Pori Jazzissa nuoret naiset päihittivät väsyneet miehet. Anna Brotkin arvotti heistä neljä uljainta kovuusjärjestykseen.

Teksti: Anna Brotkin, kuvat: Tomi Palsa

Pori Jazz
Kirjurinluoto, Pori
13.–21.7.2012

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

4. Emeli Sandé (Kirjurinluoto, torstai)

Naisten taistossa neljännelle sijalle yltää vasta yhden albumin julkaissut Emeli Sandé, joka kärsi livenä tuotantonsa suppeudesta. Materiaalin vähäisyys johti siihen, että balladit ja bailubiisit vuorottelivat setissä jopa häiritsevän kuuliaisesti. Kuusihenkinen bändi jäi Kirjurinluodolla karismaattisen Emelin jalkoihin, ja virttyneisiin trikoisiin sonnustautuneet taustalaulajat ujostelivat kuin ala-asteen kuoroesityksessä konsanaan.

Eniten liikehdintää yleisössä syntyi luonnollisesti Heaven-, Next to Me- ja My Kind of love -hittien aikana. Niistä viimeisin soi uljaana kuin ukkosmyrsky eron hetkellä.

Kun omia biisejä on vasta napakan levyllisen verran, on livenä turvauduttava covereihin. Sandén kohdalla se tarkoitti versiointeja Coldplayn Every Teardrop Is a Waterfallista ja Bob Marleyn One Lovesta. Kumpikaan ei varsinaisesti tehnyt Sandén taidoille oikeutta.

Parhaimmillaan Sandén voimakkaat melodiat nostattivat kylmiä väreitä. Karismaattisen naisen omalaatuinen laulusoundi pitäisi mielenkiintoa yllä vaikka tuntitolkulla, mutta biisimateriaali riitti juuri ja juuri tunnin mittaiseen settiin. Yritys erinomainen, toteutus puolivillainen.

3. Estelle (Kirjurinluoto, perjantai)

Perjantain Kirjurinluodon konsertin kaksi viimeistä esiintyjää olivat alun perin viikon vähiten mielenkiintoisesta päästä. Positiiviseen yllätykseen ylsi kuitenkin brittiläinen r’n’b-prinsessa Estelle, jonka välitön iloisuus kantoi kauas. Samaa ei voi sanoa laiskasti Estellen jälkeen soittaneesta d’Angelosta, jonka soundit olivat yhtä vellovaa löysäilyä kuin miehen esiintyminenkin.

Estellen pirskahtelevan souldiivan lavashowssa oli vauhtia, eivätkä taustalaulajat himmailleet. Nina Simonen My Baby Just Cares for Me –biisiä Estelle versioi varsin vaisusti, vaikka keuhkoissa ja karismassa olisi riittänyt rahkeita astetta intensiivisempään esitykseen.

Estellen pirskahtelevan souldiivan lavashowssa oli vauhtia, eivätkä taustalaulajat himmailleet.

Hieman ennen keikan puoliväliä letkeän flirttaileva soul-meininki muuttui vähemmän toimivaksi eletrotytinäksi. International-biisissä oli enemmän hommia dj:lle kuin mukana hengaaville muusikoille. Kun bändi kerran oli tuotu paikalle, olisi ollut mukava kuulla biiseistä orgaanisempia sovituksia.

Estelle päätti keikkansa luonnollisesti suurimpaan hittiinsä, Kanye Westin kanssa tehtyyn American Boyhin, joka nostatti yleisön bailumieltä. Seuraavaksi lavalle nousseen D’Angelon keikan jälkeen oli selvää, että kaksikon välinen soittojärjestys oli kertakaikkisen väärä.

2. Norah Jones (Kirjurinluoto, sunnuntai)

Sunnuntain päätöskonsertti oli koko festarin odotetuin. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt Norah Jones soitti itsensä yleisön sydämiin jo kymmenen vuotta sitten. Tavaramerkkinä tuolloin oli samettinen lauluherkistely ja riisuttu piano. Sittemmin Jones on siirtynyt rosoisempiin kitarasoundeihin.

Osuvaa tai ei, Jones aloitti keikkansa uudelta levyltä löytyvällä Say Goodbye -biisillä, jonka myötä hän heitti hyvästit pianoballadiminälleen. Enemmän PJ Harveyn suuntaan liukuneen artistin keikkasetti koostui pääosin uuden levyn biiseistä, jotka eivät tuntuneet aiheuttavat yleisössä suuriakaan tunteita. Sen sijaan artistin vanhempi tuotanto, erityisesti uran alkuaikojen hitit lämmittivät Kirjurinluodon ihmismassaa.

Lavalla Jones näytti pikemminkin poissaolevalta ja alakuloiselta kuin valovoimaiselta maailman artistilta. Syrjäänvetäytyvä lavapersoona on varmasti osa Jonesin viehätysvoimaa, mutta muutama hymy ei olisi ollut pahitteeksi. Jonesin nykyisen tuottajan Danger Mousen Rome-biisin sanat nainen lunttasi paperista.

Keikan kirkkaimpiin helmiin kuuluivat uuden levyn aavemaisen hieno She’s 22 sekä Miriam. Monet Jonesin varhaisemman tuotannon biiseistä, kuten What Am I to You ja Cold, Cold Heart, olivat yllättäen saaneet livenä vieläkin hitaamman temmon kannateltavakseen. Jonesin lahjakkuus sai yleisön hartaaksi kuin kirkossa, ja tyylikäs keikka antoi rauhallisen päätöksen festarille.

1. Janelle Monaé (LP47!, lauantai)

Jazzien ehdoton ykköskeikan tarjoili Janelle Monaé. Nainen saa kiittää Suomen suosiostaan viime vuoden Flow-lehden kirjoittajia, jotka hehkuttivat naisen karisman maasta taivaisiin ennen kuin tämä oli jalallakaan astunut Suomeen. Hehkutus ei toki ole ollut turhaa, ja Pori Jazzin keikka päihitti myös viime vuoden Suvilahden vedon kaikilla mittapuilla.

Janelle Monaé laittoi Porin polvilleen ja nosti sen takaisin ylös.

Lavalla Monaé on sirkusköörinsä tirehtööri, joka huudattaa, tanssittaa, kyykyttää ja rakastaa yleisöään. Orkesterissa löytyy tavaraa sellosta lähtien, ja mikkiständejä ja soittimia myöten mustavalkoisiin verhoutunut soittajien ja tanssijoiden sekoiluarmeija pitää yllä hallittua kaaosta.

Keikka aikaistui puolellatoista tunnilla, mutta silti Monaé ei olisi voinut hurmoksellisempaa vastaanottoa kiertueensa viimeiselle keikalla Porissa saada. Yleisö oli juuri ja juuri jaksanut kuunnella Monaén Spotify-kärjen (Tightrope, Cold War ja Dance or Die), mutta biisituntemuksella tässä ei pelattukaan vaan isolla elämyksellä. Ja sen Monaé tarjosi. Yleisö huusi “We want more” ennen kuin viimeistä biisiä oli edes esitetty.

Etumatkaa listan muihin naisiin syntyi myös esiintymispaikan ansiosta: intiimin ja pimeän LP47!-teltan huumaaminen on helpompaa kuin laajalle leviävän Kirjurinluodon nurmikentän. Ironista lienee toki se, että Janelle Monaé on nelikosta ainoa, joka olisi varmasti saanut suurella päälavallakin jokaisen kolon täytettyä.

Jossain vaiheessa Monaén on toki uudistuttava (ja keksittävä muitakin vaatteita kuin valkoinen frakkipaita ja miesten buutsit), mutta muutaman vuoden voi vielä kiertää maailmaa ja levittää tätä ihastuttavaa kaaosta. Janelle Monaé laittoi Porin polvilleen ja nosti sen takaisin ylös. Tässä on 2010-luvun pop-performanssi vertaansa vailla.

Kokonaisuudessaan Pori Jazzien popimpi kattaus ei aiheuttanut suuriakaan sykähdyksiä, vaikka jazzin lisäksi festari elää vahvasti näistä valtavirtaisemmista artisteista. Jos illan pääesiintyjinä on vain viisi vuotta aiemmin samalla lavalla nähty Paul Anka tai kahdentoista vuoden julkaisutaukoa edelleen pitävä d’Angelo, pitää vain ihmetellä, missä ovat John Mayerin, Michael Kiwanukan, Rumerin, Jill Scottin tai Bobby Womackin kaltaiset ajankohtaisemmat artistit?  Ehkä ensi vuonna.