Roskilde saattaa olla ohi, mutta tarinat elävät. Iida Sofia Hirvonen kertoo perjantain sattumuksista.
Teksti: Iida Sofia Hirvonen, kuva: XL
Roskilde Festival
Roskilde, Tanska
6.7.2012
Torstai-illan ohjelmaksi koitui odotusten mukainen kolmetuntinen The Curen seurassa. Konsertti oli aikataulutettu raivostuttavaan kohtaan, sillä Perfume Genius ja A$AP Rocky soittivat samaan aikaan.
Robert Smithin nallekarhugoottimainen olemus ei häirinnyt, mutta hämmensi kuitenkin. Hämmennys syntyi äänen ja sen lähteen yhdistelmästä – Smithin laulutapa oli yksittäisiä vivahteita myöten samankaltainen kuin 20 vuotta sitten äänitetyillä levyillä.
Setti alkoi Wish-levyn (1992) Openilla ja eteni jokseenkin kronologisesti. Albumikohtaisesti soitettiin aina pari biisiä kerrallaan, joten tunnelma luisui eteenpäin vaivattomasti. Myös yhtyeen sointi oli uljaan studionraikas. Välillä tuntui kuin olisi kuunnellut Curen best of -cd-boksia.
Kolmetuntisen Cure-boksin kuunteleminen yhteen pötköön olisi rankka urakka, ja live-show’kin uuvutti. Mukaan mahtui kuitenkin vain relevantteja biisejä, ja Just Like Heavenin kaltaiset vedot herättivät yleisön pakahtuneeseen yhteislauluun.
Perjantaina heräsin teltassa rankkasateen ropinaan, ja aavistin pahaa. Kun avasin oven, minua odotti kuvista tuttu näky: roskainen maa oli mudan ja lörjyn peitossa. ”It’s 2007 all over again!”, naapurit manasivat ja muistelivat viiden vuoden takaista kaaosmyrskyvuotta.
Koitin olla lannistumatta, vedin kumisaappaat jalkaan ja talsin alueelle. Tutkin aikataulua: perjantain ohjelmisto oli vaisu kuin päivän liejuiset sääolosuhteet. Edessä oli lähinnä päivän mittainen aikamatka muutaman vuoden takaiseen NME-diskoon. En mitenkään pystynyt käsittämään, että Gossip oli päätynyt päälavalle.
Kaukaa katsottuna Beth Ditto näytti pieneltä hahmolta. Hän rääkyi virtuoosimaisesti, ja festarikansa bailasi alkuillan harmaaassa nousuhumalassa Standing in the Way of Controlia. Onko Gossipilla vielä intohimoisia faneja? Ehkä Keski-Euroopassa? Nythän ollaan melkein Keski-Euroopassa… Kenties leirinnässä kuulemani ”it’s 2007 all over again”-huudahdus olikin tarkoitettu kommentoimaan perjantain eltaantunutta ohjelmistoa.
Tämän jälkeen disko jatkui Odeon-teltassa, jossa soitti – tadaa! – brittiläisen indien suuri lupaus The Vaccines! En ole koskaan kuunnellut yhtyettä, mutta osa biiseistä tuntui lauantaidiskomaisen tutuilta. Bändi rynttäsi hikiset hiukset silmillä Carlings-indierockiaan ja vaikutti koko ajan hakevan musiikkiinsa rähjäistä intensiteettiä. Sitä ei saavutettu, ja retkueen väsynyt olemus tarttui hiljalleen yleisöönkin.
Perjantai-iltana minua kiinnosti eniten Lee Ranaldo, sillä hänen Between the Times and Tides -albuminsa on yksi tämän vuoden parhaita levyjä. Charmantin harmaahapsinen Sonic Youthin kakkoskitaristi ei kiinnostanut kovin monia muita, sillä yleisöön olivat kerääntyneet lähinnä festarialueen Goo-paitaiset ihmiset.
Ihmisten harvalukuisuus ei kuitenkaan latistanut Odeon-telttaan muodostunutta välitöntä tunnelmaa. Lee Ranaldo soitti yhtyeineen lämmintä setärockia, jossa leijui korppikotkan lailla Sonic Youthista tuttu tumma vaarantunne. Miksaus toi musiikin kontrastit ja vivahteet onnistuneesti esiin.
Between the Tides and Timesin albumiraitojen lisäksi yhtye koveroi Talking Headsin Thank You For Sending an Angelin, joka kuulosti kaahaavalta kuin tieltä suistuva Volvo. Tämä oli hienoimpia rock-keikkoja, mitä olen pitkään aikaan nähnyt! Kannatti herätä!
Lee Ranaldon jälkeen sateinen ilmanala oli vaihtunut epätodelliseen usvaan, mutta ohjelmavihkonen palautti innoittuneen sieluni tylyyn todellisuuteen. ”Mene suoraan Lauantaidiskoon kulkematta lähtöruudun kautta!” -ääni sanoi päässäni, ja niin suuntasin muun festarikansan tavoin kohti päälavaa.
Perjantai-illan paraatipaikalla odotti turvonnut ja vahanukkemainen Jack White. Setti oli monipuolinen sekoitus Jackin soolotuotantoa sekä The White Stripesin, The Raconteursin ja The Dead Weatherin hittejä. Tunnelma laski joka kerta, kun Jack soitti jonkin uusista ”soolobiiseistään”. Ne laimensivat pomminvarmaa hittiputkea ja herättivät surullisen tunteen siitä, että nyt esiintyy parhaat päivänsä aikaa sitten elänyt artisti.
Steady as She Goesin ja Hotel Yorban kaltaiset pikkuklassikot saivat ihmismassan eitymään humalaiseen yhteislauluhurmokseen. Jack ei itse kuitenkaan näyttänyt innostuvan herättämästään euforiasta. Hänen kasvonilmeensä oli jähmettynyt koko keikan ajan neutraaliin asentoon, onhan hän 2000-luvun viilein indierockari (jep).
Yhtä rallia ihmiset odottivat kuitenkin kuin teekkariryhmä vappua. Ja dyy-dyy-dy-dy-dy-dyy-dyyy! – Seven Nation Armyn he saivat kuulla! Katsojat hoilasivat nälkäisen koiralauman tavoin kappaleen riffiä jokaisen biisin välissä. Juonikkaana rock-tirehtöörinä Jack oli aavistanut toiveen jo etukäteen ja säästi musiikillisen ässäkorttinsa encoren päätösbiisiksi.
”Nämä ovat rock-festivaalit vuonna 2012” -tyyppiset masennuksen aatokset kiersivät kehää aivoissani kuin hämähäkit leirintäalueen maaperässä. En kyennyt heittäytymään joraavaan joukkoon mukaan edes juhlahumun vuoksi. Laahustin saluunakojuun ja ostin itselleni chiliranskanperunoita. Ranut rokkasivat kovemmin kuin Jack White.
Ilta ei kuitenkaan onnekseni päättynyt totaaliseen alhoon, sillä Gloria-lavan intiimeissä klubiolosuhteissa soitti vielä brooklyniläinen Oneohtrix Point Never. Tietokoneella samplatut fragmentaariset äänikudelmat saivat ajatukset harhailemaan ja toimivat aamuyön hämärässä luontevasti. Hypnagogiameininki taisi kuitenkin vaatia yleisöltä liikaa keskittymistä, sillä teltta tyhjeni tehokkaasti keikan aikana.
Kun vaelsin keikalta takaisin leirintäalueelle, tiluksille oli levittäytynyt niin sankka sumu, etten nähnyt eteeni lainkaan.