Nalle Österman kävi uuden vuoden 2011 kunniaksi Bar Bäkkärin Green Roomissa katsomassa Hybrid Childrenin, Damian Cullen Bandin ja Vanity Inkin keikat, mutta joutuikin perimmäisten kysymysten äärelle. Miksi?
Teksti & kuvat: Nalle Österman
Kari Peitsamo
1.1.2011 Helsinki, Colorado
Hybrid Children, Damian Cullen Band, Vanity Ink
1.1.2011 Helsinki, Bar Bäkkäri Green Room
”Nalle, mitä SÄ täällä teet?”
Käännyn.
Lavalla musisoi Damian Cullen Band.
Kello on 00.16.
Kysyjänä on nuorehko tumma naisihminen, jolla on lävistys alahuulensa alla. Olenko nähnyt tuon naisen joskus aiemmin? En muista. Olenko jutellut tuon naisen kanssa joskus aiemmin? En tiedä. Kuka tuo nainen on? Ei mitään hajua.
Kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään.
Mitä tuohon kysymykseen pitäisi vastata? Pitäisikö kysymystä kysyä vanhemmiltani? Opettajilta? Poliisilta? Palokunnalta? Niiltä artisteilta, joita olen vuosien mittaan haukkunut – tai niiltä joita olen kehunut?
Pohdin tätä 400-500-henkistä ihmismassaa, joka on sulkeutunut Bar Bäkkärin yläkertaan Green Roomiin juhlistamaan vuoden vaihtumista. Paikalla on lukemattomia nuoria naisia, jotka ovat vetäneet ylleen värikkäitä ja näyttäviä hepeniä, jotka herättäisivät riemua ja iloa ainakin Hampurin syntisessä Reeperbahnissa.
Oho!
Näihin riikinkukkoihin verrattuna näytän varmasti kovin arkiselta.
Mitä minä täällä teen?
Se on hyvä kysymys.
Paikalla on kolme suomalaista katurocknimeä, jotka ovat keränneet kannuksia erilaisissa yhteyksissä vuosien mittaan, toiset kauemmin kuin toiset. Kaikista olen kirjoittanut jotakin Rumbablogiin vuonna 2010.
Miten sujuu näiltä rokuilta rock’n roll vuonna 2011? Pitäisikö tästä illasta kirjoittaa vielä jotakin? Mitä ihmettä minä teen täällä? Olenhan nähnyt nämä kaikki yhtyeet joskus aiemmin.
Mietin tuon nuoren naisen äänensävyä. Se ei ole iloisesti yllättynyt, pikemminkin tuomitseva. Tulee tunne, etten saisi olla täällä.
Ehkä olen juhlistamassa sitä, kun 20 vuotta sitten olin arvostelemassa Rumbaan norjalaisen black metal-yhtyeen Dark Thronen ja suomalaisen Hybrid Childrenin ensimmäistä keikkaa Riihimäellä, mikä sai Hybrid Childrenin solistin Jassen toteamaan arvostelijasta, että ”tuo on nimensä perusteella varmasti ainakin viisikymppinen fabu”.
Arvostelija oli tuolloin 17-vuotias.
Ehkä olen haistelemassa, miten suomalainen katurock-skene on toipunut T.T. Oksalan kuolemasta. Tuon T.T.:n, joka ehti kuitenkin tuottaa merkittävimmät suomalaiset katurock-levyt 1980-luvulla stadilaisen katurockpartion Smackin levyjen muodossa.
Ehkä olen tutkimassa, miten helsinkiläinen katurock-kerma viettää vuoden vaihtumista ilmaiskeikalla Helsingissä. Paikalla näyttävät olevan ainakin Kari Peitsamo, Bazie 69, Sir Christus, Henry Lee Roots, Sampsa Astala, Samuel Schildt sekä Barbe-Q Barbies-yhtyeestä Katja ja Kaisa.
Kippis! Skål! Cin cin!
Ehkä olen tiirailemassa vähäpukeisia tipuja ilkosillaan vilauttelemassa paljasta pintaa?
Minkä noista vaihtoehdoista nyt sitten valitsisi?
”Tilaan bisseä”, totean tuolle tummalle lävistyskorun omaavalle nuorelle naiselle, koska seison sillä hetkellä baaritiskillä tilaamassa bisseä.
Keskiolutta.
Sillä haavaa en keksi mitään järkevämpääkään vastausta.
Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.
Bar Bäkkärin kanta-asiakaskortti on näemmä mennyt vuoden vaihtuessa vanhaksi. Tämän superkortin paras etu on, että sillä saa kaikki juomat puoleen hintaan kahdelle hengelle!
Onneksi yläkerran baarimikko ei ole liian tiukkapipoinen vuoden vaihtumisen suhteen. Kaksi kolmostuoppia kylmää keskiolutta irtoaa vitosella.
Ki-tois!
Olut maistuu hyvältä. Hanat ovat näemmä kunnossa Green Roomissa.
”Käy kysymässä uutta korttia Sammylta DJ-tiskiltä”, baarimikko opastaa.
Tämä selvä.
Mutta oih ja voih, DJ-tiskillä ei ole ketään!
Kello on 22.34. Vanity Inkin on määrä aloittaa keikkansa 23.00. Salissa parveilee erilaisia riikinkukkoja sekä hieman arkisemman näköistä väkeä.
”Miten nämä kaikki ovat niin nuoria”, punatukkaisen seuralaiseni veli huokaa.
Rock on nuorisomusiikkia, vastaan.
”Ikä on vain numero”, tokaisi 64-vuotias manageri Debbie Abono aikoinaan 1990-luvun puolivälissä toimittajallenne Dynamo-metallifestareilla Hollannin Eindhovenissa erehdyttyäni kysymään, mitä ystävättärensä kanssa liikkeellä ollut teräsmuori teki moisessa paikassa noin vanhana.
Tuo huhtikuussa 2010 80-vuotiaana menehtynyt teräsmuori tuli vuosien varrella manageroineeksi muun muassa sellaisia amerikkalaisia metallisuuruuksia kuten Possessed, Exodus, Vio-lence, Forbidden, Broken Hope, Cynic, Obituary sekä Skinlab – ja jopa brasilialaista Sepulturaa!
”Muistan sinut jostakin. Sinähän selitit silloin kaikenlaista Forbiddenin kundeille Helsingissä kännipäissäsi siinä hassussa keikkapaikassa heidän keikkansa jälkeen”, Abono virkkoi Dynamon backstagella Hollannin paahtavan auringon alla.
Ai Lepakossa? Ohhoh! Miten tuo teräsmuori voi moista muistaa? Vai sekoittaako hän minut johonkin toiseen?
Kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään.
Erilaisia ihmisiä kulkee ohitseni Green Roomissa. Jotkut moikkaavat. Moikkaan takaisin. Olen tuntevinani heidät. En tunne heistä ensimmäistäkään.
Kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään.
Eräs tuttu kolmekymppinen nainen tulee moikkaamaan. Hän on aikoinaan pyytänyt minua Facebook-kaverikseni. Olen hyväksynyt tuon kaveripyynnön, olenhan tuntenut hänet jo vuosien takaa Helsingin rokkibaareista. Sen jälkeen hän on poistanut minut Facebook-kavereistaan. Tämän jälkeen olen pyytänyt häntä Facebook-kaverikseni. Hän on hyväksynyt kaveripyyntöni. Sen jälkeen hän on poistanut minut Facebook-kavereistaan.
Miten tämä nyt pitäisi oikein tulkita?
Nyt tuo kolmekymppinen nainen tulee juttelemaan mukavia. Minäkin juttelen mukavia. Kylläpä on mukavaa! Esittelen hänet seuralaiselleni. Näkemääni ei voine kutsua kädenpuristukseksi, vaikka sellaiseksi se kai on tarkoitettu. Nainen poistuu.
Moikkaan tuttua silmälasipäistä kasvoa. Hän on median ja musiikkibisneksen moniosaaja, aikamme legenda, Wallu Valpio!
Ehkä maailman kovin juontaja, Wallu Valpio.
Kättelemme. Toivotan Wallulle uutta vuotta.
”Sori, mulla on snadi kiire, pitää mennä spiikkaan Vanity Ink sisään.”
Oho! Onko kello jo 23.00? Mennään katsomaan Vanity Inkkiä! Lavan edessä seisoskelee jo muutamia naispuoleisia riikinkukkoja, langanlaihoista anorektikoista XXL-kokoisiin jättiläisiin.
Tänä iltana nämä kaikki ovat yhtä suurta perhettä bailatessaan lavan edessä suomalaisen katurockin tahtiin!
Vanity Inkin taannoinen Euroopan kiertue yhdessä Manzanan ja For Selena And Sinin on selvästikin tehnyt hyvää bändin yhteensoitolle. Nyt rokkaa, jytisee ja groovaa!
Vanity Ink jytisee ja groovaa.
Valitettavasti yhtyeen solistilla Annabellalla on laulun osalta huonompi päivä. Se huojuu laidasta laitaan ja ylhäältä alas kuin baarista kolmen aikaan aamuyöstä kolmen promillen humalassa kotiinsa etsiytyvä humalainen.
Vaikka Annabella on selvin päin!
Ehkäpä juuri siksi?
Vanity Inkin laulajatar Annabella esittelemässä rintavarustustaan eturivin neitokaisille.
Mutta laulua lukuun ottamatta Vanity Inkkarit ovat tänään iskussa. Ensin lähtee toiselta kitaristilta Jussilta paita pois, sitten basisti Miki Peltolalta. Riikinkukot huutavat onnesta ja huokailevat tyytyväisyydestä. Tämän jälkeen muusikot tulevat yleisön joukkoon soittamaan ja tyttöjen (sekä poikien) hiplailtaviksi salskeine vartaloineen. Ensin Miki, sitten kitaristi Juha Bandit – ja lopulta Annabella itse. Paita pysyy sentään Annabellan yllä.
Uuuhhh, miten kuuman seksikästä ja kiihottavaa! Millaista syntistä dekadenssia! Vain mielikuvitukseni siveelliset rajat estävät kertomasta, mitä seuraavaksi tapahtuu!
Välillä Vanity Inkin toinen kitaristi Juha Bandit kävi yleisön puolella baaripöydällä esiintymässä.
Kello on 23.38.
Portailla vastaan astelee tuttu riikinkukko, Henry Lee Roots, kalliolaisen katurockin elävä legenda! Nyt tuo näyttävästi ja tyylikkäästi pukeutunut rokkari on tehnyt uuden aluevaltauksen perustamalla akustisen duon Spihan toisen kitaristin Heikki Puzhkan kanssa. Tuo duo tottelee nimeä The Weed Amigos. Vapaasti käännettynähän tuo hassunhauska nimi voisi kääntyä vaikka muotoon Pilven Veikot.
Hän tervehtii blogikirjoittajaanne kylmän ylimielisesti, kuten coolin rocktähden kuuluukin. Mitä Henry täällä tekee?
”Mä olen vähän isommalla lössillä liikenteessä, mä olen vähän niin kuin kaikkien kanssa täällä.”
Ohhoh! Onko Henry todellakin näiden kaikkien kanssa täällä? En ehdi jäädä tarinoimaan rokkarin kanssa pidempään, sillä hänellä näyttää olevan kiire.
Narikassa en ole pysyä nahoissani, kun näkökenttäni täyttää henkilö, jota ei enää voi kutsua suomirockin legendaksi vaan ikoniksi.
Hän on helsinkiläistynyt tamperelaisrokkari Kari Peitsamo, seurassaan viehättävä Tiina-vaimonsa!
”Moi Nalle! Mä en aio jäädä tänne pitkään, tulin vain moikkaan nopeasti Jassea. Mä olen ihan poikki, mulla on ollut kolme keikkaa tänään, jouduin nousemaan ylös jo kello seitsemältä aamulla!”
Niin, rokkarille tuo on epäilemättä epäinhimillistä, yleensähän rokkari menee tuohon aikaan nukkumaan.
”Mulla oli kaksi keikkaa Tampereella, ensimmäinen puolenpäivän aikaan ja toinen televisiossa. Sitten tänne keikalle Coloradoon.”
Tiedän, on tullut seurattua kotisivujesi keikkakalenteria. Mitäs, oliko Kari liikenteessä oliivinvihreällä Dodge Dartilla vuosimallia 1975?
”En, en ollut, ihan Mazdalla.”
Ohhoh! Oliivinvihreällä Dodge Dartilla näytti Peitsamo olevan ainakin liikenteessä Käpylän kyläjuhlilla jokunen vuosi sitten, kun Verenpisarasta ja Karusellista tutun Rami Raskin ja hänen mielititettynsä kanssa ohitettiin kyseinen menopeli tupakoidessamme pitkin Käpylän vehreitä katuja ja kujia.
Näissä mystisissä tunnelmissa Kari Peitsamon keikkaa sitten seuraamaan, ensimmäistä kertaa elämässä. Ja millainen keikka tuo onkaan! Kari Peitsamo on välittömästi tämän jälkeen vähintäänkin Jumalasta seuraava siihen nähden, kuinka hyvälle tuulelle tuosta Peitsamon tarjoamasta rock’n rollin ilosanomasta oikein tulee.
Ki-tois!
Eräs vanha tuttu henkilö tulee moikkaamaan. Hän haluaa kertoa vaietuista salaisuuksista suomalaisessa musiikkibisneksessä. Ne koskevat erästä suomalaista tapahtumajärjestäjää, joka on kuulemma hankkinut monopoliaseman suomalaisessa konserttibisneksessä itselleen kiristyksellä, valheilla, tietojen ja tarjousten pimittämisellä sekä pelottelulla.
Ohhoh! Ja tämä yritys noudattaa tietojen mukaan toiminnassaan vielä niitä yleviä kristillisiä arvoja!
Pyydän tätä kapakkakeskustelijaa toimittamaan minulle mahdollisia dokumentteja aiheesta. Kyllähän tällaiset vaietut salaisuudet kiinnostavat, ainakin tätä vapaata ja riippumatonta toimittajaa. Vaan löytyyköhän Suomesta enää vapaata ja riippumatonta mediaa, joka haluaisi moisen artikkelin suomalaisesta musiikkibisneksestä julkaista?
Saati musiikkimediaa.
Jää nähtäväksi. Kyllähän tähän maahan juttuja ja tarinoita mahtuu. Eri asia on, kun niiden kanssa pitäisi tulla esiin nimien ja kasvojen kera. Silloin ääni saattaa muuttua kellossa.
Mitä minä täällä teen?
Voiko tätä muka kutsua tutkivaksi journalismiksi?
Onneksi tuollaisia kysymyksiä ei tarvitse jäädä vatvomaan liian pitkäksi aikaa, kun lavalle on nousemassa Damian Cullen Band. Tuo irlantilaissyntyinen rentturokkari, joka on tullut pelastamaan suomalaisen katurockin. Onko hänestä pelastajaksi?
Ainakin puheet ovat suuret, kuten katurockissa kuuluukin olla, sillä kerrotaanhan Tami Kullinpään olevan musiikillisestikin ”Jim Morrison, Johnny Rotten and Glenn Danzig in a melting pot.”
Mutta oih ja voih! Damian Cullen Band kuulostaa uuden vuoden kunniaksi kovin heiveröiseltä. Ei tämä kuulosta siltä samalta Damian Cullen Bandilta, johon rakastuin yhtyeen MySpace-sivujen demoilla. Onko siihen syy, että niiden äänitysten takana oli brittikokoonpano vai se, että vuoden sisään Damian Cullen Bandilla on riveissään menossa jo toinen kakkoskitaristi ja kolmas rumpali?
En tiedä.
Olivatko joulun syömingit ja juomingit vieneet Damian Cullen Bandilta terän pois?
Tiedän vain sen, että Green Roomissa Kullinpää on yhtä kovassa iskussa kuin löysä tatti. Ilmankos eturivistä hoippuu toistakymmentä riikinkukkoa eri suuntiin, kuka puuteroimaan nenäänsä, kuka baaritiskille. Päätän seurata jälkimmäisten esimerkkiä.
”Nalle, mitä SÄ täällä teet?”
Katson tuota nuorehkoa kaunista tummaa naista. En muista häntä. Hänen äänensävynsä ei kuulosta iloisen yllättyneeltä, pikemminkin pelästyneeltä.
Hei, baby, en ole syömässä sinua suihini.
Ainakaan tänä iltana.
Vastaukseni oluen tilaamisesta ei selvästikään tyydytä ja ilahduta häntä. Voi harmi. Jos se surettaa häntä, ei se ole puoliksikaan niin ikävä juttu kuin Damian Cullenin bändin lattean keikan todistaminen.
”Damian Cullen on viinakiellossa bänditovereidensa käskystä ennen esiintymisiä, mutta hän on kännännyt salaa ennen keikkaa”, tietää joku huutaa korvaani.
Se selittäisikin paljon.
Cullen vaikuttaa jotenkin innottomalta lavalla. Ihmekös tuo, jos bänditoverit estävät liideriään juopottelemasta.
Kurkusta alas on moni bändi dokattu rockin historiassa – ja tullaan dokaamaan. Kuuluuko Damian Cullen Band niihin? En tiedä, se jää nähtäväksi.
Joulun alla näin toisen irlantilaislaulajan, Shane McGowanin astelevan Manchesterin Apollo-teatterin lavalle The Pogues-yhtyeensä kanssa. Tai asteleminen on väärä sana, sillä katkokävelevä solisti talutettiin lavalle roudareiden toimesta. Se ei ollut kovin kaunis näky. Olkoonkin, että valomies tekikin kaikkensa piilottaakseen McGowanin lavalta pois valokiilasta.
Niin voi käydä, kun juo liian pitkään ja säilyy hengissä.
Voi noita irlantilaisia, voi meitä suomalaisia!
Nostan maljan T.T. Oksalalle ja kaikille niille muille suomirokkareille, jotka ovat huikanneet itsensä siihen taivaalliseen ja juhlalliseen rokkiorkesteriin ennen aikojaan.
All those waisted years, kaikki nuo huikatut vuodet.
”Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja, ne tahtoisin niin elää uudelleen. Tuo aika rakkauden, tuo aika nuoruuden, ne tahtoisin niin elää uudelleen.”
Se ei ole Damian Cullen Bandin lainakappale. Sen sijaan lainakappaleena kuullaan yhtyeen käännös Pelle Miljoonan hittikappaleesta Tahdon rakastella sinua, I just wanna make love to you.
Se saattaa olla Damian Cullen Bandin tämän illan paras kappale.
Törmään Sammyyn, eli Sammy Aaltoseen, tuohon Private Line-yhtyeen solistiin, joka on illan DJ ja VJ, video jockey. Onko hänellä niitä uusia kanta-asiakaskortteja?
”Pyydä Jussilta, Jussilla on niitä”, Aaltonen vastaa.
Jussilla tarkoitetaan The 69 Eyes-yhtyeen rumpalia Jussi 69:ä.
”Moiiii!”, huudahtaa tummatukkainen nainen seuralaiselleni.
Kappas vain, Green Room on täyttynyt entisestään arvovaltaisista vieraista! Sehän on Sleepy Sleepers-yhtyeestä tuttu iki-ihana laulajatar, legendaarinen Tiina Tiikeri!
”Me oltiin Kari Peitsamon keikalla, se oli ihan mieletön! Mä näin sen nyt ekan kerran, se esiintyi tuolla Coloradossa. Sehän on ollut aina vähän sellainen hassu, mutta enhän mä tiennyt et se olisi noin hyvä! Sillä oli vierellään Mika Järvinen, joka komppas sitä kans loistavasti. Aina välillä Peitsamo tokaisi, että ”soolo” ja siihen vaikka instrumentin, vaikka ”huuliharpulla” Järviselle, niin se soitti lonkalta heti soolon siihen kappaleeseen.”
Peitsamo on kyllä ihan mieletön, varsinkin kun ekan kerran näkee. Tosin ne keikat ovat seuraavilla kerroilla aina vähän samankaltaisia, samanlaisia yllätyksen tunteita ei tule.
”En mä ollut tiennytkään, että Peitsamo on noin hauska ja hyvä. Se oli kans ihailtavaa, kuinka se pystyi lonkalta vetämään jonkun toivebiisin. Ja jos se ei muistanut sitä, se pyysi jotakuta yleisöstä auttamaan, miten se menee. Oli se kyllä kova. Mutta hei, mennään alakertaan, täällä on niin kova trafiikki!”
Totta tosiaan, Green Room pullistelee liitoksistaan jos jonkinlaista ukkoa ja akkaa, rokkikukkoa ja töyhtöhyyppää. Alakerran Bar Bäkkärissä on väljempää, vaikka sitäkin kansoittavat tuttuja kasvoja Helsingin rokkiskenestä. Kuten vaikka tuo Kammosen Kimmo
Meillä on Kammosen kanssa jotakin yhteistä, sillä molemmat olemme olleet saman solistin – eli Jari Hurskaisen – kanssa tekemisissä, minä Gandalfissa ja Kammonen The Scourgerissa.
”Mitä Öde? Mikä meininki? Vittu, äijän pitäisi kyllä laittaa taas joku pumppu kasaan! Gandalf oli niin saatanan kova bändi, sekin oli kyllä niin huutava vääryys ettei siitä tullut koskaan mitään isompaa.”
Moiset hehkutukset aina hämmentävät. Mitä tähän nyt voisi oikein vastata?
Kiitos kiitos. Vaan eipä meikäläisen kannata musiikkia tehdä – ainakaan tässä maassa. Onhan sitä jo lyöty päätä seinään yli 20 vuotta, mutta kun nimi on ryvettynyt ja stigmatisoitunut musiikkitoimittajana ja levyarvostelijana tässä mittakaavassa, ei musiikin tekemisestä tule täällä mitään.
”Aijaa, ymmärrän. Ei se kyllä varmaan sulla tässä maassa kannata. Mutta eikö kannattaisi suunnata ulkomaille?”
Tulihan sitä aikoinaan suunnattuakin, oli diilit Earachella ja Century Medialla. Päästiinhän sentään kiertueelle Englantiin Katatonian ja Akercocken lämppäriksi Gandalfin kanssa. Sen reissun ikimuistoisin juttu oli, kun kun Bradfordin keskusaukiolta löytyi massiivinen patsas, sininen hevonen. Ei enää huvita yrittää, kun ikää on 37 vuotta. Hevi on nuorisomusiikkia.
”Mitä sä haluat juoda, mä tarjoon!”
Kiitos, mutta ei tarvitse tarjota, minullahan on tämä Bäkkäri-baarin kanta-asiakaskortti, jolla saa juomat puoleen hintaan.
”Tää on mennyt vanhaksi vuoden vaihteessa. Mä en tunne sua. Mä en voi antaa alennusta”, virkkoo alakerran miespuolinen baarimikko.
Aijaa, yläkerrassa homma oli ok. No, kuka voi antaa alennusta, ellet sinä?
”Voinhan mä aina ottaa juomat pois.”
Alakertaan ei kannata jäädä, paluu yläkertaa on edessä, sillä siellä Hybrid Children on valmistautumassa keikkaansa. Wallu Valpio spiikkaa yhtyettä lavalle.
”Seuraavana vuorossa ehkä maailmankaikkeuden kaikkien aikojen kovin bändi, Hybrid Children!”
Wallu on fiksu mies. Wallu on ymmärtänyt, että ”ehkä” etuliitteellä voit hehkuttaa mielin määrin artistia kuin artistia mitä mielikuvituksellisimmin superlatiivein.
Wallu on ehkä maailman kovin juontaja – anteeksi, ehkä maailman kovin jätkä!
Ikiteini Jasse oikealla, tuo Hitler-viiksinen on Pekka "Pale" Siitoin.
Jasse on ollut ikiteini niin kauan kuin muistan, jo siitä ensikohtaamisesta Riihimäellä 20 vuotta sitten. Vaan nyt alkaa Jassellakin tukka hieman harventua päälaelta. Onko mies tulossa vihdoin vanhaksi?
Ikä ei onneksi näy Hybäreiden otteissa. Ehkä se on Hybäreiden akilleen kantapää. Bändi on jämähtänyt samoille urille hieman liian pitkäksi aikaa. Hybäreiden parhaalta levyltä Honeymoon In Babylon kuullaan kakkoskappale From Babylon With Love, silloin bändi uhkui vielä pirteyttä ja elinvoimaa.
Jossakin vaiheessa nelikon musiikki alkoi kuitenkin toistaa itseään väärällä tavalla. Yhtyeen viimeisin kiekko Fight As One palautti kuitenkin uskon Hybäreihin. Yleisössä nähdäänkin jo melkoista sekoilua ja kaatuilua. Bändin basistia Palea näyttää vituttavan, kun eräät sankarit tekevät kepposia basistin mikrofonitelineelle.
”Nostetaan malja T.T. Oksalalle. Tää seuraava biisi on levyltä, joka me tehtiin T.T.:n kanssa.”
Törmään Ilkka Salmenpohjaan, eli Babylon Whores-yhtyeestä tuttuun solistiin Ike Viliin. Babylon Whores teki kolme albumia, joista kakkosalbumi King Fear on ikiklassikko tummanpuhuvan gootti- ja kauhurockin saralla.
Porttojen toinen kitaristi Ewo Rytkönen ryhtyi aikoinaan kiinnittämään Spinefarmille bändejä. Sellaisia, kuten Nightwish, Children Of Bodom ja Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus. Kun Ewo siirtyi täyspäiväisesti Nightwishin manageriksi Toni Peijun rinnalle, ei Spinefarm ole enää löytänyt edellisten kaltaisia kultamunia talliinsa.
Salmenpohjan julkisin työ on viime aikoina keskittynyt etupäässä eri kirjojen käännöksiin. Niistä viimeisimpänä Ozzy Osbournen elämänkerran Minä, Ozzy-teoksen käännöstyö, joka on ehkä kovin lukemani käännös englannista suomeksi kautta aikojen!
”Kiitos, kiitos”, Ike myhäilee.
Lukekaa kirja ellette usko!
Rock'n roll never dies, lavalla Hybrid Children.
Hybärit poistuvat lavalta. Tällä välin on aika tilata lisää kaljaa. Jono vetää hitaasti. Yhtye palaa takaisin soittamaan Metallicaa ja Misfitsiä. Lavalle tulee kymmenkunta vierailijaa hoilaamaan Misfitsin We Are 138. Minä yritän saada tilausta läpi baarimikolle. Tolppa estää näköyhteyden lavalle. Vierailijoiden henkilöllisyydet menevät ohi. Menetinkö jotain?
Jossakin vaiheessa Vanity Inkin solisti Annabella liittyy seuraan. Seuraavaksi Hybäreiden basisti Pale tyttöystävänsä kera. Kerron Hitler-viiksiä kasvattaneen Palen muistuttaneen kaukaa katsottuna Adolf Hitleriä. Näin lähempää enemmän Pekka Siitointa. Pale kutsuu puolestaan tyttöystäväänsä Eva Brauniksi.
Kaikkia naurattaa.
Rock on iloinen asia.
Mitä minä täällä teen? Siinä kysymys, jota tulee aika ajoin pohdittua. Tietääkö kukaan?
Kirjoitan jonkin sortin tuokiokuvia erilaisista kapakkareissuista ja artisteista, jotka ovat löytäneet tiensä näköpiiriini aikojen saatossa. Joskus yrittänyt säveltää kappaleita, jotka ovat herättäneet kovin marginaalista kiinnostusta. Yrittänyt tuottaa iloa ja sisältöä lukijoille ja kuulijoille.
Yrittänyt löytää paikkaa yhteiskunnassa.
Mitä Sinä täällä teet?