Myhäilevä Bill Frisell, suvereeni Wilco, hassutteleva Devendra Banhart – Pori Jazz – torstai oli aikuisten miesten musiikkia kolmessa sukupolvessa

Viime torstaina oltiin musiikin ytimessä.

17.07.2017

Bill Frisell, Wilco, Devendra Banhart
13.7.2017
Pori Jazz

Rumbassa kirjoitettiin taannoin cooliudesta ja sen menettämisestä.

Siitä, miten kyseessä on auton jälleenmyyntiarvon lailla hupeneva ominaisuus, josta kaikki popparit ja popdiggarit joutuvat ennen pitkää luopumaan. ”Coolius” liittynee jonkinlaisen vakiintumisen ja paikallaan pysymisen välttelyyn sekä sosioekonomisten kategorioiden välissä luovimiseen.

”Aikuisuuden” kieltämiseen.

Pori Jazz lienee cooliuden vastakohta. Se on festivaali, minne ihmiset menevät hyvästelemään cooliutensa ja vastaanottamaan ”aikuisuuden”. Tai ainakaan siellä näistä rajoista ei enää välitetä. Tämän oivalluksen myötä voi mennä Pori Jazzien avaustorstaina katsomaan valkoista miesneromusiikkia kolmessa sukupolvessa.

Kitara-avantgardisti Bill Frisellin, taidekantriyhtye Wilcon ja partajeesus Devendra Banhartin esitykset ainakin toivat esiin asetelman kolme puolta, jos kohta niitä myösyhdisti cooliuden tuolle puolen pääseminen: John Zornin kaltaisten erikoismiesten kanssa turpaanvetojatsia aikoinaan mättänyt Frisell soitteli hiljaista americanaa hilpeästi myhäillen, Wilcon lauluntekijä Jeff Tweedy näytti palmikoissaan nuorelta Willie Nelsonilta ja Banhart yhtyeineen oli sonnustautunut festarin nimikkotuulitakkeihin.

Frisellin ja hänen basisti- ja rumpalitoverinsa soittama musiikki oli ihanan tyhjää. Puoliksi improvisatorinen, puoliksi Frisellin viime aikojen levyjen, kuten Guitar in the Space Agen kantriin vivahtanut setti oli parhaimmillaan silloin, kun se kuulosti preerialla seisovan motellin vintage-kaiuttimista uutetulta aulamusiikilta. Kyseinen motelli voisi olla näyttämönä esimerkiksi Wes Andersonin elokuvassa. Tylsintä se oli silloin, kun trio hukkui hetkelliseen vapaaseen kummeliin, eli atonaaliseen ja rytmittömään soitinten kilistelyyn. Tätä puolta setissä oli onneksi vähänlaisesti.

Frisell teki myös kaikenlaisia taikoja pedaaliensa kanssa, luoden muuten vähäeleiseen musiikkiin tiheää luuppitekstuuria ja muita epämääräisiä sirinöitä. Moinen kikkailu toi mieleen toisen erikoisosaston kitaristi- ja tuottajanero Jim O’Rourken. Frisellin tekemisiä laajemmin tuntevalle oli puolestaan hauskaa bongailla hetkittäisiä, tuttuja huumoriblueslickejä, joita hän tapasi harrastaa jo John Zornin kanssa soittaessaan Naked Cityn levyillä tai klassikolevy Spillanella.

Wilcon olen nähnyt viimeksi seitsemän vuotta sitten Tampereen Pakkahuoneella. Siellä se vyöryi eturiviin raskaasti ja kovaäänisesti. Kirjurinluodon keikan nautin Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilta tutuksi tulleella tavalla: nurmirinteestä käsin ja viltillä istuen.

Siinäpä seitsemän vuoden aikuistumisprosessini pienoiskoossa.

Ehkä tästä syystä Wilco tuntuikin paremmalta kuin viimeksi. Se on outo bändi, joka julkaisee välillä mitä sattuu, ja jonka tuotannosta osa on tylsää tapettifolkia. Elävänä se on silti täysin suvereeni: yksi upeimmista livebändeistä, mitä olen koskaan nähnyt. Kun setin avanneen, Yankee Hotel Foxtrot -klassikolta löytyvän Ashes of American Flagsin kitaratwangit kantautuivat Kirjurinluodon Areenan toiselle puolelle, tunsin koleassa säässä pelkkää lämmintä liikutusta. Näin hyvää voi keski-ikäisten valkoisten miesten musiikki parhaimmillaan olla.

Wilcon kuusi jäsentä rakentaa soundin, jossa on jotakin määrittelemättömän maagista. Sellaista, jota keskiverto-rockbändi ei tule koskaan saavuttamaan. Laajassa soitinnuksessa on niin paljon sovitusvaraa, että jopa Via Chicagon kaltaiset, näennäisen helpot kolmen soinnun rallit kasvavat pöyristyttäväksi taidemusiikiksi. Vaikka bändi onkin toisintanut kantriballadin jolkotuksen katkaisevat möykkähulinat lukemattomilla keikoilla jo pian parin vuosikymmenen ajan, jaksaa manööveri hämmästyttää ja riemastuttaa, kun sen kuulee seitsemän vuoden välein.

Wilcon tykityksen jälkeen Devendra Banhartille jäi eräänlaisen jäähdyttelijän rooli. Tilanne oli muutenkin omituinen: Flow’n kaltaisessa paikassa keskikokoisen lavan varmasti täyteen vetävä stara soitti sumusateessa kylmälle asvalttialueelle, joka täyttyi verkkaisesti. Banhart lieni muutenkin päivän vähiten ”porijazzein” artisti, vaikka hänen partansa onkin kolmenkympin paremmalla puolen alkanut harmaantua.

Erikoinen asetelma toi keikalle silti lisäarvoa, minkä bändi taisi tiedostaa itsekin. Pori Jazz- tuulitakeissa esiintynyt viisikko muistutti yhtä aikaa Mac DeMarcon bändiä sekä Mothers of Inventionia. Tyylillisesti keikka pitäytyi parin uusimman levyn, Malan ja Ape In Pink
Marblen baleaaris-letkeässä soundissa, eli oli toisin sanoen täydellistä nojailumusiikkia Wilcon läkähdyttävyyden jälkeen. Maestro itse kiitteli yleisöä epähuomiossa ruotsiksi, kunnes pyysi anteeksi ja toisteli tämän jälkeen useaan otteeseen ”perrkele”.

Jos Frisellissä ja Banhartissa viehätti huolittelemattomuus, oli Wilcon kaksituntinen kuuden indielaborantin viimeisen päälle kehittelemä mestariteos. Kolme keikkaa hyvää ja itsetietoista aikuisten miesten musiikkia – ei hassumpaa!

Lisää luettavaa