Death Hawks aloitti hienon Tavastia-illan vakuuttavalla setillä. Psykedeliaintiaanien soitto rullasi pehmeästi ja vaivattomasti. Taustalle heijastetut videopätkät vahvistivat oivasti biisien tunnelmia: oli moottoripyöriä aavikolla, afrikkalaista heimotanssia ja retrokuvioita. Laulaja-kitaristi Teemu Markkulan heittämät piruetit olivat yhtä ilmavan vaivattomia kuin yhtyeen tulkinta ja välillä huuruiltiin kiireettömästi minuuttikaupalla biisien syövereissä. Keikan jälkeen juttelin muutaman Death Hawks -ensikertalaisen kanssa, jotka toivoivat, että yhtyeen pitäisi joskus aloittaa kappaleissaan todella jyräävä stoner-riffi. On kuitenkin hienoa, että bändi välttää tällaisia ilmeisiä ratkaisuja.
Circle oli tapojensa mukaan vakuuttava. Yhtye on yli-ikäisten elämänkoulun oppilaiden taidekouluhörhöilyä – jokainen näistä sanoista tulkittuna niiden kaikkein positiivisimmassa merkityksessä. Mika Rättö on kertonut, kuinka hänen Samurai Rauni Reposaarelainen -elokuvassaan lähes koko kuvausryhmä lähti projektiin mukaan nollatasolta, voimavaranaan enemmän innostus kuin valmis osaaminen. Sama lapsekas tutkimisen mentaliteetti näkyy kaikessa Rätön toiminnassa, myös Circlessä. Otetaan jokin idea, mennään siihen täysillä sisään ja katsotaan, mitä saadaan tulokseksi.
Yhtye on toteuttanut nykyistä spandex-bändi helvetistä -konseptiaan jo useamman vuoden ajan ja tuntuu, että tuo vaihe on tällä hetkellä lakipisteessään. Seuraavaksi yhtye saattaakin alkaa tekemään jotain täysin muuta, tai sitten ei. Joka tapauksessa live-kunto on nyt niin rautainen, että Circlen kannattaisi harkita tekevänsä monen kameran laadukkaan konserttitaltion.
Lavalla oleminen on kaikessa sekopäisyydessään silkkaa rennon hallinnan juhlaa. Settilista on olemassa, mutta biisit toimivat silti vain lähtökohtina ja kehikkoina. Niitä väännellään ja käännellään, sekaan tulee suoraa improvisaatiota tai naiivia pianonpimputusta – kunnes jälleen rävähtää käyntiin seuraava aikaakin raskaampi riffi.
Tavastiallakin tuli väliin Pertti Kurikan Nimipäivien punkkia ja loisteliaan uutuuslevyn loistelias nimikappale Terminal, mutta toisaalta ne olisivat voineet olla mitä tahansa biisejä. Ne olisivat kuulostaneet joka tapauksessa Circleltä. Ismo Alanko on puhunut siitä, kuinka Sielun Veljien parhaimmilla keikoilla nuoteilla tai sävellajeilla ei ollut enää väliä, ja oli ihan sama, tuleeko sieltä molli- tai duurisointu. Sama toteutuu Circlen päästessä vapaimmilleen. On vain ääni ja rytmi ja rituaali. Mistään ei hämäännytä, musiikki on kuin keskustelua. Tuolta tulee tuollainen juttu, vastaan siihen tällä jutulla, tässä hetkessä, vapaasti hengittäen.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö yhtyeessä olisi tiukan teknistä taidokkuuttakin. Suoranaista virtuositeettia löytyy varsinkin rumpali Tomi Leppäseltä, joka on soittanut Circlen lisäksi muun muassa Aavikossa ja Pharaoh Overlordissa. Kuin taitojaan alleviivaten mies soitti nytkin setillä, johon kuuluivat vain virveli, hi-hat, bassorumpu, yksi pelti ja lattiatomi – ja silti fillit lähtivät välillä kuin valtavasta rumpupatterista. Suuruudenhulluissa seteissäkään ei ole mitään vikaa, mutta tämä tekijämies tarvitsee vain nämä osaset välittääkseen tarvittavan rytmin.
Ja saatan olla analyysissäni täysin väärässä, ehkä Circle oli nytkin sopinut jokaisen nuotin, sovitusratkaisun ja tunnelmanvaihtelun etukäteen. Epäilen toki tätä, mutta tärkeintä on silti se, millaisen mielikuvan ja illuusion yhtye pystyy lavalla rakentamaan. Siihen mielikuvaan liittyvät hämmentävyys, heittäytyminen ja heimomainen yhteisöllisyys taidetta yhdessä hengittäen.
Välillä sitä miettii itse useita Circlen ja jäseniensä muiden bändien keikkoja nähneenä, että oliko se sittenkään niin erikoista, niin hämmentävää, niin hullua. Nyt oivana indikaattorina toimi kuitenkin vieressäni seissyt nuori nainen, joka oli mitä ilmeisemmin ensimmäistä kertaa Circlen äärellä. Hän naurahteli pitkin keikkaa hermostuneesti ja huuteli kommentteja tyyliin ”mitä vittua?”, ”ei helvetti” ja ”mitä täällä tapahtuu?”. Tämä oli loistava osoitus siitä, että Circlessä totisesti on sitä voimaa, jonka Salvador Dali nosti jopa taiteen ykköstehtäväksi: ”You have to systematically create confusion, it sets creativity free.”
Tuomas Mettäsen kuvaama galleria:
