Rapeat kuusi A4-arkkia Ruisrock-tajunnanvirtaa – eli kun Turussa tapahtui

Tuomas Aflecht oli Ruisrockissa 7.-9. heinäkuuta. "Suhteellisen" mittavan raportoinnin viionlopun kulusta näet alta.

Ruisrock
Ruissalo, Turku, 7.-9. heinäkuuta
teksti: Tuomas Aflecht

PERJANTAI

Sanni onnistui keräämään Niittylavan eteen todella reippaasti yleisöä. Vaikka oma seuraaminen menikin tässä kohtaa vielä alkuihmettelyn lomassa, niin ei se meininkiä lieventänyt. Sannia on sekä kehuttu, mutta myös arvosteltu live-esiintymisistään. Epäilen arvostelun kuitenkin hiljenevän. Kansa kohisi viime vuonna, että onko Sanni liian kokematon artisti osallistuakseen Vain Elämää -ohjelmaan. Etenkin siihen nähden keikka oli todella itsevarmaa suorittamista. Kello ei ollut vielä edes seitsemää ja yleisö oli saatu jo tässä vaiheessa täysillä mukaan. Eli ainakin tässä Ruisrock oli onnistunut taktikoinnissa, Sannin kerätessä roimasti yleisöä festarialueelle. Suurella todennäköisyydellä Sanni aloittaa ensi kerralla myöhäisemmässä slotissa. Tai ainakin sen ansaitsisi.

Vince Staplesiin oli kovat odotukset. Kyseessä on yksi sukupolven potentiaalisimmista räppäreistä ja kappaleissakin pitäisi riittää virtaa yleisön sähköistämiseen. Tuoreehkossa muistissani on edelleen Flatbush Zombiesin Sidewaysin keikka, jossa levyllä rauhalliset kappaleet olivat livenä jotain täysin muuta. Vince Staples ei kuitenkaan lunastanut. Eikä siitä voi ainakaan syyttää yleisöä. Vaikka yleisöä oli vähän, niin se oli hyvin mukana. Jotenkin vaikutti hyvin paljon siltä ettei räppäriä itseään kiinnostanut. Keikan ajan Staples vaikutti koko ajan hieman etäiseltä. Mies tuntui esiintyvän enemmän omalle dj:lle ja lavan reunalla seisseelle joukkiolle. Ketä siellä sitten ikinä olikaan. Esimerkiksi Señorita-kappaleen aikana tuli energiaa enemmän taustanauhalla kuultavasta “Mamacitaa” esiin manaavasta Futuresta kuin Staplesin lavapreesenssistä. En tiedä, että vaikuttiko alun mikkisekoilut tai etenkin alun yleisön vähäinen määrä. Niiden ei kuitenkaan pitäisi. Mietin ennen keikan alkamista, että tällainen musiikki sopisi paremmin myöhäisiltaan. Artistin pitäisi silti suorittaa vakuuttavammin, on kello sitten seitsemän illalla tai aamulla.

Staplesista olikin hauska siirtyä seuraamaan Apulantaa, joka on vetänyt varmalla otteella jo pari vuosikymmentä. Apulanta on niitä yhtyeitä, jotka tuntuvat esiintyvän vähän jokaisella festarilla ja silti ihmiset haluavat aina nähdä sen. Yhtye veti todennäköisesti yhden ikimuistoisimmista keikoistaan viime vuonna Rantalavalla illan pimetessä. Nyt siinä mielessä esiintyminen kahdeksan aikaan Niittylavalla saattaisi olla joillekin takapakkia. Ainakin Vince Staplesille. Apulannan esiintymisessä se ei näkynyt ja kuulunut. Apulanta on edelleen Suomen kovimpia livebändejä. Mitä sitä turhaa enempää edes puhumaan. Etenkin kun siirryin seuraamaan Rantalavan puolelle ruotsalaista Icona Poppia. Tässä kohtaa jo todettakoon, että alueelle oli Staplesin mikkiin nojailun aikana valunut todella paljon väkeä. Apulannalla ja Icona Popilla oli molemmilla seuraajia kirjaimellisesti sankoin joukoin.

Jos Apulanta edustaa sitä ainakin joidenkin mielestä jo kuolevaa rock-perinnettä, niin Icona Pop taas juuri sitä positiivista ruotsalaista energiaa, jolla kasataan huonekaluja ilman ohjeita ja hymyillään vaikka ruuvimeisseliä ei löytyisi mistään. Sitten täällä Suomessa ihmetellään, miten tämäkin temppu tehdään. Icona Popin kohdalla temppu koostuu yksinkertaisen tarttuvista kertosäkeistä. Esimerkiksi I Love It -biisistä päätellen on hyvä, mikäli kertosäe kestää tavallaan sen koko kappaleen ajan. Lopputuloksena on helteessä kylpevä yleisö, joka heittäisi kylpysuolansa ihan minne tahansa, jos artisti niin vain käskee. Valtavan yleisömassan sekoilua oli todella hienoa seurata hieman etäämpää.

MØ jatkaa sitä samaa energian kulkua. Jos Staplesista välittyi hieman etäinen tunnelma, otti MØ sooloartistina taas yleisön haltuun. Hittejä tanskalaisella riittää ja epäilen hyvin vahvasti, ettei MØ ole astunut ikinä legojen päälle. Keikalla oli sitä samaa hyväntuulista, ystävällistä tunnelmaa, joka vallitsi koko festarialueella viikonlopun ajan. Sympaattinen persoona, aurinkoiset sävelet. Siinä on yleensä varsin toimiva kombo ja sitä MØ pitkälti koko keikkansa ajan tarjoili. Kun Kamikaze toteutettiin kesken setin, olin aluksi hieman skeptinen. Kaikki johtuu vain omasta tyhmyydestäni ja olin mennyt itse astumaan sen legon päälle. Kamikazen jälkeen oli suunta vain vielä enemmän ylöspäin.

Niin oli myös festaripäivässä. Ilta ei vielä piementynyt, mutta joku oli kuitenkin laittanut jo verhot auringon eteen. Se ei kuitenkaan haitannut viikonlopun puheenaihetta. Antti Tuiskun nimen nimittäin kuuli tämän keikan jälkeen koko viikonlopun ajan. Uskoisin, että keikasta puhutaan vielä hieman tätäkin viikonloppua pidemmälle. Mitä ilmeisimmin kun Peto on nyt irti, niin sitä ei saada aivan heti kiinni. Joten uskallan väittää, että juuri siksi tämä oli yksi “niistä” Ruisrock-keikoista joista puhutaan tapauksina. “Näitkö silloin vuonna 2016 Niittylavalla Antti Tuiskun keikan?” “En nähnyt, mutta kaverini kehuivat sitä”. (Toivottavasti hieman hersyvämmällä dialogilla.) Nyt voisimme kertoa hieman, että miksi.

Suomessa etsitään aina sitä omaa Justin Timberlakea. Sitä popartistia, jota voisi verrata johonkin jenkkiin. Sen etsimisen voi lopettaa. Ja miksi sitä pitäisi edes etsiä, kun sitä ei tarvita. On vain yksi Antti Tuisku. Eikä artistia edes tarvitse lähteä vertaamaan kenenkään muuhun. Koska toista samanlaista ei tule mieleen. Joku voi toki aina yrittää.

En kuuntele Tuiskua juurikaan. Pari yksittäistä kappaletta soi sillion tällöin. Eikä se johdu mistään häpeilystä, tiedän kuitenkin kuka on Scooter Braun. Uskon, että minulla oli omat kollegani. Ne jotka tulivat katsomaan ilmiötä, ei kuitenkaan omaa suosikkiaan. Ihmisiä, jotka luulivat mielessään etteivät välttämättä tunnista kaikkia kappaleita. Olimme kollektiivisesti väärässä. Tuisku veti mukaansa kuin imuri ja yleisössä oli pelkkiä villakoiria. Ei välttämättä se kaikista kaunein kielikuva, mutta ihan jokaisesta keikasta ei tulisi tälläistä mieleenkään.

Antti Tuisku on ainutlaatuinen poptähti. Hieman röyhkeä, mutta silti sympaattinen. Poptähti ei terminä tullut tähän vahingossa, sitä Antti Tuisku nimittäin on. Yleisö olisi laulanut mukana vaikka Suvivirren takaperin unkariksi käännettynä, ihan vain jos sellainen olisi keikalla spontaanisti vedetty.

Kauas on menty siitä kun Tuisku oli monelle vain se Idolsin kolmanneksi paras. Nyt Tuisku on idoli, joka tietää mitä tekee. Kun Sata salamaa osuvat, niin ne osuvat kunnolla. Jyrähdyksen kuuli ja sen tunsi. Biisi ei ole Tuiskun oma, mutta Tuisku on ottanut sen haltuunsa.

Tuiskun voimasta kertokoon myös se, että miehellä on varaa pistää mutkat suoriksi. Jos Tuisku kertoo yleisölle ettei välitä mitä muut sanovat, niin se on totta. Laulaja on saanut varmasti enemmän täysin tarpeetonta musiikin ulkopuolista palautetta kuin yksikään muu. Etenkään niistä, joita ei “vihaajat kiinnosta”, mutta tekevät aiheesta silti sen viisi kappaletta per levy. Artisteista, jotka saavat kuitenkin enemmän palautetta biiseistä kuin henkilöstä itsestään.

Kun Antti Tapani Tuisku kysyi uusilta katsojilta, että missä helvetissä olette olleet, niin todennäköisesti suurin osa heistä tulevat katsomaan artistia jonain päivänä vielä uudestaan. Antti Tuisku tuli, näki ja voitti.

Oma tarkoitukseni oli mennä katsomaan Gasellien sijaan Airia, mutta Tuiskun moninkertaistama positiivinen vyöry oli jo sitä luokkaa, että valitsin sittenkin Gasellit.

Minirantalavalla oli yleisöä valtavasti ja se kertoo jo itsessään paljon Gaselleista. Yhtyeestä on pikkuhiljaa syntynyt nuorien aikuisten oma, jota tullaan katsomaan oli ajankohta sitten mikä tahansa.

Gaselleilla riittää biisejä, joita yleisö osaa laulaa mukana. Kappaleita, jotka yhdistää ja joista löytyy jokaiselle omansa. Mainitsin nuoret aikuiset, mutta toki yleisöstä löytyi vanhempaakin osastoa. Ja miksei löytyisi. Uskon, että Gaselleissa uppoaa parhaiten juuri se hienovarainen musikaalisuus, jota esimerkiksi biiseissä kuten Heimo ja Mahtuuko Kyytiin kuulee. Pieni melankolisuus, mikä uppoa suomalaiseen yleisöön.

Musiikki on myös siitä erikoista, että se sopii “kuplaan kuin kuplaan”. Niinkuin artistit ovat itsekin asiaa joskus kommentoineet. En tiedä, että missä kuplassa nyt oltiin. Sen tiedän, että illan viileys unohtui jälleen, tunnelmaa oli kuin Tuiskun keikalla ja ryysis oli valtava. Oivallinen, kunnon hyvä rapshow siis.

Jack Ü on mielenkiintoinen yhdistelmä. Diplolla ja Skrillexillä ei loppupeleissä ole kovinkaan paljoa yhtäläisyyksiä. Skrillex edustaa dubstep-sukupolvea, joka soittaa sitä “jumputusta”. Diplo taas tykkää soittaa sekaisin räppiä, dancehallia ja rnb:tä. Molempia yhdistää se, että ovat oman alansa tähtiä ja takovat jättihittejä. Jack Ü:n keikka vaikutti omiin korviini enemmän Skrillexin showlta. Diplo tuntui keskittyvän enemmän fiilistelyyn Skrillexin ollessa hypekone. Jack Ü:n keikka oli täsmätykitystä, jättimäinen show laasereineen. Yleisö oli tähän mennessä täysin marinoitunut ja se näkyi. Duon ei tarvinnut loppujen lopuksi edes kovin ihmeellisiä temppuja esittää. Muutamia valikoituja hittejä, oman levynsä parhaimmistoa, ja päälle ronskisti dubstepiä. Yleisö kiitti.

LAUANTAI

Lauantai käynnistyi osaltani Lihamyrskyllä. Lihamyrskyllä on kovat aseet: Musta Barbaari, Prinssi Jusuf, Seksikäs-Suklaa, Särre ja tietysti Asfalttisoturi itse. Ruudolf on edelleen yksi suomen karismaattisimmista esiintyjistä. Ruudolfin ei tarvitse kuin kävellä ympäri lavaa niin näyttää vakuuttavalta. Lisäksi Ruudolfin tuttu itseironia ja samanaikainen omakehu uppoaa edelleen yleisöön. Lihamyrskyn show starttasi itseoikeutetusti parilla Ruudolfin kappaleella. Ne ovat omiaan keräämään yleisöä ja lopulta sitä olikin kohtalaisen paljon. Kun otetaan huomioon, että samaan aikaan esiintyi Scandinavian Music Group, joka keräsi Rantalavalle myös paljon yleisöä.

Lihamyrskyn aikana kuultiin Särreltä ja Prinssi Jusufilta useampi kappale. On mielenkiintoista nähdä muutaman vuoden päästä, että missä Jusuf on silloin. Räppärille on selvästikin tullut varmuutta esiintymiseen lisää ja kuin varkain löytyy setistä jo useampi tarttuva kappale. Ruudolfin preppausta aiheesta tarvitaan vielä lisää.

Omalla tavallaan setin tähtihetki oli VG+:n ja Seksikkään Suklaan yhteisbiisi Bandida. Kappale heijastaa hienolla tavalla musiikkibisneksen nykytilaa. Ruudolf on toitottanut somekanavissaan kesällä miten kappale ei soi radiossa, vaikka sillä on valtava hype streampalveluissa edelleen päällä. Ruudolfin äänessä saattoi kuulla aavistuksen jopa agressiivisen sävyn, kun mies toisti saman yleisölle. Ilmeisesti sille ei kuitenkaan ole aina tarvetta, yleisön reaktion Bandidaan ollessa erittäin positiivinen.

Blood Orange esiintyi väärään aikaan. Musiikki on niin hienoa, että se olisi ansainnut pimenevän illan. Dev Hynes on artisti, joka haluaa selvästi tarjota vain parasta. Mies olikin muun bändin ohella hinkkaamassa soundeja kuntoon jo ennen keikan alkua. Hetkellinen poistuminen lavalta olikin käytännössä muodollinen ele. Tahto esiintyä vaikuttaa siis todella suurelta. Flow-keikka parin vuoden takaa oli täynnä yleisöä. Nyt yleisöä oli siihen verraten paljon vähemmän, mutta se ei haitannut. Se oli lähinnä sääli. Ne jotka osasivat tulla paikalle näkivät yhden viikonlopun hienoimmista keikoista. Livenä tyylikkään ilmeetön Blood Orange oli saanut upeasti tuotua etenkin uusimman levyn tunnelman hyvin myös livemuotoon. Dev Hynes ei jaaritellut turhia mikkiin, mutta esiintyi yleisölle. Ei bändilleen. Se on tärkeintä.

Tunnelma oli se, joka keikalla puhui. Tällä keikalla kukaan ei puhunut yleisössä keskenään, musiikki vei mennessään. Sitä voi vain kuvitella, että millaisissa sfääreissä olisi oltu esimerkiksi muutama tunti myöhemmin.

JVG:n kerätessä jättiyleisön, on hyvä muistaa mistä he ovat lähteneet. Monsp Records on pieni tekijä isompien rinnalla ja nyt Suomen suosituin yhtye on alunperin juuri Monspin entinen nimi. Juurien kunnioittamisesta kertoo todellinen harvinaisuus Ruudolfin ja Karri Koiran tullessa lavalle. Porukan yhteiskappale Mitä sä siit tiiät? julkaistiin aikoinaan vain singlenä, mutta nyt se kuultiin myös livenä. Hieno veto jokaiselta osapuolelta. Kappaleen jälkeen miehet vielä noteerasivat sen faktan, että Ruudolf ja Karri Koira ovat jo vuosia laulattaneet yleisöä Lähtisitkö-coverillaan. Viittaukset siihen yhteen televisio-ohjemaan jäi ilman mainintaa. Kotikutoisuus säilyi. Samassa VilleGallen oli hyvä vetää nopeasti oma soolonsa alta pois.

JVG on varmastikin ollut tyytyväinen siihen miten heidät otettiin aikoinaan rapskenessä vastaan. Kukaan ei ole missään kohtaa pitänyt heitä pelkkänä bilepumppuna. Nykyisin duolla riittää hittejä tuntiakin pidemmälle keikkalle, feateissa Teemu Brunila ja siihen päälle PME Records. Vaikka budjetti on nykyään suurempi, tuntuu duo edelleen esiintyvän kuin olisivat pienessä klubissa. Se on tälläisissä tapauksissa suuri valttikortti.

Jos intohimoisesta live-esityksestä puhutaan niin sitä aisti varmasti jokainen edes hetken Apocalypticaa seurannut. Kappaleita en paria lukuunottamatta tunnista, koska levylautaseltani ei yhtyettä löydy. Sello soi siitä huolimatta todella vakuuttavasti. Apocalyptican ensimmäisestä albumista on kulunut 20 vuotta. Todella energisen intohimoinen Apocalyptica oli hienoa seurattavaa ja mistään rutinoitumisesta ei ollut merkkejä. Biisit kulkivat sellaisessa paahdossa, että popahtava I Don’t Care oli lähellä saada tunnelman lässähtämään. Niin ei käynyt. Vaan paahto jatkui pienen pakollisen takuuvarman hitin jälkeen. Ei ihme, että yhtye on varsin haluttu kiinnitys festareille ympäri maapalloa.

Lauantain viimeisistä nopeista vastasi Major Lazer. Major Lazer on se missä Diplo on parhaimmillaan. Jack Ü:n skrillexxöinnit loistivat poissaolollaan ja Major Lazerin keikka oli täynnä aurinkoista rytmiä ja iloista musiikkia.

Jos Jack Ü:n keikka oli enemmän showta, oli Lazer enemmänkin yhteisöllinen kokemus. Diplo, Jillionaire ja Walshy Fire saivat yleisön täysin pauloihinsa dancehallin raikaessa pitkin Ruissaloa. Diplo juoksi polviaan korosetusti nostaen kuin Asa Jätkäjätkien keikalla. Näin muutoin Major Lazerin tanssiliikkeet olivat jo niin faijatanssia, että niitä olisi helppo matkia, vaikka ei olisi katsonut ikinä jaksoakaan bumtsibumia, nami!

Diplo oli viettänyt rentouttavan viikonlopun muumimaailmassa yhdessä MØ:n kanssa. On hyvin mahdollista, että Diplo oli tehnyt läheistä tuttavuutta Nuuskamuikkusen piipun kanssa. Sen verran tasaista pauketta tuli valtoimenaan ja heikkoja hetkiä ei. Siitäkin huolimatta, että Diplo onnistui kerran jopa keskeyttämään yhden kappaleen. Ilmeisesti täysin vahingossa.

Lisähuomiota myös siitä, että tavoilleen uskollisina sekä tanssijat, että Lazerit olivat hetken paikallisen futisjoukkueen paidat päällä. Tässä tapauksessa TPS:n. Jos myös verrataan viikonlopun aikana kuultuja Desiignerin Panda-remixejä, niin ehdottomasti parhaimmasta vastasi Major Lazer.

Vaikka lavalla ilmeisesti mainittiin vahingossa ainakin “Poland” taisi Diplo oikeasti nauttia esiintymisestä Suomessa. Eipä kai se MØ myöskään olisi huvikseen Suomeen vielä toiseksi yöksi jäänyt, esittäkseen vain yhden kappaleen.

Omilla mittareillani Major Lazer vastasi viikonlopun upeimmasta keikasta. Siinä oli jokaisella jotakin kuten Rugerin biisissä, mutta silti tarkkaan kuratoidusti.

SUNNUNTAI

Sunnuntai-aamuna laserit vielä siintävät silmissä ja ehkä pientä haikeuden tunnetta saattaa havaita. Ruissi on tähän mennessä palvellut hienosti. Viikonlopun aikana 100 000 kävijää on valtavasti, joten mitenpä ryysikselle voisi oikeastaan mitään. Tuskinpa se puidenkaan sahaaminen on vaihtoehto. Ruokavalintoja on monipuolisesti.

Olavi Uusivirran livekunnosta olen kuullut ainoastaan hyvää, mutta en ole onnistunut ikinä häntä näkemään. Ymmärrän syyn ensimmäiseen samantien. Jälkimmäinen vaatii tarkempaa analyysia. Uusivirta antaa keikalla kaikkensa, bändi soittaa mainiosti ja siihen päälle aurinkokin paistoi. Uskollinen faniporukka laulaa mukana ja yksi heistä pääsee lopulta lavalle. Purple Rain -coverin aikana Uusivirta tanssii faninsa kanssa. Keikka oli suvereenia hallintaa. Uusia ja vanhoja kappaleita soi sekaisin ja etenkin loppupuolella kuultu Nuori ja Kaunis sai yleisön mukaan kovaääniseen yhteislauluun.

Lähelläni joku kommentoi keikkaa pienen tovin hyvin kriittiseen sävyyn. En ollut aivan varma, että minkä kappaleen aikana. Juttua riitti kovaan ääneen ja moni asia tuntui olevan pielessä. Seuraavan kappaleen aikana kyseinen henkilö tanssi ja lauloi mukana. Kutsun sitä Olavi Uusivirta -efektiksi.

Tässä kohtaa täytyy antaa risuja Ruisrockille. Ruger Hauer ja Töölön Ketterä päällekkäin eivät ole missään mielessä hyvä ratkaisu. Ketterän näkeminen joskus Helsingin ulkopuolella olisi kiinnostanut kovin, mutta Ruger Hauer feat. Regina ensimmäistä kertaa vie tällä kertaa kuitenkin voiton. Meriteltta on aivan täynnä ja Ruger Hauer kuljettaa biisinsä sujuvasti Charlie Mansonin häistä aina Krebatorioon. Paperi-T innostuu soittamaan kitaraa ja örisemään. Hyväntuulinen keikka, missä ei yritetty liikaa, koska Mature-albumin tyyliin se ei edes sopisi.

Vertailun vuoksi olisi ollut mielenkiintoista nähdä myös Teflon Brothers, mutta mahdollisuus nähdä tälläisissä olosuhteissa J. Karjalainen oli käytettävä. Karjalaisen keikka olikin yksi koko viikonlopun hienoimmista. Asiat eivät ole hetkeen kovinkaan huonosti Meripihkahuoneen soidessa, samalla kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja ruotsinlaiva lipuu ohi. Hyvinkin vastaavalla reseptillä mentiin koko keikka. Ruotsinlaiva se vaan ei tehnyt u-käännöstä missään vaiheessa.

Loppuilta koostui rap-kekkereistä. Noah Kin oli edellisenä päivänä keikkaillut Saksassa ja toi sieltä tuliaiseksi todella hyvän keikan. Noah Kin ei käyttänyt aivan täyttä aikaa esiintymiseen vaan tarjosi juuri niin tiiviin paketin kuin kannatti. Ilmeisesti uutta materiaalia on tulossa, toivottavasti samalla myös yleisöä. Noah Kinia voi luonnehtia Suomessa aliarvostetuksi – ohi nukutuksi, toivottavasti se myös samalla muuttuu.

Vic Mensa esiintyi vähälle yleisölle, mutta ei siitä välittänyt. Mies on pyörinyt otsikoissa arvosteltuaan Justin Timberlakea mustan kulttuurin hyödyntämisestä, ottamatta kuitenkaan kantaa ongelmiin. Kannanottamisesta Mensa antoikin itse näytteen puhuttuaan mustien oikeuksista, sekä poliisiväkivallasta. Musiikillisesti keikka sisälsi uusimpia singlejulkaisuja, sekä myös kappaleita vastikään julkaistulta ep:ltä. Pienenä knoppina mainittakoon pätkä Chance The Rapperin kappaleesta Cocoa butter kisses. Vaikka miehillä on huhuttu olevan riitaa, niin ainakaan Ruissalossa ei siitä ollut merkkejä. Keikan aikataulusta luonnehdittakoon, että päällekkäisyys DJ Shadowin kanssa oli todella merkillinen. Näin ollen tyhjähkössä merilavassa ei aivan päästy tunnelmaan.

Macklemore päätti festarit tyylillä. Macklemoresta ja Ryan Lewisistä on kasvanut varteenotettava artisti, joka vetää aina täysillä. Macklemorea arvostellaan toisinaan feikkiydestä ja korniudestaan. Siitä ei ollut viitteitä miehen pidettyä ensin lyhyen puheen tasa-arvosta ja siitä, ettei pelko ja viha saisi koskaan voittaa rakkautta. Tämän jälkeen Same Loven soittaminen upposi yleisöön täysin estoitta ja ainakin screeneille oli osattu etsiä kyynelehtiviä katsojia.

Macklemore onnistui muutenkin välispiikeissään. Räppäri voitti valtaosan yleisöstä puolelleen puhuessaan tyttärensä kävelystä, joka hänen mukaansa muistuttaa humalaista suomalaista. Tämän lisäksi räppäri kertoi miten hänen tyttärensä oppi viimein puhumaan ja tämä olisi hänen mukaansa tapahtunut juuri Ruisrockissa. Vetävän tarinan todenperäisyyttä on turha lähteä pohtimaan. Ensimmäiset sanat, kun olivat Thrift Shop. Lopun voineekin jo arvata.

Festarin päättänyttä keikkaa ei voisi luonnehtia edes kunnon rapkeikaksi. Se oli Macklemoren tapa estää liiallisen festareiden päättymisen masennuksen syntymisen. On sitten duon musiikin ystävä tai ei, niin kekseliäät välipuheet tuskin puuduttivat juurikaan ketään. Vastaavalla tavalla ei kukaan saanut kansaa mukaan kuin Macklemore Can’t Hold Us -kappaleen mukaan. Pieneksi hetkeksi myös pahimmat rokki – tai räppipoliisit tuntuivat unohtaneen mielipiteensä.

Keikka onnistui tiivistämään Ruisrockissa vallinneen hyvän hengen aina viimeisiin minuutteihin asti. Ensi vuonna uudestaan?