöydän kiinni ja lähteä kahville. Sehän ei J.C. Adonikselle, eli laulaja Ville Juvoselle sovi. Sen sijaan tuo Eppu Normaalin solistia Martti Syrjää muistuttava veijari päättää itse siirtyä miksauspöydän taakse miksaamaan Sinisen Hevosen Koskelan nuorisotalon keikan. Sinisen Hevosen pikakurssi miksaamiseen à la J.C. Adonis. Homma hoituu yksinkertaisesti siten, että mennään miksauspöydän taakse, nostetaan kaikki kanavat ylös täysille ja täräytetään sähköt päälle. PUM! Sen jälkeen palataan lavalle sekoilemaan. Hahhah, vieläkin naurattaa. Anteeksi, pakko pyyhkiä kyyneleet silmäkulmista. Tuohan oli kuitenkin pientä siihen verrattuna, kun Sininen Hevonen sai lopullisesti porttikiellon kaikkiin Helsingin kaupungin nuorisotalojen treenikämppiin, joita kaupunki ilolla uutterille ja innostuneille nuorilleen tarjosi. Sitä ennen Sininen Hevonen oli jo lentänyt tasaisin väliajoin pihalle Korkeavuorenkadun paloaseman alakerrassa sijainneen väestönsuojan harjoittelutiloista juopottelun ja tupakoinnin vuoksi. Tiloissa kun ei saanut juopotella ja tupakoida. Välillä näillä treenikämpillä kävi toistasataa ihmistä juopottelemassa ja tupakoimassa sekä kuuntelemassa muun muassa Sinisen Hevosen huojuvaa soittoa. Treenikämppien menetys ei liiemmin pelottanut tai haitannut, sillä olimmehan kehittäneet nerokkaan taktiikan, jolla hommat toimivat täydellisesti. Kun tilojen iltavastaava kävi kerran puolessa vuodessa treenikämpällä pyörähtämässä, oli huonoa onnea, jos juopot nuorisorokkarit olivat paikalla. Jos näin kävi, tuli välittömästi häätö. Sitten vain joku muu seurueesta soittelemaan vapaista treenikämpistä Sinisen Hevosen häätäneelle nuorisotyöntekijälle. ”Sattumoisin tässä juuri vapautui yksi tila, olette tervetulleita sinne!” Sattumaako? Erään legendaarisen ja surullisenkuuluisan kakkakepposen jälkeen ovet Helsingin kaupungin organisoimiin harjoittelutiloihin sulkeutuivat kuitenkin lopullisesti. Miksi ovet ei aukene meille, onko rotumme syytä tää?, kuten Hortto Kaalon hevosmiehet lauloivat aikoinaan. Pitäisikö tuo kakkakepponen kertoa? Onko rikos jo vanhentunut? Kehtaakohan sitä? Eipä taida. No kerro nyt! Enpä taida. No kerro nyt! No kerrotaan! Olipa kerran laulu- ja soitinyhtye Sininen Hevonen, joka herätti inhoa, hämmennystä ja suurta rakkautta, minne ikinä Helsingissä menikin. He laukkasivat uljaina rokkisotureina halki Helsingin hämyisten kujien, elämästä nauttien ja päihtyen. Mikään unelma ei ollut mahdoton toteutettavaksi, mikään unelma ei ollut tavoittamaton. He seikkailivat halki Helsingin katujen rehvakkaasti nauraen ja auktoriteetteja uhmaten. He olivat rokkareita, ja rokkareiden kuului käyttäytyä rokkareiden tavoin. He lensivät pihalle Helsingin kaupungin nuorisoasiankeskuksen treenikämpistä, he saivat jopa porttikieltoja Helsingin kaupungin nuorisotiloihin. Se ei heitä hetkauttanut. He hengittivät elämää ja janosivat sitä lisää. Lisää, lisää, lisää, aina vain lisää! Eräänä kesäisenä lauantai-iltapäivänä he olivat jälleen kerran päätyneet Helsingin nuorisoasiainkeskuksen hallinnoimaan, väestösuojassa sijanneeseen harjoittelutilaan Munkkiniemeen. Siellä nuoret musikantit ja muut retkut soittivat ja juopuivat elämästä. Treenikämpällä vierailleille ystäville pihalta oli raahattu vihreä puiston penkki, jolla ystävät, fanit ja muut matkamiehet sekä –naiset saattoivat oikaista koipiaan. Tuona kauniina kesäisenä lauantai-iltapäivänä paikalle ilmestyi yhtyeen vankkumattomiin faneihin kuulunut Juha ”Käsi” Määttänen. Lempinimensä Käsi-Määttänen oli saanut ihmeellisestä verenkierron häiriöstä, joka sai aina juopotellessa sekä kylmässä miehen käden muuttamaan väriä sateenkaaren kaikiksi väreiksi. Käsi-Määttänen ilmestyy paikalle hirveässä jurrissa, vaaleanpunainen Valintatalon muovikassi täynnä janojuomaa. ”Mä olhen jhuonuth 14 kaljaa”, Käsi-Määttänen örisee. Kuluu hetki, ja Käsi-Määttänen makaa sammuneena vihreällä puiston penkillä. Laulu- ja soitinyhtye Sininen Hevonen musisoi, Käsi-Määttänen kuorsaa. Laulu- ja soitinyhtye Sininen Hevonen lopettaa musisoimisen, Käsi-Määttänen kuorsaa edelleen. Mikä neuvoksi? Yritämme herätellä Käsi-Määttästä. Se ei onnistu. ”Viedään sen bisset ja jätetään se tänne”, ehdottaa joku. Hyvä sketsi! Ne vaksit tulee kuudelta illalla laittamaan oven takalukkoon ja sähköt pääkatkaisijasta pois. Mitä jos se jää sinne? Mitä jos se vaksi ei hogaa sitä? Katotaan. Laulu- ja soitinyhtye Sininen Hevonen poistuu viereisen leikkipuiston penkeille julkijuopottelemaan Käsi-Määttäsen kaljoja. Käsi-Määttänen jää treenikämpälle kuorsaamaan. Tulee kello kuus, kohta alkaa aika uus. Vartiointiliikkeen vartija tulee laittamaan pommisuojan takalukkoon ja sammuttamaan valot pääkatkaisijasta. Käsi-Määttänen jää häneltä huomaamatta. Kilistelemme Käsi-Määttäsen kaljoja virnuillen. Hahhah! Saavumme takaisin rikospaikalle seuraavana päivänä aamupäivällä. Sunnuntaikirkossa emme ole käyneet. Ulko-oven yläpuolella ollut ritilä on potkaistu sisältäpäin pihalle. Astumme sisään väestönsuojaan. Kaikki ovenkahvat ja valokatkaisijat ovat ulosteessa. Saniteettitilojen lavuaari - täynnä paskaa. Mitä on tapahtunut? Sitä emme saa koskaan tietää. Valistunut arvaus on, että Käsi-Määttänen on jossakin vaiheessa herännyt kummeksuen, missä ihmeessä onkaan. Kun se ei ole selvinnyt, on hän kompuroinut treenikämpällä. Kaadellut tavaroita, valokatkaisijaa etsien. Vaan valokatkaisijasta ei ole nyt apua. ”Missä vitussa minä olen? Kuolenko minä tänne?”, voin kuvitella Käsi-Määttäsen ajatelleen, kunnes hänen ruumiinsa täyttää lämpö. Jumalainen olotila. Olo, jonka monet kertovat kokeneensa käytyään kolkuttelemassa taivaan portteja. Lämpö, joka syntyy, kun ulostaa housunsa täyteen paskaa. Ei oo valoo. Valo ei syty. Tämä oli viimeinen niitti Helsingin Nuorisoasiainkeskukselle. Laulu- ja soitinyhtye Sininen Hevonen ei ollut enää tervetullut harjoittelemaan kaupungin tiloihin. Paska juttu. Mutta oli se sen arvoista. "Kallis on hinta totuuden, kalliimpi kuin petoksen. Vaikka mitään salaa en, rangaistus on kaksinkertainen”, känisee Nurmio taustalla. HIM-yhtye häpäisi aikoinaan Juha Miedon patsaan, Sininen Hevonen häpäisi toisen suomalaisen Juhan, Juha ”Käsi” Määttäsen. Ville Valo asuu nykyään Munkkiniemessä. Sattumaako? Seuraavalla Sinisen Hevosen keikalla Käsi-Määttänen oli jälleen eturivissä sekoilemassa. Arabian nuorisotalolla ei Käsi-Määttästä näy. Mitäköhän Käsi-Määttäselle kuuluu nykyään? Tuomari Nurmio hiljenee. ”Seuraavaksi lavalle nousee – hei, mikä teidän bändin nimi on?” BadAss Democracy. ”Siis mikä se oli?” BadAss Democracy! [caption id="attachment_12102" align="alignleft" width="480" caption="Nämä jätkät ovat BadAss Democracy."][/caption] Lavalle nousevat Kaz - eli laulaja-kitaristi Kasperi Meriläinen, Kendy - eli kitaristi Kendor Jukohaus, Teemu - eli rumpali Teemu Patrikainen sekä Ile - eli basisti Ilmari Kolehmainen! Soitannollisesti BadAss Democracy ei vielä vakuuta. Huomio kiinnittyy bassoa soittavaan 12-vuotiaan näköiseen Kolehmaiseen. Hardcore Superstarin paitaa yllään pitävä poika näyttää niin lutuselta soittaessaan Gibson Thunderbird-mallista bassoaan. Sama soitin on ennen Kolehmaista roikkunut muun muassa Mötley Crüen Nikki Sixxin hartioilla – sekä Sinisen Hevosen Jack Sibeliuksen! BadAss Democracy soittaa aika tavanomaista katurockia, eikä yhtyeen soittokaan tee suurta vaikutusta. Siihen suurin syy on Patrikainen, joka sekoilee aivan liikaa kompeissaan ja filleissään – kuten vaikka Sinisen Hevosen Barry Covana vajaat 20 vuotta sitten Koskelassa. Ilmeisesti rumpali ei ole kuitenkaan humalassa. Humalassa Arabian nuorisotalolla ei näytä olevan kukaan. Se on hyvä asia. Mitäköhän siitäkin tulisi? No blogipitäjänne on ainakin yksi varoittava esimerkki. Ehkä BadAss Democracy tarvitsee vain enemmän treeniä ja keikkoja, jotta soitto ja laulu alkaisi kulkea yhtä hyvin kuin vaikkapa Hardcore Superstarilla. Nyt BadAss ei ollut lainkaan nimensä veroinen, pikemminkin PussyCat. ”Meille on tullut yksi peruutus, mikä sen nimi nyt oli? Hei tytöt, mikä sen bändin nimi nyt oli”, Tapi kähisee. Peruuttanut yhtye on nimeltään Damage Limit. Ehkä aikataulussa onnistutaan sittenkin pysymään? Lavalle astelevat seuraavaksi Joonas - eli laulaja Joonas Orava. Väinö - eli kitaristi ja taustalaulaja Väinö Wallenius. Joni - eli kitaristi Joni Rahkola. Pete - eli basisti Petri Santala sekä Jontsa - eli rumpali Joni Martiskainen. Yhdessä he ovat Hey Heather. [caption id="attachment_12104" align="alignnone" width="480" caption="Hey Heather edusti Fullsteam-osastoa."][/caption] Nämä kundit ovat vähän vanhempia kavereita, noin parikymppisiä. Soitto kulkeekin jo eri malliin. Soundit ja otekin ovat hallussa. Persoonattomuus vaivaa myös Hey Heatheria. Näiden kavereiden suurin esikuva on pakko olla Disco Ensemble. Eleet ja staili ovat hallussa, mutta ainakaan vielä yhtyeellä ei ole tarjota Drop Dead Casanovan kaltaista ärsyttävää hittirenkutusta. Silti, kyllä Hey Heatherin voi nyt jo nakata niille Fullsteamin järkkäämille emokeikoille isompien nimien lämppäriksi sillä surullisenkuuluisalla lämmittelijöiden keikkaliksalla. ”Moi Nalle, mitä kuuluu! Tulit sitten nutakeikalle!” Tapi Kujanpää! Mikä meininki? Pakkohan se oli tulla tsekkailemaan, mistä nuori veri kusee. Illan bändeistä ainakin BadAss Democracy, Hey Heather, Ranter ja Santa Cruz ovat soittaneet Äänessä & Vimmassa. On kiva käydä katsomassa, onko kehitystä tapahtunut. Etupäässä Ranteria ja Santa Cruzia, eihän kumpikaan niistä ole perunut? ”Venaa, mä katon! Ei oo, Damage Limit on perunut.” Ookoo. ”Eiks oo aika makee mesta tää Arabia? Tää on nyt vuoden verran ollut täs.” Onhan Arabia kieltämättä näyttävä ja hienon oloinen nuorisotalo. Lavan vieressä nuoret saavat tappaa toisiaan verkossa tietokoneilla pelaten, kun toiset rokkaavat rajusti viereisellä lavalla. Lava on reilun kokoinen, valot hyvät ja salin sounditkin muhkeat. ”On tää vähän toista maata kuin Pasilan nuta. Sen sali oli suurin piirtein tuon lavan kokoinen”, Tapi räkättää. ”Kun menin sinne noin 20 vuotta sitten hommiin, minulle annettiin rikkinäinen Landola ja pyydettiin alkaa järjestämään talolle musiikkitoimintaa. Siitä lähdettiin.” Lavan takana oleva verho kertoo Arabian nuorisotalon liveilloista lisää luovalla tavalla. Kuvassa on kuusi käsivartta, joiden kämmenet tekevät jokainen oman käsimerkkinsä. Räppärillä joumään-henkisesti, hevarilla nousee pikkurilli ja etusormi, popparilla peukku, rokkarilla nyrkki, punkkarilla keskisormi ja ska-diggarilla voitonmerkki. ”Tääl on joka toisen viikon keskiviikkona erityylinen keikka. Yleensä niillä käy noin parisataa henkeä, parhaimmillaan joku 300. Nyt täällä on varmaan reilu parisataa. Loppuvuonna meillä on vielä pari isompaa proggista tulossa.” Nämä isommat proggikset ovat DAF:n rumpuklinikka 21.11. ja Arabian nutan 1-vuotissynttärit 3.12. ”DAF:in rumpuklinikathan on aiemmin ollu Tavalla. Nyt ne päätti tulla tänne. Ja sit meil on meidän synttäreillä rasismin vastainen rap-ilta. Silloin esiintymään tulee muun muassa Nopsajalka. Ja tapahtuman suojelijaksi tulee Nasima Razmyar, sä tiedät tän Tanssii tähtien kanssa-mimmin?” Yeah, mä tiedän. Tää on muuten aika makee juttu, miten taustalla soi Dumarin uus platta. On makeeta, et täs annetaan skideille alitajuisesti vähän musiikkikasvatusta vanhempienkin starbojen tekemisiin. Sattumaako? ”No ei todellakaan, se on mun platta! Mä skulaan täällä aina noille ski deille vähän vanhempien starbojen musaa, et ne oppis hiffaan, miten kovia juttuja Suomessa on duunattu. On mulla tuolla esimerkiks Smackia ja muuta sellaista.” Pajunenhan yritti ajaa snadimpia nuorisotaloja Stadissa alas jokin aika sitten, kuten Munkkaa ja Harjua, ja siirtää nuorisotalotoimintaa keskitetysti Sörkan rantatielle Happeen. Mikä tilanne on nyt? ”Eihän siinä ollut mitään järkeä. Munkalla ja Harjulla on niin pitkät perinteet, että olisi järjen köyhyyttä ajaa ne alas. Niissä skidit pääsee kuitenkin duunaamaan omaa musaa halvalla. Meillähän on ollut paljon yhteistyötä Harjun kanssa.” Tapi paljastaa, että Arabiankin toimintoja yritettiin siirtää Happeen. ”Totesin, että mikä järki on ensin rakentaa iso rakennus tiettyä käyttötarkoitusta varten, ja sitten siirtää toiminta muualle ennen kuin se on edes ehditty aloittaa alkuperäisen suunnitelman mukaan!” Tutkimattomat ovat poliitikkojen tiet. Milloinkohan kaupunginjohtaja Jussi Pajunen on viimeksi käynyt nuorisotalokeikalla? Onkohan Pajusen salainen tavoite lakkauttaa pienimuotoisia nuorisotaloja ja –tiloja siirtäen niitä keskitetysti suureen kolossiin? Tämän jälkeen suuri kolossi on helppo lopettaa kannattamattomana, jos nuoret vierastavat byrokraattista ja jähmeää kolossia pienen ja inhimillisen sijaan. ”No, esimerkiksi Ensiferum on lähtöisin Pasilan nutalta. Nykyään ne kiertää Jenkkejä ja Eurooppaa.” Ja kävivät aikoinaan Gandalfin keikoilla hehkuttamassa Carry The Torch-biisiä. Kenelle soihtu siirtyy Ensiferumilta? Ei se siirry, mikäli nuorilla ei ole paikkaa harjoitella ja toteuttaa luovuuttaan. Mikäli kaupunki ei suo riittävästi ilmaisia harjoittelutiloja niille nuorille, joilla ei ole varaa maksaa vapaiden markkinoiden kalliita vuokria. Suomirockin tulevaisuus voidaan pilata myös Helsingissä lyhytnäköisillä poliittisilla päätöksillä. [caption id="attachment_12105" align="alignnone" width="480" caption="MadCraft, Hybäreiden manttelinperijä?"][/caption] Keskustelun lomassa lavalle ovat ehtineet jo kavuta Tom Nuorivaara, eli laulaja-kitaristi Tom Nuorivaara. Juho Rinne, eli kitaristi Juho Rinne. Samuli Hyttinen, eli basisti Samuli Hyttinen. Otto Uotila, eli rumpali Otto Uotila. Yhdessä he ovat MadCraft. Nuorivaara! Onkohan Tom Nuorivaara sukua Z-Tradingin Henri Nuorivaaralle, joka jo 1990-luvulla tarjosi ensiluokkaista palvelua äänitemonistuksen saralla Helsingin Konalan kupeessa Vantaan puolella? Jos Z-Tradingin Nuorivaara ymmärsi palvelun päälle, niin MadCraftin Nuorivaara taitaa viihdyttämisen. Menevää pop-punkrokkia työstävä MadCraft heiluu, riehuu ja räiskyy lavalla sähköiskun saaneena. Kertosäkeistä tulee välillä mieleen toisen suomirockin ilopillerin, Hybrid Childrenin viisut. Encoreissa yhtye esittää Green Dayta ja Blink-182:ta. Bändi sanoo soittavansa ”superpowered punkpoppia”. Mitäköhän superpoweria sitä on oikein nautittu ennen lavalle nousua? ”Hei tulkaa kaikki tänne lavan eteen, silleen meillä on kaikilla hauskempaa. Hei jengi hei, kaikki messiin”, Nuorivaara maanittelee. Muutama tyttö noudattaa Nuorivaaran neuvoa. ”Tuosta tulis varmaan hyvä tv- juontaja, koska tuo on kivannäköinen, sanavalmis ja sillä on kiva ääni”, punainen paholainen kuiskaa korvaani. Keikan jälkeen päätän tutkia MadCraftin myyntikojua. T-paita irtoaa kympillä, ep:stä saa pulittaa neljä euroa. Oviaukon luona törmään toiseen tuttuun. Jalankulkuämpärin Sannahan se siinä! Sanna Väkevä istuu oviaukon liepeillä tukkimiehen pöytäkirjaa pitäen ja villasukkaa kutoen. ”Musta on tullut vanha, en jaksa enää muuta kuin kutoa villasukkaa”, Sanna virnistää. Tutkin Sannan tukkimiehen pöytäkirjaa. Sen mukaan sisällä on 142 henkeä. Jos nyt olen laskenut oikein. Kello on 20.04. Aikataulut taitavat heittää häränpyllyä. [caption id="attachment_12109" align="alignnone" width="480" caption="Ranter esittää veijarimaista hard rockia suomeksi."][/caption] Lavalle on astelemassa tuttuja veijareita. M. Karjalainen, eli basisti-laulaja Matti Karjalainen. L. Kansikas, eli kitaristi Lauri Kansikas. T. Viitasaari, eli rumpali Tuomas Viitasaari. Yhdessä he ovat vuoden 2010 Ääni & Vimma-voittaja Ranter! Lavan edusta täyttyy ensimmäistä kertaa kunnolla yleisöstä. Ranter on metka yhtye! Näin velmua ja veikeää ryhmää saa harvoin hakea. Ranterissa ei ole mitään väkinäistä, vaan vilpitöntä soittamisen iloa ja riemua. [caption id="attachment_12110" align="alignnone" width="480" caption="Onko Lauri Kansikas tulevaisuuden Alexi Laiho?"][/caption] Ranterin kitaristi Lauri Kansikas on yhtyeen kiistaton tähti. Kansikas on Kitaristi isolla koolla Luojan armosta – Ibanezistaan huolimatta. Noin 16-vuotias keppiveijari on tuleva suomalainen kitarasankari, josta voidaan kymmenen vuoden päästä puhua samaan äänensävyyn kuin vaikka Alexi Laihosta, Roope Latvalasta tai Timo Tolkista. Tällä hetkellä Ranterin suurin ongelma on laulusolistin puute. Biisimateriaali rokkaa ja soitto kulkee, mutta solistin puute heikentää yleisvaikutelmaa ratkaisevasti. Varsinkin, kun mikkiin mölisevät Karjalainen ja Kansikas eivät ole laulusolisteja vaan muusikoita. Hei, sinä teini siellä! Niin, juuri Sinä! Pelasta suomirock ja liity Ranteriin solistiksi! Se tuottaisi varmasti suurta iloa kaikille metkan suomirockin ystäville, joita ennen Ranteria ovat tarjoilleet muun muassa Popeda, Tehosekoitin sekä Stud. Ranterin keikassa on vielä toinen kauneusvirhe. Yhtye jättää soittamatta oman Paranoidinsa, kappaleen nimeltä Voitonnälkä. Pyhäinhäväistys! Sen sijaan bändi vetää jonkun englanninkielisen hevibiisin. ”Tätä te varmaan olette odottaneet”, Karjalainen spiikkaa. Ei olla. ”Tuo kitaristi ei varmasti edes tajua flirttailevansa yleisön kanssa. Toi tulee vielä saamaan niin paljon pillua”, punainen paholainen kuiskaa korvaani. [caption id="attachment_12111" align="alignnone" width="480" caption="Ranterin kitaristi tulee vielä saamaan paljon pillua."][/caption] Ranterin setin jälkeen kuulen useamman henkilön yleisössä lauleskelevan Voitonnälkää. Se, joka löytää Ranterille sopivan laulajan ja kiinnittää sen levy-yhtiölle, tulee vielä tekemään tuhottomasti rahaa. Ilta alkaa olla loppusuoralla. Aikataulut ovat kusahtaneet. Mutta mitä sitten? Eihän kello ole vielä edes yhdeksää. Viimeisenä tatamille astelevat Archie - eli laulaja-kitaristi Arttu Kuosmanen. Johnny - eli kitaristi Joonas Parkkonen. Middy - eli basisti Mitja Toivonen ja Taz - eli rumpali Tapani Fagerström. Yhdessä he ovat Santa Cruz. Fagersröm! Onko Taz se Fagerström, jonka oven takana amerikkalainen talk show-legenda Conan O’Brien kävi riehumassa Suomea käsittelevässä jaksossaan Late Night with Conan O’Brien-show’ssa? Kaikki on mahdollista, mikään ei ole mahdotonta! [caption id="attachment_12112" align="alignnone" width="480" caption="Saako Santa Cruz paljon pillua?"][/caption] Facebookin mukaan Santa Cruz soittaa ”good ol´glamorous hard rockia”. Sellaista, jolla Reckless Love taitaa tällä hetkellä tahkota melkoisen tilin. Santa Cruz tekee sen vain huomattavasti paremmin, tarttuvammin ja iskevämmin. Enkä ole ainoa, joka on sitä mieltä. Santa Cruzin MySpace-sivuilta voi lukea muun muassa Alexi Laihon kehut bändistä. Mediassa Jone Nikula on vaahdonnut nelikosta Radio Rockissa, kun taas Jaana Rinne on kehunut bändiä haastatellessaan The 69 Eyesin rumpalia Jussi 69:iä City-lehteen. Eikä sovi unohtaa, kuinka aiemmin muun muassa Waltarin, Kyyrian, Hybrid Childrenin, Himin, Nightwishin, Lordin ja The 69 Eyesin asioita hoitanut Silke Yli-Sirniö on nyttemmin ottanut myös Santa Cruzin siipiensä suojiin. Diili Hype Recordsin kanssa on kuulemma työn alla. Sattumaako? Ei ole. Santa Cruz on vain niin vitun kova orkesteri! [caption id="attachment_12113" align="alignnone" width="480" caption="Santa Cruz, vitun kova!"][/caption] Nämä nuoret salskeat uroot pääkaupunkiseudulta osaavat soittaa, säveltävät hyviä biisejä ja omaavat asennetta sekä esiintymisvarmuutta - imelyyteen sortumatta. Lyhyesti Santa Cruzia voisi kutsua sellaiseksi Reckless Loveksi, jota isot pojatkin voivat kuunnella. Olkoonkin, että Arabiassa lavan edustan kansoittaa noin satahenkinen, etupäässä teinitytöistä koostuva yleisö. Bongaan yleisöstä Ranterin Lauri Kansikkaan. Tuo nuori kitarasankari seuraa keskittyneesti pää vinossa nelikon edesottamuksia lavalla. [caption id="attachment_12115" align="alignnone" width="480" caption="Ranterin Lauri Kansikas seurasi silmä kovana Santa Cruzin edesottamuksia lavalla."][/caption] Santa Cruz on valmis paketti, mutta ei liian hiottu. Kuosmanen yrittää välillä kuulostaa liikaa Mötley Crüen Vince Neililtä ja välillä laulu ei pysy kasassa. Mutta selvästikin ahkera keikkailu on kantanut hedelmää, sillä bändillä näyttää olevan hyvä fanijoukko kasassa jo ennen ensimmäistä virallista julkaisua. Bändin omissa biiseissä on hyviä koukkuja ja ideoita, ja kertosäkeitäkin voi hoilata mukana jo ihan ensikuulemalta. Omien biisien jälkeen viimeisenä vedetty Billy Idolin Rebel Yell kuulostaa irralliselta ja jopa turhalta. Kyllä Him sai kappaleen toimimaan paremmin. ”Laulaja kuulostaa liikaa Vince Neililtä”, kuuluu punaisen paholaisen tuomio. Niin yrittää. ”Noi on tosi mukavia ja kohteliaita kundeja”, paljastaa Tapi Kujanpää keikan jälkeen. [caption id="attachment_12114" align="alignnone" width="480" caption="Santa Cruz, kilttejä poikia?"][/caption] Oho! Kun ennen laulettiin ”nice boys don’t play rock’n roll”, ovat pahat pojat kärsineet näemmä inflaation nykyrockissa. Kenties se on vain hyvä asia. Jaksaisikohan Tapikaan enää uusia Sinisiä Hevosia? Kello on 21.35. Bussipysäkillä keikalla olleet tytöt vaahtoavat esityksestä. ”Hitsi, kun oli taas hyvä keikka! No kymmenen päivän kuluttua sitten taas!” Nuorissa on tulevaisuus. Kotosalla yritän kaivaa verkosta esille Tuomari Nurmion uuden levyn Paratiisin puutarhan. Huonolla menestyksellä. Sitä ei verkosta löydy. Mikä nyt neuvoksi? Facebook antaa avun. Soundin avustaja Arttu Tolonen tarjoaa auttavan kätensä! Apua, kuinka noloa onkaan vastaanottaa apua Soundi-lehteen kirjoittavalta soundalilta! Eikö Soundin ja Rumban pitäisi olla verisissä riidoissa keskenään? Kuka tuomitsee? Olen syyllinen. ”Tunnustan sen, olen syyllinen. Armoa, ansaitse en. Olin täysin syyntakeinen. Tekoni oli tahallinen. Kallis on hinta totuuden, kalliimpi kuin petoksen. Vaikka mitään salaa en, rangaistus on kaksinkertainen. Tein väärin, mutta kadu en. Vaikka saisin elinkautisen. Rakkaus on rikokseni. Siihen olen syyllinen.” Rakkaudesta musiikkiin.

Nalle Österman kävi ihmettelemässä, mitä helsinkiläisiin nuorisotaloihin kuuluu nykyään. Tarvitaanko niitä, vai onko kaupunginjohtaja Pajusen malli toteuttamiskelpoisempi? Samassa blogissa pohditaan myös bändikatselmusten mielekkyyttä. Mutta kuka on Juha ”Käsi”-Määttänen ja mihin kakkakepposeen Österman on syyllinen? Ja mikä on Tuomari Nurmion rooli?

Santa Cruz, Ranter, MadCraft, Hey Heather, BadAss Democracy
10.11.2010 Helsinki, Arabian nuorisotalo

Teksti: Nalle Österman, kuvat: Nalle Österman ja Punatukkainen paholainen

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Milloin Sinä olet viimeksi käynyt nuorisotalokeikalla?

Milloin Minä olen viimeksi käynyt nuorisotalokeikalla? En muista. Olenko juonut aivoni pellolle? En tiedä. Vaan missä tilassa muistini olisikaan, mikäli olisin noudattanut entisen pääministerimme, Suomen Keskustapuolueen jäsenkirjaa kantavan Matti Vanhasen mallia juomalla pelkästään maitoa?

En tiedä sitäkään.

Niin paljon asiaa, niin vähän tietoa.

Haastatellessani taannoin Hymy-lehteen Yö-yhtyeen solistia ja suomirockin kuningasta Olli Lindholmia, oli hänellä vankka visio mitä tehdä, mikäli hänellä olisi valta yhden yön ajan muuttaa Suomea ja kohottaa suomirockin asemaa.

“Jos puhutaan musiikista, niin perustaisin Suomeen 2-4 uutta levy-yhtiötä, kiertäisin suomalaisia kaupunkeja ja maakuntia sekä keräisin bändeiltä uudestaan demonauhoja. Sen jälkeen tekisin nuorisotaloille remontit ja ottaisin nuorisotalot takaisin käyttöön. Kyllä nuorille kuuluu nuorten touhut. Tulee nuoria bändejä ja kirkuvia tyttöjä katsomaan niitä. Ja sitten ne jätkät vähän hölmöilee juovuksissa. Sitten niistä kasvaa, jos kasvaa, laulajia, jotka voivat voittaa Iskelmä-Finlandian.”

Aplodit Ollille! Hyvin kelattu! Hyvin sanottu!

Miten paljon Suomessa on enää nuorisotaloja? Miten paljon niissä järjestetään ohjelmaa nuorille? Onko nuorisotaloilla enää tulevaisuutta? Onko nuorilla tulevaisuutta?

Mikä on tilanne nuorisotalojen ja –tilojen osalta muualla Suomessa? En osaa sanoa. Ainakin Helsingissä niitä on viime vuosina pyritty ajamaan alas Helsingin kaupunginjohtajan Jussi Pajusen asettaman työryhmän avulla. Toistaiseksi vastarinta on kantanut hedelmää, mutta kuinka kauan?

Milloinkohan Kansallisen Kokoomuksen jäsenkirjaa kantava kaupunginjohtaja Pajunen on viimeksi käynyt nuorisotalokeikalla?

En todellakaan tiedä.

Milloin Suomen Vasemmistoliiton jäsenkirjaa kantava Nalle Österman on viimeksi käynyt nuorisotalokeikalla?

Hyvä kysymys.

Sen voin onneksi tarkistaa Helsingin nuorisoasiankeskuksen järjestämän Ääni ja vimma-bändikatselmuksen kotisivuilta.

Jaahas, vai että perjantaina 2. huhtikuuta 2010 Kontulan Nuorisokeskuksessa Luupissa! Ja seuranani on ollut Waltarin Kärtsy Hatakka, Radio Helsingin toimittaja Laura Haapala sekä Incredible Nothing-yhtyeen rumpali Teppo Leppänen. Eikä myöskään sovi unohtaa tapahtuman ihanaa juontajaa Mari Vesalaa, tapahtuman äitiä ja tuottajaa Tiina Toivosta sekä soundista vastaavaa lavasäätäjää Tarja ”Tapi” Kujanpäätä.

Olisiko Ääntä & Vimmaa ilman heitä?

Vuodesta 1996 lähtien järjestetty Ääni & Vimma kerää tätä nykyä vuosittain noin 150 bändiä esittämään taitojaan elävälle yleisölle sekä tuomaristolle. Pääkaupunkiseudun nuorisotaloissa järjestettävien aluetapahtumien jälkeen tuomariston valitsemat aktit pääsevät esiintymään Kulttuuriareena Gloriaan semifinaaleihin ja parhaassa tapauksessa finaaleihin.

Ehkä rohkenen jo väittää Äänen & Vimman ottaneen Rockin SM-skaban paikan uutta suomalaista elävää populaarimusiikkia ruodittaessa kilpailun avulla. Olkoonkin, että Äänen & Vimman järjestäjät haluavat itse kutsua tapahtumaa bändikatselmukseksi.

Tapahtuman juontaja Mari Vesala muistaa aina mainita, kuinka Children Of Bodomin esiaste Inearthed ei koskaan yltänyt aluekatselmuksesta jatkoon. Itse olin sentään äänestämässä Turisasta Kettutien nuorisotalolta Gloriaan aikoinaan, aivan kuten Ensiferumiakin.

Teollisuusmetallinen Velcra pääsi levyttämään Emille, kun vuorostaan loistavaa asennemättöä Rage Against The Machinen ja Kornin hengessä työstänyt Oxygenol hajosi voitettuaan Äänen & Vimman. Oxygenolin jälkeen bändin jäsenet päätyivät levyttämään muissa yhtyeissä, niistä tunnetuimpana Disco Ensemble, johon basisti Lasse Lindfors ajautui Oxygenolin jälkeen.

Onhan noita. Kaikilla on varmasti omat lempparinsa. Niin minullakin. Itse olen jo yli kymmenen vuoden ajan todistanut useampia satoja musiikkiesityksiä tuomarina Äänessä & Vimmassa. Eräät ovat hajonneet heti skabavoiton jälkeen, toiset ovat hiipuneet sekä vaipuneet unholaan, mutta monet ovat luoneet pidempää ja kestävämpää uraa muusikkoina.

Olisi hienoa ja tärkeää suomirockin kulttuuriperintöä selvittää, ketkä kaikki suomirockin tähdet ja sankarit ovat vuosien mittaan esiintyneet Äänessä & Vimmassa. Ketkä ovat tippuneet jo alkumetreillä ja silti luoneet merkittävän musiikillisen uran.

Tällaista arkistoa ei valitettavasti ole, näin minulle on Helsingin Nuorisoasiankeskuksesta kerrottu.

Miksi ei?

Hyvä kysymys.

Jos minulla olisi riittävästi arvovaltaa, ottaisin yhdet ylimääräiset kopiot jokaisesta palautelapusta, joka on artisteille tapahtumassa jaettu ja arkistoisin ne Helsingin Nuorisoasiainkeskukseen.

Näin tämäkin arvokas suomirockin historia tulisi arkistoitua vaikka sellaisia tilanteita varten, kun joku nuorten rokkiharrastuksista mitään ymmärtämätön poliitikko yrittää ajaa helsinkiläisiä nuorisotaloja alas.

Nyt nämä palautelaput ovat tallella ainoastaan esiintyneillä artisteilla, jos ovat. Minulla pitäisi ainakin vielä olla tallella Gandalf-yhtyeen saamat palautteet vuodelta 1995. Toivottavasti.

Olihan niitä bändikatselmuksiä järjestetty Helsingissä jo ennen Ääntä & Vimmaa. Keväällä 1991 Kettutien nuorisotalon lavalle nousivat muun muassa Sininen Hevonen ja Amorphis. Ensin mainittu soitti iltapäivällä, Amorphis viitisen tuntia myöhemmin. Ystäväni Oppu, eli Olli-Pekka Laine soitti molemmissa.

Siinä välissä oli aikaa juoda siekailemattomat määrät alkoholia viereisessä leikkipuistossa. Siinä nousuhumalassa olikin riemastuttavaa bongata viereisellä jalkakäytävällä legendaarinen kansanedustaja Liisa Kulhia iltapäiväkävelyllä.

”Hei, anteeksi, ette ole sattumoisin Liisa Kulhia?”, kuuluu nuoren Nalle Östermanin huuto.

”Mitäs nuoria te oikein olette? Hyi hyi, ei ole soveliasta juopotella tuolla tavoin lasten leikkipuistossa.”

”No, kyllä me osaamme käyttäytyä. Ainakin yritämme.”

”Hyvä on.”

Nuoret hunsvotit päätyvät lopulta keskustelemaan parisen tuntia Liisa Kulhian kanssa politiikasta, musiikista ja elämästä.

”Tehän olette oikein fiksuja nuoria miehiä”, toteaa Liisa Kulhia viimeisinä sanoinaan ennen kuin jatkaa taas matkaansa.

Liisa Kulhia, ehkä viimeinen rehellinen kepulainen. Ilmankos hän perusti oman yhden hengen eduskuntaryhmän.

Sen verran tukevat olivat pohjat leikkipuistossa vietettyjen tuntien jälkeen, ettei Amorphista meinattu päästää lavalle ollenkaan. No, siinä vaiheessa Östermalmia ei päästetty enää Kettutien nuorisotalolle lainkaan.

Hahhah!

Nykynuoret vaikuttavat huomattavasti fiksummilta meihin 1970-luvulla syntyneisiin räkänokkiin verrattuna.

Parempi onni oli matkassa 1995 – jälleen kerran tuolla pahamaineisella ja pelottavalla Kettutien nuorisotalolla. Tuolloin bändikatselmuksen nimi oli Polte-95. Silloin Nalle Österman laskettiin sentään sisälle Gandalf-yhtyeensä kanssa esiintymään. Esitys meni hyvin, mitä nyt rumpali sekoili välillä filleissään. Palautekin oli varsin positiivista.

Sitä positiivisinta ja rakentavinta palautetta oli antamassa muun muassa Jesu Hämäläinen. ”Metallica ja Slayer ovat hyviä bändejä, olkaa tekin”, Hämäläinen kirjoitti.

Sattumaako?

Siihen aikaan Jesu vaikutti edellä mainitussa Yö-yhtyeessä basistina. Ilmankos Olli Lindholm puhui niin lämpimästi nuorisotaloista. Tätä aihetta on varmasti ehditty puida lukemattomat kerrat Yön keikkabussissa.

Negatiivisinta palautetta tuli puolestaan Måns ”Måsse” Kullmanilta, joka muistetaan varmaankin parhaiten Andy McCoyn Hanoista ikuisuuteen-tarinan kirjailijana. ”Rumia kitaroita”, oli Kullmanin mielipide.

Totuus Gandalfista lienee varmaankin noiden kahden ääripään välissä.

Ihmetystä Gandalfissa tosin herätti, miksi salin nuorisotalon juhlasalin valot sytytettiin palamaan kesken esityksen. Syykin selvisi seuraavana aamuna, kun silloinen tyttökaveri pyysi katsomaan sunnuntain Hesaria.

”Kato.”

Hesarin etusivulla oli puolen sivun kokoinen kuva Gandalf-yhtyeestä esiintymässä Kettutien nuorisotalon lavalla edellisenä iltapäivänä. Ainoastaan Liisa Kulhiasta on joskus saattanut olla isompi.

Saamansa positiivisen palautteen ja Hesarin jutun tuoman myönteisen julkisuuden ansiosta Gandalf pääsi esiintymään sekä Lepakkoon että Tavastialle. Mitä tapahtui myöhemmin, on toinen tarina. Tämä hymyilyttää vieläkin.

Hymy – miten iloinen asia.

Meidän juttuamme ei Kulhia kuitenkaan ehtinyt todistaa, sillä jo syksyllä 1993 hän oli poistunut keskuudestamme vaikean sairauden murtamana, 67 vuoden ikäisenä.

Liisa Kulhia, lepää rauhassa.

On sateinen ja syksyinen keskiviikko-ilta, kun astelen Punatukkaisen paholaisen kanssa pitkin Arabian synkkiä kortteleita ja katuja matkalla Arabian nuorisotalolle.

Tähän sopisi jokin viittaus itämaisiin mattoihin, mutta annetaan olla. Niitä itämaisia mattoja leijailee muuten helsinkiläisen Kingston Wallin kolmen albumin kansitaiteessa. Vaikka Petri Walli riisti aikoinaan hengen itseltään hyppäämällä kirkon katolta alas, elää musiikki edelleen.

Petri Walli ja Ior Bock, levätkää rauhassa.

Arabian nuorisotalo vaikuttaa melko uudelta tilalta. Sen edessä vaikuttaa autiolta. Pihalla ei ole nuoria polttamassa tupakkaa tai juomassa nurkan takana alkoholipitoisia juomia.

Fiksuja nuoria.

Kello on 17.52.

Tämän rock-illan järjestävällä Arabian nuorisotalon rocktoimikunnalla on kunnianhimoinen tavoite saattaa lavalle kaiken kaikkiaan kuusi nousevaa kotimaista bändiä kolmeen tuntiin kello 18-21 välisenä aikana, roudaukset mukaan lukien.

Kuinkahan rocktoimikunnan käy?

Alku ei näytä lupaavalta. Lavan liepeillä maleksii muutama teini. Lavan edustalla on arviolta kymmenen henkeä, etupäässä teinityttöjä. Salin äänentoistolaitteisto toistaa tunnistettavaa soundia. Arvaan levyn olevan Tuomari Nurmion uusi platta Paratiisin puutarha.

Hyvä! Musiikkikasvatusta nuorille! Kohta 60 vuotta täyttävä Dumari känisemässä 13-16-vuotialle teineille! Tietävätköhän teinit, mikä levy soi?

Lavan liepeillä pyörii epämääräinen hiippailija. Hänellä näyttäisi olevan konseptit hieman sekaisin. Väillä hän käy rumpujen takana säätämässä jotakin, sitten taas pyörii lavan liepeillä ympyrää.

Ilmiselvä rumpali.

Kello on 18.04, eikä ensimmäinen yhtye ole vielä noussut lavalle. Aijjai. Aikataulut heittävät häränpyllyä. Dumari känisee taustalla.

”Meidän juontajat on myöhässä, siihen on varmaankin syynä tuo eilinen myrsky”, spiikkailee lavalle noussut Tarja Kujanpää.

Tapi!

Tuo raisu rokkimamma ja legendaarinen nuorisotalo-ohjaaja, joka ei näytä vanhentuneen päivääkään omista teinivuosistani.

Tosin ei myöskään nuortuneen.

Tapi oli kuvioissa jo silloin, kun kiersimme 20 vuotta sitten Helsingin eri nuorisotaloja Sinisen Hevosen kanssa sikaillen ja ruokottomasti käyttäytyen.

”Tunnustan sen, olen syyllinen. Armoa, ansaitse en. Olin täysin, syyntakeinen. Tekoni, oli tahallinen”, levylaulaja Nurmio känisee taustalla.

Voi luoja!

Tapi oli paikalla myös tuolloin, kun Sininen Hevonen esiintyi Koskelan nuorisotalolla alkukesästä 1991. Kun Sinisen Hevosen jäsenet olivat nauttineet kauniista kesäpäivästä janojuomaa siemaillen. Koskelan nuorisotalolla oli tarkoitus sitten skarpata.

Suunnitelma toimi hyvin siihen asti, kunnes Koskelan nuorisotalon eteisen lattialta löytyi kassi, joka sisälsi kaksi viinipulloa, punaisen ja valkoisen. Ei muuta kuin valkoviini povariin ja takahuoneeseen imailemaan, olihan iltapäivän pöhnästä jo sen verran selvitty.

Ei olisi kannattanut.

Valkoviini vartissa pönttöön ja yläpäässä hyöri taas sen verran, että pohjoinen oli etelä eikä tiedossa enää ollut, oliko ilta vai aamu.

Seuraavaksi Tapi saapuu möykkäämään takahuoneeseen.

”No niin, teidän pitäis olla lavalla kymmenen minuutin päästä!”

Voihan paska. 17-vuotias Barry Covana on siinä kunnossa, ettei kapulat pysy enää kädessä eivätkä lihaksetkaan toimi!

Ei kun lavalle.

Miksaajat katselevat pari minuuttia sekoilua naureskellen, kunnes päättävät laittaa miksauspöydän kiinni ja lähteä kahville. Sehän ei J.C. Adonikselle, eli laulaja Ville Juvoselle sovi. Sen sijaan tuo Eppu Normaalin solistia Martti Syrjää muistuttava veijari päättää itse siirtyä miksauspöydän taakse miksaamaan Sinisen Hevosen Koskelan nuorisotalon keikan.

Sinisen Hevosen pikakurssi miksaamiseen à la J.C. Adonis.

Homma hoituu yksinkertaisesti siten, että mennään miksauspöydän taakse, nostetaan kaikki kanavat ylös täysille ja täräytetään sähköt päälle.

PUM!

Sen jälkeen palataan lavalle sekoilemaan.

Hahhah, vieläkin naurattaa.

Anteeksi, pakko pyyhkiä kyyneleet silmäkulmista.

Tuohan oli kuitenkin pientä siihen verrattuna, kun Sininen Hevonen sai lopullisesti porttikiellon kaikkiin Helsingin kaupungin nuorisotalojen treenikämppiin, joita kaupunki ilolla uutterille ja innostuneille nuorilleen tarjosi.

Sitä ennen Sininen Hevonen oli jo lentänyt tasaisin väliajoin pihalle Korkeavuorenkadun paloaseman alakerrassa sijainneen väestönsuojan harjoittelutiloista juopottelun ja tupakoinnin vuoksi.

Tiloissa kun ei saanut juopotella ja tupakoida.

Välillä näillä treenikämpillä kävi toistasataa ihmistä juopottelemassa ja tupakoimassa sekä kuuntelemassa muun muassa Sinisen Hevosen huojuvaa soittoa.

Treenikämppien menetys ei liiemmin pelottanut tai haitannut, sillä olimmehan kehittäneet nerokkaan taktiikan, jolla hommat toimivat täydellisesti.

Kun tilojen iltavastaava kävi kerran puolessa vuodessa treenikämpällä pyörähtämässä, oli huonoa onnea, jos juopot nuorisorokkarit olivat paikalla. Jos näin kävi, tuli välittömästi häätö. Sitten vain joku muu seurueesta soittelemaan vapaista treenikämpistä Sinisen Hevosen häätäneelle nuorisotyöntekijälle.

”Sattumoisin tässä juuri vapautui yksi tila, olette tervetulleita sinne!”

Sattumaako?

Erään legendaarisen ja surullisenkuuluisan kakkakepposen jälkeen ovet Helsingin kaupungin organisoimiin harjoittelutiloihin sulkeutuivat kuitenkin lopullisesti.

Miksi ovet ei aukene meille, onko rotumme syytä tää?, kuten Hortto Kaalon hevosmiehet lauloivat aikoinaan.

Pitäisikö tuo kakkakepponen kertoa?

Onko rikos jo vanhentunut?

Kehtaakohan sitä?

Eipä taida.

No kerro nyt!

Enpä taida.

No kerro nyt!

No kerrotaan!

Olipa kerran laulu- ja soitinyhtye Sininen Hevonen, joka herätti inhoa, hämmennystä ja suurta rakkautta, minne ikinä Helsingissä menikin. He laukkasivat uljaina rokkisotureina halki Helsingin hämyisten kujien, elämästä nauttien ja päihtyen. Mikään unelma ei ollut mahdoton toteutettavaksi, mikään unelma ei ollut tavoittamaton. He seikkailivat halki Helsingin katujen rehvakkaasti nauraen ja auktoriteetteja uhmaten.

He olivat rokkareita, ja rokkareiden kuului käyttäytyä rokkareiden tavoin.

He lensivät pihalle Helsingin kaupungin nuorisoasiankeskuksen treenikämpistä, he saivat jopa porttikieltoja Helsingin kaupungin nuorisotiloihin. Se ei heitä hetkauttanut. He hengittivät elämää ja janosivat sitä lisää.

Lisää, lisää, lisää, aina vain lisää!

Eräänä kesäisenä lauantai-iltapäivänä he olivat jälleen kerran päätyneet Helsingin nuorisoasiainkeskuksen hallinnoimaan, väestösuojassa sijanneeseen harjoittelutilaan Munkkiniemeen.

Siellä nuoret musikantit ja muut retkut soittivat ja juopuivat elämästä. Treenikämpällä vierailleille ystäville pihalta oli raahattu vihreä puiston penkki, jolla ystävät, fanit ja muut matkamiehet sekä –naiset saattoivat oikaista koipiaan.

Tuona kauniina kesäisenä lauantai-iltapäivänä paikalle ilmestyi yhtyeen vankkumattomiin faneihin kuulunut Juha ”Käsi” Määttänen. Lempinimensä Käsi-Määttänen oli saanut ihmeellisestä verenkierron häiriöstä, joka sai aina juopotellessa sekä kylmässä miehen käden muuttamaan väriä sateenkaaren kaikiksi väreiksi.

Käsi-Määttänen ilmestyy paikalle hirveässä jurrissa, vaaleanpunainen Valintatalon muovikassi täynnä janojuomaa.

”Mä olhen jhuonuth 14 kaljaa”, Käsi-Määttänen örisee.

Kuluu hetki, ja Käsi-Määttänen makaa sammuneena vihreällä puiston penkillä.

Laulu- ja soitinyhtye Sininen Hevonen musisoi, Käsi-Määttänen kuorsaa.

Laulu- ja soitinyhtye Sininen Hevonen lopettaa musisoimisen, Käsi-Määttänen kuorsaa edelleen.

Mikä neuvoksi?

Yritämme herätellä Käsi-Määttästä. Se ei onnistu.

”Viedään sen bisset ja jätetään se tänne”, ehdottaa joku.

Hyvä sketsi! Ne vaksit tulee kuudelta illalla laittamaan oven takalukkoon ja sähköt pääkatkaisijasta pois. Mitä jos se jää sinne? Mitä jos se vaksi ei hogaa sitä?

Katotaan.

Laulu- ja soitinyhtye Sininen Hevonen poistuu viereisen leikkipuiston penkeille julkijuopottelemaan Käsi-Määttäsen kaljoja. Käsi-Määttänen jää treenikämpälle kuorsaamaan.

Tulee kello kuus, kohta alkaa aika uus.

Vartiointiliikkeen vartija tulee laittamaan pommisuojan takalukkoon ja sammuttamaan valot pääkatkaisijasta. Käsi-Määttänen jää häneltä huomaamatta.

Kilistelemme Käsi-Määttäsen kaljoja virnuillen.

Hahhah!

Saavumme takaisin rikospaikalle seuraavana päivänä aamupäivällä. Sunnuntaikirkossa emme ole käyneet. Ulko-oven yläpuolella ollut ritilä on potkaistu sisältäpäin pihalle.

Astumme sisään väestönsuojaan. Kaikki ovenkahvat ja valokatkaisijat ovat ulosteessa.

Saniteettitilojen lavuaari – täynnä paskaa.

Mitä on tapahtunut?

Sitä emme saa koskaan tietää.

Valistunut arvaus on, että Käsi-Määttänen on jossakin vaiheessa herännyt kummeksuen, missä ihmeessä onkaan. Kun se ei ole selvinnyt, on hän kompuroinut treenikämpällä. Kaadellut tavaroita, valokatkaisijaa etsien. Vaan valokatkaisijasta ei ole nyt apua.

”Missä vitussa minä olen? Kuolenko minä tänne?”, voin kuvitella Käsi-Määttäsen ajatelleen, kunnes hänen ruumiinsa täyttää lämpö.

Jumalainen olotila.

Olo, jonka monet kertovat kokeneensa käytyään kolkuttelemassa taivaan portteja.

Lämpö, joka syntyy, kun ulostaa housunsa täyteen paskaa.

Ei oo valoo.

Valo ei syty.

Tämä oli viimeinen niitti Helsingin Nuorisoasiainkeskukselle.

Laulu- ja soitinyhtye Sininen Hevonen ei ollut enää tervetullut harjoittelemaan kaupungin tiloihin.

Paska juttu.

Mutta oli se sen arvoista.

“Kallis on hinta totuuden, kalliimpi kuin petoksen. Vaikka mitään salaa en, rangaistus on kaksinkertainen”, känisee Nurmio taustalla.

HIM-yhtye häpäisi aikoinaan Juha Miedon patsaan, Sininen Hevonen häpäisi toisen suomalaisen Juhan, Juha ”Käsi” Määttäsen.

Ville Valo asuu nykyään Munkkiniemessä.

Sattumaako?

Seuraavalla Sinisen Hevosen keikalla Käsi-Määttänen oli jälleen eturivissä sekoilemassa.

Arabian nuorisotalolla ei Käsi-Määttästä näy. Mitäköhän Käsi-Määttäselle kuuluu nykyään? Tuomari Nurmio hiljenee.

”Seuraavaksi lavalle nousee – hei, mikä teidän bändin nimi on?”

BadAss Democracy.

”Siis mikä se oli?”

BadAss Democracy!

Nämä jätkät ovat BadAss Democracy.

Lavalle nousevat Kaz – eli laulaja-kitaristi Kasperi Meriläinen, Kendy – eli kitaristi Kendor Jukohaus, Teemu – eli rumpali Teemu Patrikainen sekä Ile – eli basisti Ilmari Kolehmainen!

Soitannollisesti BadAss Democracy ei vielä vakuuta.

Huomio kiinnittyy bassoa soittavaan 12-vuotiaan näköiseen Kolehmaiseen. Hardcore Superstarin paitaa yllään pitävä poika näyttää niin lutuselta soittaessaan Gibson Thunderbird-mallista bassoaan. Sama soitin on ennen Kolehmaista roikkunut muun muassa Mötley Crüen Nikki Sixxin hartioilla – sekä Sinisen Hevosen Jack Sibeliuksen!

BadAss Democracy soittaa aika tavanomaista katurockia, eikä yhtyeen soittokaan tee suurta vaikutusta. Siihen suurin syy on Patrikainen, joka sekoilee aivan liikaa kompeissaan ja filleissään – kuten vaikka Sinisen Hevosen Barry Covana vajaat 20 vuotta sitten Koskelassa. Ilmeisesti rumpali ei ole kuitenkaan humalassa.

Humalassa Arabian nuorisotalolla ei näytä olevan kukaan. Se on hyvä asia. Mitäköhän siitäkin tulisi? No blogipitäjänne on ainakin yksi varoittava esimerkki. Ehkä BadAss Democracy tarvitsee vain enemmän treeniä ja keikkoja, jotta soitto ja laulu alkaisi kulkea yhtä hyvin kuin vaikkapa Hardcore Superstarilla. Nyt BadAss ei ollut lainkaan nimensä veroinen, pikemminkin PussyCat.

”Meille on tullut yksi peruutus, mikä sen nimi nyt oli? Hei tytöt, mikä sen bändin nimi nyt oli”, Tapi kähisee.

Peruuttanut yhtye on nimeltään Damage Limit.

Ehkä aikataulussa onnistutaan sittenkin pysymään?

Lavalle astelevat seuraavaksi Joonas – eli laulaja Joonas Orava. Väinö – eli kitaristi ja taustalaulaja Väinö Wallenius. Joni – eli kitaristi Joni Rahkola. Pete – eli basisti Petri Santala sekä Jontsa – eli rumpali Joni Martiskainen. Yhdessä he ovat Hey Heather.

Hey Heather edusti Fullsteam-osastoa.

Nämä kundit ovat vähän vanhempia kavereita, noin parikymppisiä. Soitto kulkeekin jo eri malliin. Soundit ja otekin ovat hallussa. Persoonattomuus vaivaa myös Hey Heatheria. Näiden kavereiden suurin esikuva on pakko olla Disco Ensemble. Eleet ja staili ovat hallussa, mutta ainakaan vielä yhtyeellä ei ole tarjota Drop Dead Casanovan kaltaista ärsyttävää hittirenkutusta.

Silti, kyllä Hey Heatherin voi nyt jo nakata niille Fullsteamin järkkäämille emokeikoille isompien nimien lämppäriksi sillä surullisenkuuluisalla lämmittelijöiden keikkaliksalla.

”Moi Nalle, mitä kuuluu! Tulit sitten nutakeikalle!”

Tapi Kujanpää!

Mikä meininki? Pakkohan se oli tulla tsekkailemaan, mistä nuori veri kusee. Illan bändeistä ainakin BadAss Democracy, Hey Heather, Ranter ja Santa Cruz ovat soittaneet Äänessä & Vimmassa. On kiva käydä katsomassa, onko kehitystä tapahtunut. Etupäässä Ranteria ja Santa Cruzia, eihän kumpikaan niistä ole perunut?

”Venaa, mä katon! Ei oo, Damage Limit on perunut.”

Ookoo.

”Eiks oo aika makee mesta tää Arabia? Tää on nyt vuoden verran ollut täs.”

Onhan Arabia kieltämättä näyttävä ja hienon oloinen nuorisotalo. Lavan vieressä nuoret saavat tappaa toisiaan verkossa tietokoneilla pelaten, kun toiset rokkaavat rajusti viereisellä lavalla. Lava on reilun kokoinen, valot hyvät ja salin sounditkin muhkeat.

”On tää vähän toista maata kuin Pasilan nuta. Sen sali oli suurin piirtein tuon lavan kokoinen”, Tapi räkättää.

”Kun menin sinne noin 20 vuotta sitten hommiin, minulle annettiin rikkinäinen Landola ja pyydettiin alkaa järjestämään talolle musiikkitoimintaa. Siitä lähdettiin.”

Lavan takana oleva verho kertoo Arabian nuorisotalon liveilloista lisää luovalla tavalla. Kuvassa on kuusi käsivartta, joiden kämmenet tekevät jokainen oman käsimerkkinsä. Räppärillä joumään-henkisesti, hevarilla nousee pikkurilli ja etusormi, popparilla peukku, rokkarilla nyrkki, punkkarilla keskisormi ja ska-diggarilla voitonmerkki.

”Tääl on joka toisen viikon keskiviikkona erityylinen keikka. Yleensä niillä käy noin parisataa henkeä, parhaimmillaan joku 300. Nyt täällä on varmaan reilu parisataa. Loppuvuonna meillä on vielä pari isompaa proggista tulossa.”

Nämä isommat proggikset ovat DAF:n rumpuklinikka 21.11. ja Arabian nutan 1-vuotissynttärit 3.12.

”DAF:in rumpuklinikathan on aiemmin ollu Tavalla. Nyt ne päätti tulla tänne. Ja sit meil on meidän synttäreillä rasismin vastainen rap-ilta. Silloin esiintymään tulee muun muassa Nopsajalka. Ja tapahtuman suojelijaksi tulee Nasima Razmyar, sä tiedät tän Tanssii tähtien kanssa-mimmin?”

Yeah, mä tiedän. Tää on muuten aika makee juttu, miten taustalla soi Dumarin uus platta. On makeeta, et täs annetaan skideille alitajuisesti vähän musiikkikasvatusta vanhempienkin starbojen tekemisiin. Sattumaako?

”No ei todellakaan, se on mun platta! Mä skulaan täällä aina noille ski

deille vähän vanhempien starbojen musaa, et ne oppis hiffaan, miten kovia juttuja Suomessa on duunattu. On mulla tuolla esimerkiks Smackia ja muuta sellaista.”

Pajunenhan yritti ajaa snadimpia nuorisotaloja Stadissa alas jokin aika sitten, kuten Munkkaa ja Harjua, ja siirtää nuorisotalotoimintaa keskitetysti Sörkan rantatielle Happeen. Mikä tilanne on nyt?

”Eihän siinä ollut mitään järkeä. Munkalla ja Harjulla on niin pitkät perinteet, että olisi järjen köyhyyttä ajaa ne alas. Niissä skidit pääsee kuitenkin duunaamaan omaa musaa halvalla. Meillähän on ollut paljon yhteistyötä Harjun kanssa.”

Tapi paljastaa, että Arabiankin toimintoja yritettiin siirtää Happeen.

”Totesin, että mikä järki on ensin rakentaa iso rakennus tiettyä käyttötarkoitusta varten, ja sitten siirtää toiminta muualle ennen kuin se on edes ehditty aloittaa alkuperäisen suunnitelman mukaan!”

Tutkimattomat ovat poliitikkojen tiet.

Milloinkohan kaupunginjohtaja Jussi Pajunen on viimeksi käynyt nuorisotalokeikalla? Onkohan Pajusen salainen tavoite lakkauttaa pienimuotoisia nuorisotaloja ja –tiloja siirtäen niitä keskitetysti suureen kolossiin? Tämän jälkeen suuri kolossi on helppo lopettaa kannattamattomana, jos nuoret vierastavat byrokraattista ja jähmeää kolossia pienen ja inhimillisen sijaan.

”No, esimerkiksi Ensiferum on lähtöisin Pasilan nutalta. Nykyään ne kiertää Jenkkejä ja Eurooppaa.”

Ja kävivät aikoinaan Gandalfin keikoilla hehkuttamassa Carry The Torch-biisiä. Kenelle soihtu siirtyy Ensiferumilta? Ei se siirry, mikäli nuorilla ei ole paikkaa harjoitella ja toteuttaa luovuuttaan. Mikäli kaupunki ei suo riittävästi ilmaisia harjoittelutiloja niille nuorille, joilla ei ole varaa maksaa vapaiden markkinoiden kalliita vuokria.

Suomirockin tulevaisuus voidaan pilata myös Helsingissä lyhytnäköisillä poliittisilla päätöksillä.

MadCraft, Hybäreiden manttelinperijä?

Keskustelun lomassa lavalle ovat ehtineet jo kavuta Tom Nuorivaara, eli laulaja-kitaristi Tom Nuorivaara. Juho Rinne, eli kitaristi Juho Rinne. Samuli Hyttinen, eli basisti Samuli Hyttinen. Otto Uotila, eli rumpali Otto Uotila. Yhdessä he ovat MadCraft.

Nuorivaara! Onkohan Tom Nuorivaara sukua Z-Tradingin Henri Nuorivaaralle, joka jo 1990-luvulla tarjosi ensiluokkaista palvelua äänitemonistuksen saralla Helsingin Konalan kupeessa Vantaan puolella? Jos Z-Tradingin Nuorivaara ymmärsi palvelun päälle, niin MadCraftin Nuorivaara taitaa viihdyttämisen.

Menevää pop-punkrokkia työstävä MadCraft heiluu, riehuu ja räiskyy lavalla sähköiskun saaneena. Kertosäkeistä tulee välillä mieleen toisen suomirockin ilopillerin, Hybrid Childrenin viisut. Encoreissa yhtye esittää Green Dayta ja Blink-182:ta. Bändi sanoo soittavansa ”superpowered punkpoppia”. Mitäköhän superpoweria sitä on oikein nautittu ennen lavalle nousua?

”Hei tulkaa kaikki tänne lavan eteen, silleen meillä on kaikilla hauskempaa. Hei jengi hei, kaikki messiin”, Nuorivaara maanittelee.

Muutama tyttö noudattaa Nuorivaaran neuvoa.

”Tuosta tulis varmaan hyvä tv- juontaja, koska tuo on kivannäköinen, sanavalmis ja sillä on kiva ääni”, punainen paholainen kuiskaa korvaani.

Keikan jälkeen päätän tutkia MadCraftin myyntikojua. T-paita irtoaa kympillä, ep:stä saa pulittaa neljä euroa.

Oviaukon luona törmään toiseen tuttuun. Jalankulkuämpärin Sannahan se siinä! Sanna Väkevä istuu oviaukon liepeillä tukkimiehen pöytäkirjaa pitäen ja villasukkaa kutoen.

”Musta on tullut vanha, en jaksa enää muuta kuin kutoa villasukkaa”, Sanna virnistää.

Tutkin Sannan tukkimiehen pöytäkirjaa. Sen mukaan sisällä on 142 henkeä. Jos nyt olen laskenut oikein. Kello on 20.04. Aikataulut taitavat heittää häränpyllyä.

Ranter esittää veijarimaista hard rockia suomeksi.

Lavalle on astelemassa tuttuja veijareita. M. Karjalainen, eli basisti-laulaja Matti Karjalainen. L. Kansikas, eli kitaristi Lauri Kansikas. T. Viitasaari, eli rumpali Tuomas Viitasaari. Yhdessä he ovat vuoden 2010 Ääni & Vimma-voittaja Ranter! Lavan edusta täyttyy ensimmäistä kertaa kunnolla yleisöstä.

Ranter on metka yhtye! Näin velmua ja veikeää ryhmää saa harvoin hakea. Ranterissa ei ole mitään väkinäistä, vaan vilpitöntä soittamisen iloa ja riemua.

Onko Lauri Kansikas tulevaisuuden Alexi Laiho?

Ranterin kitaristi Lauri Kansikas on yhtyeen kiistaton tähti. Kansikas on Kitaristi isolla koolla Luojan armosta – Ibanezistaan huolimatta. Noin 16-vuotias keppiveijari on tuleva suomalainen kitarasankari, josta voidaan kymmenen vuoden päästä puhua samaan äänensävyyn kuin vaikka Alexi Laihosta, Roope Latvalasta tai Timo Tolkista.

Tällä hetkellä Ranterin suurin ongelma on laulusolistin puute. Biisimateriaali rokkaa ja soitto kulkee, mutta solistin puute heikentää yleisvaikutelmaa ratkaisevasti. Varsinkin, kun mikkiin mölisevät Karjalainen ja Kansikas eivät ole laulusolisteja vaan muusikoita.

Hei, sinä teini siellä! Niin, juuri Sinä! Pelasta suomirock ja liity Ranteriin solistiksi! Se tuottaisi varmasti suurta iloa kaikille metkan suomirockin ystäville, joita ennen Ranteria ovat tarjoilleet muun muassa Popeda, Tehosekoitin sekä Stud.

Ranterin keikassa on vielä toinen kauneusvirhe. Yhtye jättää soittamatta oman Paranoidinsa, kappaleen nimeltä Voitonnälkä. Pyhäinhäväistys! Sen sijaan bändi vetää jonkun englanninkielisen hevibiisin.

”Tätä te varmaan olette odottaneet”, Karjalainen spiikkaa.

Ei olla.

”Tuo kitaristi ei varmasti edes tajua flirttailevansa yleisön kanssa. Toi tulee vielä saamaan niin paljon pillua”, punainen paholainen kuiskaa korvaani.

Ranterin kitaristi tulee vielä saamaan paljon pillua.

Ranterin setin jälkeen kuulen useamman henkilön yleisössä lauleskelevan Voitonnälkää.

Se, joka löytää Ranterille sopivan laulajan ja kiinnittää sen levy-yhtiölle, tulee vielä tekemään tuhottomasti rahaa.

Ilta alkaa olla loppusuoralla. Aikataulut ovat kusahtaneet. Mutta mitä sitten? Eihän kello ole vielä edes yhdeksää. Viimeisenä tatamille astelevat Archie – eli laulaja-kitaristi Arttu Kuosmanen. Johnny – eli kitaristi Joonas Parkkonen. Middy – eli basisti Mitja Toivonen ja Taz – eli rumpali Tapani Fagerström. Yhdessä he ovat Santa Cruz.

Fagersröm! Onko Taz se Fagerström, jonka oven takana amerikkalainen talk show-legenda Conan O’Brien kävi riehumassa Suomea käsittelevässä jaksossaan Late Night with Conan O’Brien-show’ssa? Kaikki on mahdollista, mikään ei ole mahdotonta!

Saako Santa Cruz paljon pillua?

Facebookin mukaan Santa Cruz soittaa ”good ol´glamorous hard rockia”. Sellaista, jolla Reckless Love taitaa tällä hetkellä tahkota melkoisen tilin. Santa Cruz tekee sen vain huomattavasti paremmin, tarttuvammin ja iskevämmin.

Enkä ole ainoa, joka on sitä mieltä. Santa Cruzin MySpace-sivuilta voi lukea muun muassa Alexi Laihon kehut bändistä. Mediassa Jone Nikula on vaahdonnut nelikosta Radio Rockissa, kun taas Jaana Rinne on kehunut bändiä haastatellessaan The 69 Eyesin rumpalia Jussi 69:iä City-lehteen.

Eikä sovi unohtaa, kuinka aiemmin muun muassa Waltarin, Kyyrian, Hybrid Childrenin, Himin, Nightwishin, Lordin ja The 69 Eyesin asioita hoitanut Silke Yli-Sirniö on nyttemmin ottanut myös Santa Cruzin siipiensä suojiin. Diili Hype Recordsin kanssa on kuulemma työn alla.

Sattumaako?

Ei ole.

Santa Cruz on vain niin vitun kova orkesteri!

Santa Cruz, vitun kova!

Nämä nuoret salskeat uroot pääkaupunkiseudulta osaavat soittaa, säveltävät hyviä biisejä ja omaavat asennetta sekä esiintymisvarmuutta – imelyyteen sortumatta.

Lyhyesti Santa Cruzia voisi kutsua sellaiseksi Reckless Loveksi, jota isot pojatkin voivat kuunnella. Olkoonkin, että Arabiassa lavan edustan kansoittaa noin satahenkinen, etupäässä teinitytöistä koostuva yleisö.

Bongaan yleisöstä Ranterin Lauri Kansikkaan. Tuo nuori kitarasankari seuraa keskittyneesti pää vinossa nelikon edesottamuksia lavalla.

Ranterin Lauri Kansikas seurasi silmä kovana Santa Cruzin edesottamuksia lavalla.

Santa Cruz on valmis paketti, mutta ei liian hiottu. Kuosmanen yrittää välillä kuulostaa liikaa Mötley Crüen Vince Neililtä ja välillä laulu ei pysy kasassa. Mutta selvästikin ahkera keikkailu on kantanut hedelmää, sillä bändillä näyttää olevan hyvä fanijoukko kasassa jo ennen ensimmäistä virallista julkaisua.

Bändin omissa biiseissä on hyviä koukkuja ja ideoita, ja kertosäkeitäkin voi hoilata mukana jo ihan ensikuulemalta. Omien biisien jälkeen viimeisenä vedetty Billy Idolin Rebel Yell kuulostaa irralliselta ja jopa turhalta. Kyllä Him sai kappaleen toimimaan paremmin.

”Laulaja kuulostaa liikaa Vince Neililtä”, kuuluu punaisen paholaisen tuomio.

Niin yrittää.

”Noi on tosi mukavia ja kohteliaita kundeja”, paljastaa Tapi Kujanpää keikan jälkeen.

Santa Cruz, kilttejä poikia?

Oho! Kun ennen laulettiin ”nice boys don’t play rock’n roll”, ovat pahat pojat kärsineet näemmä inflaation nykyrockissa.

Kenties se on vain hyvä asia. Jaksaisikohan Tapikaan enää uusia Sinisiä Hevosia?

Kello on 21.35. Bussipysäkillä keikalla olleet tytöt vaahtoavat esityksestä.

”Hitsi, kun oli taas hyvä keikka! No kymmenen päivän kuluttua sitten taas!”

Nuorissa on tulevaisuus.

Kotosalla yritän kaivaa verkosta esille Tuomari Nurmion uuden levyn Paratiisin puutarhan. Huonolla menestyksellä. Sitä ei verkosta löydy. Mikä nyt neuvoksi?

Facebook antaa avun.

Soundin avustaja Arttu Tolonen tarjoaa auttavan kätensä!

Apua, kuinka noloa onkaan vastaanottaa apua Soundi-lehteen kirjoittavalta soundalilta!

Eikö Soundin ja Rumban pitäisi olla verisissä riidoissa keskenään?

Kuka tuomitsee?

Olen syyllinen.

”Tunnustan sen, olen syyllinen. Armoa, ansaitse en. Olin täysin syyntakeinen. Tekoni oli tahallinen. Kallis on hinta totuuden, kalliimpi kuin petoksen. Vaikka mitään salaa en, rangaistus on kaksinkertainen. Tein väärin, mutta kadu en. Vaikka saisin elinkautisen. Rakkaus on rikokseni. Siihen olen syyllinen.”

Rakkaudesta musiikkiin.

  • tirsk

    Pajusen malli… hih.. hih..

  • r

    Miksi ei ole treenikämppiä kaupungilla tarjolla?

    Siksi että hyvästä perheestä oleva suomenruotsalainen pilasi kaiken heittämällä paskaa seinään. Ensiksi luotettiin sitten luottamus petettiin. Ja myöntää vielä.

  • Nalle Österman

    ”Tunnustan sen, olen syyllinen. Armoa, ansaitse en. Olin täysin syyntakeinen. Tekoni oli tahallinen. Kallis on hinta totuuden, kalliimpi kuin petoksen. Vaikka mitään salaa en, rangaistus on kaksinkertainen. Tein väärin, mutta kadu en. Vaikka saisin elinkautisen. Rakkaus on rikokseni. Siihen olen syyllinen.”

  • Johnny Fiat

    “Tsiigatkaa, joku heittää paskaa seinään
    Jotain tippuu, jotain tarttuu tapettiin”
    (J. Rinne: Hyvä bore)

  • B

    Ah, vanha kunnon Korkeavuorenkadun luola…

  • Orhi

    Studin kitaristin nimi oli Mika Kansikas ja Ranterin taas Lauri Kansikas. Sattumaako?