”En muista milloin olisin edellisen kerran ollut Helsingin Areenalla yhtä heikossa konsertissa kuin reilu pari viikkoa sitten”, kirjoittaa Aleksi Kinnunen keikka-arviossaan.
Teksti ja kuvat: Aleksi Kinnunen
Roxette
Hartwall-areena, Helsinki
8.11.2011
En muista milloin olisin edellisen kerran ollut Helsingin Areenalla yhtä heikossa konsertissa kuin reilu pari viikkoa sitten, jolloin 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun ruotsalainen hittikone Roxette esiintyi tiettävästi noin 7500 kuulijalle.
Konserttijärjestäjä oli vinkannut tapahtumailmoituksessaan ”superduon” keikasta ”nerokkaiden pop-hittien ilotulitusta”. Iloluontoisista kappaleista ja sytkäriballadeista tunnetulta yhtyeeltä saattoikin odottaa jos ei nyt nerokasta, niin ainakin menevästi rullaavaa keikkaa.
Kun Roxette aloitti illan Dressed for Successilla ja Sleeping in My Carilla, niskaan valahti heti kylmänhaalea sammiollinen nestettä.
Kuten koko keikka, esitys maistui alusta pitäen uskomattoman löysältä lallattelulta ja soittelulta. Pontta ja terää ei ollut, kun yhtye velttoili kuin puoliunessa.
Per Gessle yritti nostattaa tunnelmaa rock-elkeillään, mikä näytti musiikkiin yhdistettynä lähinnä hölmöltä. Hämmentävin ja oma lukunsa oli kuitenkin omituisen varovasti lavalla sipsuttellut Marie Fredriksson, jota ei ollut ulkonäön perusteella tunnistaa.
Lyhyeksi kynityssä vaaleissa hiuksissaan ja tiukan nahkaisessa tai sitä mukailevassa alussaan hän näytti kovalta, kalsealta, kireältä ja silmiinpistävän vanhentuneelta. Hänen elehtimisensä oli kaikkea muuta kuin sähäkkää.
Vieressä istuva kuulija muistutti minua kesken konsertin Fredrikssonin ilmeisesti kärsimästä aivokasvaimesta. Oliko se jättänyt näin vakavat jäljet? Mitä on tapahtunut? Osaisiko yleisö olla yhtyettä kohtaan armollinen?
Minä en oikein osannut niin hyvin kuin olisi ehkä pitänyt johtuen siitä, että en ollut ennakolta tietoinen yhtyeen heikosta kunnosta. Jos olisin maksanut lipusta 52 euroa, olisin ollut yhtä pettynyt kuin ne naiset, jotka poistuivat edelläni Areenalta päitään puistellen.
Kaikki sympatia toki Fredrikssonille ja on tietenkin hienoa, että hän pystyy jatkamaan uraansa.
Mieleeni palasi vertailukohtana Areenan puolentoista vuoden takainen Whitney Houstonin konsertti, jota saattoi kutsua mukiinmeneväksi lähinnä siinä tapauksessa, että oli tullut ihmettelemään, miten entinen ääniakrobaatti selviäisi illasta – jos lainkaan.
Yllätyin tuolloin positiivisesti, koska olin tietoinen Houstonin edeltävien konserttien haukkuja lähentelevistä arvioista.
Nyt odotin varsin vauhdikasta iltaa ja sain masentavaa löysäilyä.
Pahimmillaan konsertti oli Perfect Dayn tuskallisessa vaikerruksessa. Harvoja ilonpilkahduksia toi Opportunity Noxin näppärä sointukulku, jonka olin unohtanut.
It Must Have Been Loven ponnettoman vaappuva yhteislaulu hävetti. Fading Like a Flowerin aikana Fredriksson tuntui enemmän mumisevan ja määkivän kuin laulavan.
Kuulin, että Helsingin-konsertti olisi ollut Roxetten tämän vuoden kiertueen 71. Onko yhtye esiintynyt yhtä heikosti läpi kiertueen? Vai oliko sattunut jotain?
Vaivuin unen rajamaille, kun loppupuolella luvattoman laimean Joyriden aikana jätti-ilmapallot pomppivat permannon yleisön yllä. Ajatukseni harhailivat menetetyssä saunavuorossa. You fool.