No wave -ikoni Michael Gira saapui Helsingin Korjaamolle ilman Swansin korvia vihlovaa desibelitasoa. Siitä huolimatta Gira vaati oitis yleisönsä jakamattoman huomion ja soitti akustisella kitarallaan säkeitä, jotka tuntuivat kumpuavan suoraan hypnoottisen manian, kieroutuneen rakkauden ja kauniin ekstaasin syövereistä.
Teksti ja kuva: Jari Setälä
Michael Gira
Folks-festivaali, Korjaamo, Helsinki
21.4.2012
Huomaan ensimmäisen kerran stetsonipäisen tumman hahmon seisovan Korjaamon Vaunusalia reunustavan verhon takana, kun Risto on lopettelemassa soolosettiään. Kymmentä minuuttia myöhemmin sama hahmo kävelee verhojen takaa esiin ja kipuaa lavan eteen asettautuneen yleisön seasta lavalle.
Michael Gira on stetsonissaan ja harmaassa puvussaan kuin kadonneiden vuosikymmenten evankelista, joka ympäri syntistä maata kiertäen lietsoo vinksahtaneen seurakuntansa pelottavan alistuvaan hurmokseen. Hahmo, josta ei tiedä, pitäisikö rehellisesti pelätä vai lähestyä varovaisen kunnioittavasti.
Gira riisuu stetsonin ja puvuntakkinsa ja asettuu akustisen kitaransa kanssa istumaan lavan reunalle. Ympärilläni välähtää muutama kännykkäkameran valo. Tässä vaiheessa yritän itsekin napata arviotani varten kuvan keikkaansa aloittelevasta Girasta. Mies huomaa ihmismeren yli kohoavat puhelimet ja huomauttaa asiasta oitis.
”Hey, don’t fucking take pictures with your cell phone. You don’t need to put this shit on Facebook for your friends to see. Just be here, now.”
Pyyntö ei ole aivan kohtuuton.
Kuulen myöhemmin keikan jälkeen, että Vaunusalin seinällä oli ollut myös Giran kirjallinen pyyntö siitä, ettei yleisö kuvaisi keikkaa millään tavoin. Paperi oli kirjoitettu saatesanoilla: ”Please experience this event in real time only. Not later on the internet”.
Yleisö kunnioittaa Giran toivetta. Ujutan pokkarini vaivihkaa takaisin taskuuni.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi tasan 30 vuotta siitä, kun Gira perusti Swansin New Yorkissa. Swans taivutti kokeellisen postpunkin ja brutaalin noiserockin rajoja tavoilla, joiden kiistattomia vaikutuksia nykypäivään on vaikea sanoilla mitata.
Myöhemmin yhtye laajensi ilmaisuaan väkivaltaisesta melusta ilmavampaan muotoon, joka hyödynsi melodioita, akustisia kitaroita, koskettimia ja naisvokalisti Jarboeta. Giran kasattua Swansin 13 vuoden tauon jälkeen uudelleen vuonna 2010, manifestoitui bändistä etenkin keikoilla jälleen musertavaan äänenpaineeseen ja atonaalisuuteen nojaava raaka voima.
Tällä kertaa Gira esiintyi yksin vain akustisen kitaransa kanssa, ilman desibelitasollaan koko kehoa sisäänsä nielevää äänivallia. Swansin lisäksi Gira on tutkiskellut akustista ilmaisua jo esimerkiksi vuoden 1995 Drainland-levystä alkaneella soolourallaan sekä myöhemmässä The Angels of Light -projektissa.
Hiljaista hissuttelua ei nytkään ole kuitenkaan tarjolla. Akustinen kitara on vahvistettu niin lujalle, että se alkaa säröytyä.
Gira aloittaa keikan viimeisimmän Swans-levyn My Father Will Guide Me Up A Rope To The Sky’n kappaleilla. Tunnelma on intensiivinen ja raaka. Eden Prisonin dissonanssissa ja painostavassa staattisuudessa kylpevät soinnut värisyttävät Vaunusalia.
Kun Gira sylkäisee päällensä ja läimäisee itseään kädellään toistuvasti kasvoihin, tulee kaikille eksyneille viimeistään selväksi, ettei enää ole kyse mistään villasukkafolkista.
Giran uhkaavaksi yltyvä ääni ja houreisen riivauksen liepeillä horjuja ulosanti eivät varmasti ole kaikkien mieleen, vaikka esimerkiksi Blind ja keikan päättävä God Damn The Sun esittelevät jopa hauraan balladimaisesti miehen salonkikelpoista baritonia.
Vähitellen kappaleet sulautuvat yhtenäiseksi mantraa muistuttavaksi äänimaisemaksi.
Hypnoottista tilaani rikkovat ainoastaan Giran välispiikit, joiden aikana mies paljastuu vaativasta presenssistään poiketen varsin hyväntuuliseksi herrasmieheksi, joka osaa leikitellä imagollaan. Kun joku yleisöstä kysyy Giran viskilasista, hän toteaa kysyjälle: ”It’s not whiskey, it’s young girls piss.” Ja kun Gira pyytää kohteliaasti jotakuta eturivistä ostamaan hänelle oluen, toivehan toteutuu ja eturivin tyyppi kiidättää pian tuopin lavan reunalle.
Kun Gira tarttuu jälleen kitaraansa, tapahtuu hypnoosia muistuttava huumaava vaikutus uudelleen. Äänet kumpuavat jostakin selittämättömästä paikasta syvältä, jossa viha, itseinho, rakkaus ja kyky arvostaa kauneutta paiskaavat kaikki kättä. Tunnen ihokarvojeni nousevani pystyyn. Äänimaailmat lipuvat narkoottisesta dronesta rosoisesti näppäiltyyn minimalismiin. Keikan päätyttyä Gira kiittelee yleisöä vuolaasti ja lupaa jäävänsä vielä merchandise-kojulle juttelemaan.
Kävellessäni keikan jälkeen pimeässä kohti kotiani tiedostan, etten muista, koska olisin viimeksi todistanut vastaavaa. Tunnen olevani kuin vereslihalla. Samalla tiedostan, kuinka syvästi kadun Swansin viimevuotisen Tavastian-keikan missaamista. Onneksi tilanne on mahdollista korjata tulevana kesänä.
Kannattaa myös lukea Mervi Vuorelan ansioitunut artikkeli Girasta ja Killing Joke -mies Jaz Colemanista Rumbasta nro. 4/12.