Provinssirock-raportti: ”Rudimental tarjosi tahattomasti yhden Provinssi-historian hervottomimmista hetkistä”

09.07.2014

Otso Karhu kävi tutustumassa Provinssin artistitarjontaan ja pohdiskeli siinä samassa myös hieman Seinäjoen festari-ikihongan tulevaisuutta.

Teksti: Otso Karhu, kuvat: Julius Töyrylä (otsikkokuvassa M.I.A.)

Provinssirock 2014
Törnävänsaari, Seinäjoki
27.–28.6.2014

Provinssirockin slogan on ”ihmisten juhla”. Selmu ry:n ironian taju lienee kunnossa, sillä sekavuus on näillä festareilla niin korkeaa luokkaa, että tilaisuus on enemmänkin eläinten juhla. Tai ehkä ihmisyys on aidoimmillaan juuri festareilla – mudassa ja kaljassa kieriskellessä. Ja oli siellä musiikkiakin.

Provinssirock on 36-vuotisen historiansa ehkä kovimmassa paikassa. Viime vuonna kävijämäärä romahti lähes 20 000:lla, josta edelleen tänä vuonna vielä 16 000:lla kävijällä. Vielä perjantaina oli epäselvää järjestetäänkö Suomen yhtä legendaarisimmista rock-festivaaleista enää ensi vuonna lainkaan. Onneksi järjestetään.

Torstain avajaiskonsertti ylitti kävijäodotukset – hurjaa, että alle 16-kesäiset teini-idolit Robin ja Isac Elliot ovat näin isossa roolissa Provinssin pelastamisessa – ja perjantain minimitavoite, 10 000 kävijää, täyttyi nippa nappa. Yhteensä torstain ja lauantain väliin mahtui noin 26 000 kävijää, kun ennätysvuonna 2008 väkeä oli yli 80 000 henkeä.

Paljon on muuttunut. Vielä vuonna 2010 Provinssirock kykeni tarjoamaan Rammsteinin, 30 Seconds to Marsin, Cypress Hillin ja Bullet for My Valentinen kaltaisia headlinereita samalle viikonlopulle, kun taas viime vuonna rahkeet riitti Bluriin ja In Flamesiin.

Nyt erityistä headlineriä ei ole, festivaali on muuttunut kaksipäiväiseksi ja siirtynyt festarikesän aloittajan paikalta kaksi viikkoa eteenpäin parempien säiden ja uuden ruotsalaisen yhteistyökumppanin perässä. Kattaukseen on lisätty suomalaisia joka tapahtuman listakärkiä sekä ylimääräistä tilpehööriohjelmaa, kuten aamujoogaa, futisturnauksia, design corner ja silent disco.

Toivottavasti Selmu ry ei pyri paikkaamaan yleisökatoa koko perheen elämysviikonloppupaketilla, missä pikku Eemeli voi ensin rakentaa worshopissa oman marakassin ja siitä siirtyä keikka-alueelle sitä heiluttelemaan.

Toisaalta ivailuni on typerää ja kapeakatseista, sillä festivaalien järjestäminen on kuulemma lähes orjatyötä ja sille kuuluu nostaa hattua, ja yhä tiukentuvien määräysten vuoksi järjestäjät joutuvat olennaiseen keskittymisen sijaan mittailemaan keikkojen desibelejä tai anniskelualueen aitojen korkeuksia. Festivaalien luvatussa maassa tämä on nurinkurista. Szigetissä voi kulkea alueella vapaasti oma kalja kädessään, eikä järjestyshäiriöitä juuri ole. Haloo!

Provinssirockin järjestäjän, Selmu ry:n promoottori Juha Koiviston mukaan maailmanluokan artisteja ei tänä vuonna haettu lainkaan. Provinssirock tunnetaan uusien, mielenkiintoisten artistien esiinnostajana, mutta rock-puolella tällaiset artistit ovat vähässä. Etenkin nuori yleisö seuraa enemmän EDM-tuotantoa.

“Juuri nyt nuori yleisö ei seuraa rock-musiikkia niin aktiivisesti kuin muutamia vuosia sitten. Nimenomaan nuoremman kuuntelijakunnan saaminen liikkeelle on nyt haastavaa”, Koivisto kommentoi.

Ajankohdan vaihto auttaa hänen mukaansa ainakin artistien hankintaa, sillä vanhana ajankohtana isot nimet karkasivat Euroopan suurfestareille.

“Paras tapa saada tapahtuma hyvälle kasvu-uralla on jatkaa sen määrätietoista kehittämistä. Parannamme palveluita, festivaalialuetta ja majoitustarjontaa. Ensi vuonna tavoitteenamme on olla Suomen paras festivaali.”

Törnävän leirintä, Suomen paras leirintäalue, on vielä torstaina hälyttävän autio. Telttoja on murto-osa viime vuoteen nähden, ja yleensä vasta Provinssimaanantailta tutut lokkiparvet valtaavat jo mutaista nurmikenttää. Tänä vuonna suurin osa majoittuu vain festarilipun ostaneille tarkoitettuun Camp Provinssiin, minne oheisohjelma, karaoket ja luksusvessat on sijoitettu.

Paikalla olevat festivalisaattorit tekevät kuitenkin parhaansa. Piribussiksi ristitty jättilinjuri tuuttaa nopeaa elektrojumppaa, ringissä kiertää epämääräisiä juomia etiopialaisesta brandystä es-metsämaasikalikööriin ja naapurileiriin on kuskattu oma dj-setti sekä festarisohvat.

Roskalaatikon sisällä megafonistaan satanistisia iskulauseita jakeleva mies on järkyttynyt festareiden nykytilasta.

”Tämä on yhdeksäs Provinssini putkeen. Niin kauan kuin muistan on ampiaisasuun pukeutunut mies pyörinyt Törnävällä, ja jopa hän on jäänyt pois”.

Myös Törnäväjoki pysyy siistinä. Normaalisti se vuorataan virtsalla ja kaljalla jo alkutunneista. Viime vuonna mies kyllästyi leiriseureeseensa ja perusti oman leirin kivelle keskelle jokea, minne hän ui telttansa kanssa. Nyt kukaan ei edes harkitse vesipetoilua. Aamuyöstä kylmä ilma ajaa festarieläimet nuotiokatokseen, missä Valdemaria tintataan tärisevin käsin.

Perjantai

Talousongelmien vuoksi Provinssi pelaa varman päälle, sillä kotimaiset listahittiesiintyjät, kuten Cheek, Haloo Helsinki, Sanni ja Jenni Vartiainen ovat artistikattauksessa isossa roolissa.

Tämä näkyy myös yleisössä, sillä musiikin alakulttuurien edustajistoa, hevareita, punkkareita, räppäreitä, hippejä, hipstereitä ja vastaavia (ei saisi kategorisoida ihmisiä) on harvinaisen vähän. Hevikansan puutokseen voi tosin vaikuttaa tavallista hevittömämpi kattaus ja päällekäisyys Tuska-festivaalien kanssa.

Haloo Helsinki!

Haloo Helsinki!

Leirissä homma jatkuu sillä, mihin se ennen välikuolemia loppuikin, mutta itse säntään alueelle. Harmi, että Eläkeläiset on sijoitettu alkupäähän. Kuopion kaupunginorkesterin kanssa Humpfonia-yhteistyön aloittanut humppacoverklassikko toimii festareilla parhaiten silloin, kun yleisö on ensin ehtinyt kuosittaa itsensä leirinnässä hurmokseen. Yhteislaulaminen ja letkajenkka ovat silloin kultaa, pitää musiikista tai ei.

Supisuomalaisesta humpasta siirrytään esittelemään perinnettä rapakon takaa. North Mississippi Allstars, amerikkalaiset delta blues -kumartajat ammentavat musiikkinsa mustan amerikkalaisväestön puuvillapelloilta ja maustavat sen modernilla soundilla. Memphisläisen musiikkituottajaveteraani Jim Dickinsonin pojat Luther ja Cody kokosivat yhtyeen vuonna 1996, jonka jälkeen äänitteitä on syntynyt jo 16.

Kahdeksas kokopitkä albumi World Boogie is Coming julkaistiin viime syyskuussa, ja nostetta on riittänyt jopa Robert Plantin kiertuelämppäriksi asti. Saarilavalla yleisö on pieni, mutta bändi soittaa rautaisen tarkasti, heittelee kitaroita ilmaan ja pyörii yleisössä rumpuja soittamassa. Tämän näkisi mielellään klubikeikalla.

Koko kansan Cheek järjestää päälavalla sen, mitä järjestäjät toivovatkin: bileet. Sen aineksiin kuuluvat hittikimara ja jatkuva “kädet ilmaan” ja “kaikki pomppii” -huudatus. Tarkoitus ei ole luoda ”kerran elämässä” -livekeikkakokemusta, vaan tarjota listamenestykset niin kuin ne radiossa soivat. Yli kymmenhenkinen taustabändi tuntuu lähinnä show-elementiltä, sillä kappaleet kuulostavat täysin samalta kuin levytuotannossa. Tämä kulminoituu Liekeissä-hitissä, jossa miksaaja hiljentää koko bändin mute-nappulaa rämppäämällä. Tääl on. Kaikki.

Ylituotettu keikka on kuitenkin parempi kuin alkukesän Kivenlahtirockissa, ja yleisö jaksaa pumpata käsiään ilmaan loppuun asti. Syypää sun hymyyn -kappaleessa Cheek hyppää kaiuttimelle, huomaa ettei takaisin kiipeäminen olekaan helppoa, ja joutuu kiertämään lavalle sivukautta. Muutoin kaikki on tarkkaan laskettua.

Vaikka ainainen ”tämä on brittipopin pelastaja” -titteli menettää uskottavuuttaan sen vaihtuessa jopa vuoden välein on ilahduttavaa, että mantteli on tällä hetkellä Jake Buggilla. Päälavalle nouseva, vasta parikymppinen sympaattinen brittipoika esiintyy ammattimaisesti, on vilpitön ja antaa hengähdystauon Cheekin ja The Prodigyn “kädet ilmaan” -sähköjumpan väliin.

Vuonna 2012 Iso-Britannian albumilistan ykköseksi debyyttilevynsä nostanut Bugg vannoo Oasiksen ja The Beatlesin nimeen, mutta mukana on paljon nuoren Bob Dylanin mies-ja-kitaramaista folk-kerrontaa. Bugg todella on lahjakas, sillä tunnelmallisten, hienoilla melodioilla kyllästettyjen kappaleiden taso ei laske kertaakaan alle hyvän. Trouble Town, Seen It All ja Two Fingers kuulostavat upeilta.

Mystinen nuorukainen osoittautuu myös taitavaksi kitarasoolon soittajaksi, ja on vain sääli, ettei pottapää saa kännibileitä etsivää yleisöä pysähtymään. Bugg on ehkä liian kiltti päälavalle, ja moni siirtyykin välitankkaukseen leiriin.

Jake Bugg.

Jake Bugg.

Saarilavalta kantautuu australialaisen proge-alternative metal -bändi Karnivoolin jyske, missä brittipopparia muistuttava laulaja Ian Kenny keinuu kuin kukkakedolla muun bändin moshatessa taustalla. Hevikansa loistaa poissaolollaan.

Perjantain pääesiintyjä on The Prodigy, joka sekin on festivaalijärjestäjiltä varma valinta. Konemusiikkisuosikin klassikkokappaleet, kuten Smack My Bitch Up, Voodoo People ja No Good (Start to Dance) ovat soineet radioissa ja soittimissa jo lähes 20 vuotta, joten kaikki tietävät mistä on hämärtyvällä päälavalla kyse.

Eturivin äärisekava moshpit muistuttaa törmäilyautorataa ilman autoja, nauttii koko rahan edestä, ja kiteyttääkin keikan ongelman. Ilman kännihurmosta The Prodigyn saman kaavan toisto ja jatkuva “put your fucking hands in the fucking air” -välispiikkaus alkaa puuduttamaan, eikä keikka tarjoa kohokohtia tai yllätyksiä.

Nostalgiapisteitä rapisee, ja Keith Flint ja Maxim Reality jaksavat kyllä pomppia, mutta tuntuu, kuin musiikki olisi täysin yhdentekevää, ja väki tanssisi, kunhan samaa biittiä ja “fucking fuck” -huutoja riittää. Reunassa rimpuileva mies kiljuu puhelimeen: “Vittu oon kännissä, en tajuu mitään, tää on siistii”. Juurikin näin.

Lepuutan korviani sivummalla kiven päällä, josta kauttaaltaan sekava tupakkapummi karkoittaa minut Rumba-teltalle. The Prodigy on yleensä vetänyt myös raskaamman musiikin ystävät puoleensa, joten juuri aloittava psykedeelinen black metal -hämmentäjä Oranssi Pazuzu saa eteensä minimaalisen yleisön. Tämä on vääryys, sillä minulle ennen tuntematon suomalaisyhtye osoittautuu festivaalien yhdeksi mielenkiintoisimmaksi bändiksi.

Oranssi Pazuzu on jonkinlainen painajaismainen space/post-black metal matka kiirastulesta helvetin porteille. Tarkempaa määritelmää ei kannata edes yrittää. Bläkkikselle ominaiset savukone, pimeään ja huppuihin peittyvät kasvot ja laulaja-kitaristi Ju-Hiksen huutoörinä luovat Rumba-telttaan niin dystooppisen tunnelman, että heikompaa hirvittää.

Todella tasokkaan blastbeat-jyystön väliin mahtuu jopa viiden minuutin avaruusnoise-äänimaisema, josta kymmenet syntikkakerrokset pitävät tylsyyden kaukana. Esiintyminen on minimalistista ja välispiikkejä ei ole, joten kuulija ei pääse irtautumaan kauhusta hetkeksikään.

Ei ihme, että Oranssi Pazuzun kolmas albumi Valonielu keräsi ylistyksiä Metal Hammerin ja Pitchforkin kaltaisilta musiikkijäteiltä. Niin hämmentävää ja todellisuuden kadottavaa yhtyeen musiikki parhaimmillaan on. Kun ilmestyskirjan peto tuhoaa maailman, jää jäljelle vain palavia raunioita ja taustalla soiva Oranssi Pazuzu.

Törnävällä Prodigytamppaajat valittelevat jalkojaan. Juhlinta on vihdoin levinnyt ryhmittyneistä leireistä autojen katoille, yleisvessaan ja esimerkiksi puuhun. Jälleen jokainen vastaantulija on paras ystäväsi, minun leirini on sinun leirisi ja tuppisuinen perisuomalaisuus jokin kaukainen myytti. Nuotiokatos hoilaa suomi-iskelmää ja piribussista raikaa Dj Porttiteorian kootut sävelet.

Kottikärryissä vedettävästä mankasta soi Turbonegro. Viime Provinssirockissa yhtyeen keikka oli niin sekava, että sen loputtua osa yleisöstä oksenteli ja makasi YleX-teltan juurella puolikuolleina. Tosin sekava on bändikin. Turbonegron vanha laulaja Hank Von Helvete oli aikanaan niin pahassa heroiiniaddiktiossa, että päätti jättää bändin ja lähteä Lofooteille kalastusmuseoon töihin.

Aamuaurinko merkkaa vuoron vaihtoa, eli heräilevä kaverini nappaa mankkani ja päästää minut telttaan nukkumaan.

Lauantai

Säiden puolesta kahden viikon siirto oli onnistunut, sillä ensimmäistä kertaa Provinssihistoriassani viikonloppuna ei sada tippaakaan. Lisäksi kilpailu on kovaa, esimerkiksi Hämeenlinna korkkaa ensi kesänä uuden, Suomen suurimman tapahtumapuiston, joten yhteistyö ruotsalaisen Bråvalla Festivalin kanssa voi todella auttaa Provinssia. Aurinko vetää Törnävän löysäksi, ja välitilastaan kynnelle kykenevät ihmisrauniot raahautuvat festarialueelle.

Jenni Vartiainen.

Jenni Vartiainen.

Varma valinta, Jenni Vartiainen, toimii festivaaleilla hyvän mielen yhteislaulattajana ja saa yleisön nauramaan ja hymyilemään. Väen puute kuitenkin häiritsee, eikä parin vuoden takaista hurmosta saada syntymään. Yhdeksän Emma-patsaan voittaja osaa kuitenkin nauttia esiintymisestä, eikä tee turhaa vertailua edellisvuosiin. Yleisön määrälle kun ei voi mitään.

Myös Zen Cafen Samuli Putro toimii yhteislaulattajana, ja värittää keikkaansa pohjalaisella 50-miehisellä Jussi-kuorolla. Olet puolisoni nyt toimii ihan mukavasti, ja vanhojen ukkojen kuoro on sympaattinen.

Samuli Putro.

Samuli Putro.

Yhteislaulut vaihtuvat pian illan parhaaseen keikkaan. Brittiläinen drum’n’bass/liquid funk -nelikko Rudimental tunnetaan tunnepitoisista kappaleista ja musiikkivideoista, missä suuret tunteet kohtaavat pelkojen voittamisen ja periksiantamattomuuden. Rudimental on siis eräänlaista tsemppausmusaa.

Bändin haastattelussa pojat vaikuttivat vinoilevilta, nenää kaivavilta pikkuvintiöiltä, mutta lavalla heistä paistaa ammattimaisuus. Äärimmäisen tarkka ja groovaava bändi aloittaa Lowrell Simonin Mellow Mellow (Right On) kappaleella, jota myös räppäri Tuuttimörkö samplasi debyyttilevyllään. Kappaleiden lauluosuudet hoitaa kolme upeaäänistä laulajaa, jotka uskaltavat ottaa yleisön haltuunsa – tyylitajuisista sooloista vastaa trumpetisti ja alttosaksofonisti.

Upean ja hetkittäin aidosti koskettavan musiikin sekaan mahtuu myös yksi Provinssin historian hervottomimmista keikkahetkistä. Not Giving In tunnetaan Suomessa sisäpiirivitsinä, sillä biisin kertosäkeessä sanotaan aivan selkeästi “nakkivene”. Tämän vuoksi koko päälavan yleisö yhteislauluaa “oo oo nakkiveneee” ja on katketa naurusta. Ihmismeressä heiluu myös “nakkivene”-kyltti, jota huutonaurava kansa osoittelee pomppiessaan. Olisikohan klassisen Pensselisedän keikka tämän kaltainen?

Vaikka Rudimental kertoi tulleensa Provinssiin suoraan valtavilta Glastonbury-festivaaleilta, jaksaa koko yhtye tanssia alusta loppuun. Menestysrallit Free, Waiting All Night ja Feel the Love kruunaavat lauantain ykkösvedon, kun koko yhtye astuu lavan eteen laulattamaan yleisöä vielä kerran.

Rudimental.

Rudimental.

Harmi, että Dropkick Murphys on päällekkäin Yonan kanssa. Utuinen uni-iskelmä-folk-tulkitsija tihkuu suomiromantiikkaa, johon jokainen artistin lisäämä maailmanmusiikin mauste tuntuu toimivan. Yona on paatunut romantikko, mutta imelien rakkausrallien sijaan hän tekee värikkäässä musiikissaan mitä huvittaa.

Teknisesti loistava taustabändi Liikkuvat Pilvet taipuu mihin vain tangosta rap-biittiin, ja taitaa samalla nyanssit ja tulkinnan. Yonalta janoaa seuraavaa levyä ennen kuin on kuullut edellistäkään, sillä mitä vain voi olla tiedossa. Miltäköhän tämä hullu luovuus kuulostaisi kokeellisen triphop- tai IDM-konemusiikkibeatin kanssa?

Bostonin kelttipunk-veteraani Dropkick Murphys saa varautuneen Saarilavan vihdoin eloon, eikä saman irkkukaavan toisto haittaa lainkaan. The State of Massachusets ja hitti I’m Shipping Out to Boston kuulostavat paremmmalta kuin koskaan, ja viime vuonna julkaistun Signed and Sealed in Blood -albumin The Roses Tattoo on myös täynnä tunnetta. Yleisömeri keinuu ja saa ihmiset kaatuilemaan nauraen maahan. Eturivin moshpitin arvosanaksi jopa 4/5.

Basisti Ken Casey, ainoa Droppareiden alkuperäisjäsen jatkaa haastattelussa hehkuttamaansa NHL-joukkue Boston Bruinsin suomalaismaalivahdin Tuukka Raskin ylistämistä, ja kuulijat hurraavat. Bruinsin väriä on muutenkin yleisössä yllättävän paljon. Totuus kuitenkin on, että helposti lähestyttävät, rockhumppamaiset jääkiekkoa fiilailevat juomalaulut purevat suomalaiseen festarieläimeen kuin veitsi voihin.

Vaikka Dropparit oli täynnä energiaa, oli BANKSIN ohittaminen ehkä virhe. Rumba-teltan hämärään usvaan piiloutunut californialaislaulaja muistuttaa mystiseltä olemukseltaan käärmenaista.

Perinteisen r&b-tyylisen bootyshaken sijaan BANKS pyörittelee käsiään ja tanssii kuin sisäisen tuskan kourissa. Erilaista on musiikkikin – melankolinen dark r&b lainaa sekä triphopista että ambientmaisesta post-dubstepistä. Vähän James Blakea, vähän Lordea, vähän enemmän Bristol-soundia.

BANKS on kärsivä taiteilija – hän aloitti musiikinteon 15-vuotiaana syntikalla, jonka hän sai käsitelläkseen vanhempiensa eroa, ja esiintyi alkuun Soundcloudissa salanimellä lyriikoiden henkilökohtaisuuden vuoksi. Syyskuussa julkaistava debyyttialbumi Goddess on jo musiikkimaailman suurennuslasin alla ja odotukset artistia kohtaan ovat valtavat.

Eikä suotta. Rumba-teltassa rumpalin ja kitaristi-kosketinsoittajan kanssa esiintyvä BANKS todella tuntuu kärsivän. Hän on samaan aikaan hyvin etäinen ja silti inhimillisen samaistuttava, ja lopputulos on lumoava. Tämän haluan vielä joskus nähdä kokonaan.

M.I.A.

M.I.A.

Lauantain headliner M.I.A. jättää keikasta ristiriitaisen olon. Ensinnäkin eturiviin voi kävellä vaivatta. Toiseksi ghettojen Madonnaksi kruunattu musta brittikuningatar on absurdi näky perisuomalaisessa, verkkarihousuisen karaokekansan metsäympäristössä. Moni nuori nainen on ottanut räväkän, keskisormea näyttävän – jopa Sri Lankan sisällissotaa nuoruudessaan kokeneen – M.I.A.n esikuvakseen, ja osaa kappaleiden sanat suvereenisti ulkoa.

M.I.A. edustaa vähämelodista hiphop-, dancehall- ja grimetyyliä, josta muu yleisö ei oikein tiedä kuuluuko tästä pitää. Hämmentynyt väki osaa lähinnä Slummien miljonääri -elokuvasta ja Tavastian lauantaidiskosta tutun Paper Planes -biisin, ja paukuttaa revolveriääniä ilmaan. M.I.A.n kaltainen artisti toimii selvästi paremmin urbaanissa ympäristössä, kuten Flow-festivaaleilla.

Kuitenkin esimerkiksi Bamboo Banga ja XR2 kuulostivat levyversioitaan paremmilta. Lisäksi hiphop-kulttuuri nousi hauskasti esiin, kun koreografioiden sijaan taustatanssijat heiluivat vapaana pitkin lavaa kuin hengaamaan saapuneet kaverit. Viimeiseen biisiin M.I.A. pyysi naisia tulemaan lavalle, ja tämä aiheutti joukkohysterian fanien yrittäessä ängetä esikuvansa luokse tanssimaan. M.I.A.n ystäville konsertti varmasti maistui, mutta kontrasti ghetto-grimen ja ukkometson välillä oli minulle vähän liikaa.

Törnävä jatkaa raivotautista ilakointiaan, mutta joudun lähtemään junalla samoilla silmillä omalle keikalleni Helsinkiin. Vaikeuksista huolimatta Provinssi on edelleen Suomen paras festivaali ja jälleen unohtumaton kokemus, jonka vain paikallaolijat voivat täysin käsittää. Oli talousongelmia tai ei, se on suomalaisen festivaalitarjonnan maamerkki, kesän kohokohta ja täydellinen osoitus solidaarisuudesta, mielikuvituksen käytöstä ja ylinauttimisesta.

Legendaarinen Provinssirock pysyy festivaalikartalla niin kauan kun väkeä riittää. Tämän vuoksi ensi vuonna on kulttuuriteko ja jokaisen Provinssista tai Törnävästä jollain tasoilla nauttineen velvollisuus saapua Seinäjoelle kesäkuun lopussa, jotta voimme ihastua Provinssirockin tajunnanräjäyttävyydestä vielä tuhannen vuotta. Aamen.

Lisää luettavaa