Susanne Sundfør
Huvilateltta, Helsinki
30.8.2015
Susanne Sundførin lokakuussa 2014 julkaistu Fade Away osui henkilökohtaisesti syvälle. Se ryhmittyy mielessäni jostain syystä yhteen samana vuonna ilmestyneiden Katy B:n Crying for no Reasonin ja Ariana Granden Break Freen kanssa, vaikka kappaleen dynamiikka on olennaisesti eri.
Ehkä yhtymäkohdat tulevat siitä, miten rakkauslaulu voi samaan aikaan olla niin suruisa ja niin energisoiva. Fade Away saa diskohittinä sekoamaan, vaikka se kertoo kaikista vähiten dynaamisesta asiasta: hiljaa hiipuvasta tunteesta.
Kaikkia edellä mainittuja olen kuunnellut erittäin paljon. Fade Away on Last.fm-tilastoissani viimeisen vuoden neljänneksi soitetuin kappale.
Helmikuussa julkaistu Ten Love Songs on jo Sundførin kuudes studioalbumi, ja lukuisien jumalaisten popsävellystensä vuoksi ehdottomasti hänen parhaimpansa. Ilahduttavan moni oli sunnuntai-iltana ymmärtänyt saman ja tullut Huvilatelttaan todistamaan 29-vuotiaan norjalaisen ensimmäistä konserttia Suomessa.
Vastaanotosta oli ehkä vähän yllättynyt artisti itsekin. Hänen kappaleensa eivät soi Suomessa esimerkiksi radiossa. Ennen uusinta albumia kyse on ollut norjalaisten omasta kultalevyjen kokoisesta salaisuudesta, eikä Ten Love Songs ole sekään meillä varsinaisesti vuoden 2015 peruspopkalustoa.
Ne, ketkä albumin tietävät, ovat sitä kuunnelleet muidenkin edestä.
Huvilateltan konsertti lämmitti, mutta ei heti. Ehkä isoin lannistaja oli yllättäen keikkapaikka itsessään.
Valoa läpi päästävä teltta taikoo parhaimmillaan Tokoinrannan kupeeseen tilan, joka kuin imitoi yötöntä yötä. Konserttia katsoessa ajantaju hämärtyy niin kuin vaikkapa Sodankylän elokuvajuhlilla alkukesästä. Seitsemältä illalla voisi melkein uskoa, että kello on seitsemän aamulla.
Sundførin esiintymistä valon määrä silti vesitti. Hän teki kolmijäsenisen bändinsä kanssa asioita, jotka olisivat ehdottomasti paremmin kotonaan jollain myöhäisillan klubilla, eivät alkuillan skumppateltassa.
Toisaalta hän teki myös paljon asioita, joita ei klubikeikalla klo 00 ehkä kaipaisi, kuten vajosi lattialle pitkiin äänimelukollaaseihin. Ne olivat välillä kiinnostavia, välillä vähän sokkona ammutun oloisia.
Valon vähetessä pidot paranivat ja esiintyminen tuntui muutenkin löytävän uomansa. Slowly, Accelerate ja jo pimeyden keskellä soitettu Fade Away soivat levyversioita hitaammin, laahaavammin ja poukkoilevammin, mutta biisit sallivat pienen venymisen.
Lopussa kuultu Delirious oli jo puhdasta euforiaa, kuin hitti jota kaikki olisivat laulaneet jo vuosia – vaikka kappale on alle vuoden vanha. Tässä vaiheessa yleisöstä oli jo saatu kaikki ei-tweediin-pukeutuneet nousemaan lavan edustalle.
Esiintyjänä Sundfør ei ollut ehkä aivan omimmillaan. Tanssiliikkeet tuntuivat pakotetuilta, ja välispiikeissä lähinnä kiiteltiin yleisöä. Varmistavia katseita haettiin useaan otteeseen bändikollegoilta.
Tässä ei toki ole mitään vikaa. On virkistävää nähdä artisti, joka ei millään tapaa herkuttele poptähden imagolla vaan ennemminkin kokee sen kiusallisena.
Sundfør on supertähti puhtaasti biisiensä vuoksi. Ja ne tekivät juhlaviikkojen esityksestä sittenkin yhden loppukesän kohokohdista.
Loppuun toive: buukatkaa Sundfør välittömästi klubikeikalle. Ihan jo siksi, että aika moni jätti sunnuntaina varmaan tulematta lipun suolaisen 40 euron hinnan vuoksi.