Ryan Adams ja rockin kadonnut kipinä – Rumba Flow-festivaalilla

Flow: Ryan Adams – 13.8.2017 Helsinki

Flow Festival / Kondrukhov Konstantin

On sunnuntai-ilta, Flow’n viimeinen päivä ja olen valmiina kuulemaan kunnon rock’n’rollia. Tähän mennessä olen todistanut lumoavia esityksiä muun muassa Lana Del Reyltä, The xx:ltä ja Julie Byrneltä. Odotan kuitenkin yhä todellista rockräjähdystä. Oranssi Pazuzu pääsi perjantaina lähelle, mutta sen musiikki oli lopulta liian synkkää, kokeellista ja sisäänpäinkääntynyttä. Black Lipsin yritys oli myös hyvä, mutta kaatui lopulta liialliseen ironiaan.

Mutta nyt aika on kypsä! Olen kokenut myrskyn ja nähnyt punaisen teltan repeävän luonnonvoimien raivotessa. Olen väsynyt, ryvettynyt ja hiprakassa. Tuokaa väsyneet ja köyhät, vapautta janoavat massanne! Haluan kuulla rockin ilosanoman!

Ehkä sen voisi tarjoilla Ryan Adams, yksi sukupolvensa kiitetyimmistä laulaja-laulunkirjoittajista?

Olen nähnyt Adamsin kerran aikaisemminkin. Vuonna 2002 nuori lupaus ja rockin uusi mahdollinen pelastaja esiintyi Helsingin Savoy-teatterissa. Muistikuvat esiintymisestä ovat jo pitkälti hämärtyneet, mutta muistan yhä, kuinka keikan alussa etäinen ja äksyn oloinen Adams kävi jossain vaiheessa backstagella ”virkistymässä” ja palasi vetämään pitkän ja varsin hilpeän konsertin.

Vaikka konsertti oli akustinen ja rauhallinen, siinä oli vaaran tuntua. Tuntui, että tasapainoiltiin veitsenterällä onnistumisen ja epäonnistumisen välillä.

Flow’ssa lavalle pehmolelutiikereiden ja tekovahvistimien keskelle ei nouse nuori lupaus ja mahdollinen sukupolvensa äänitorvi, vaan keski-ikäinen viihdyttäjä.

Adams saapuu lavalle pukeutuneena tuttuun Emperor-logolla, Terminatorin kyborgilla ja muilla rockin ja nörttikulttuurin symboleilla koristeltuun farkkurotsiinsa. Jostain kumman syystä hänen yhtyeensä kitaristi on pukeutunut työnantajansa kaksoisolennoksi. Hänelläkin on farkkutakki täynnä kangasmerkkejä, tumma silmillä roikkuva tukka ja aurinkolasit.

Adams aloittaa keikan uusimman levynsä, keväällä julkaistun Prisonerin, singlellä Do You Still Love Me?. Se on hyvä kappale, ja haluaisin innostua siitä enemmän. Pidän Adamsin viimeisimpien levyjen 1980-lukulaisesta rocksoundista.

Nyt hassujen farkkurotsien, höhlän lavarekvisiitan ja kliseisten välispiikkien keskellä kaikki tuntuu kovin maneeriselta. Katson yleisöä ympärilläni. Osa tuntuu nauttivan, mutta osa juttelee niitä näitä. Harva tanssii. Kukaan ei riehaannu. Adams yrittää saada ihmiset taputtamaan. ”Let’s have some fun! Why not?” hän huutaa.

Yksi ongelma on, että selvästä lahjakkuudestaan ja suosiostaan huolimatta Ryan Adamsilla ei ole isoja hittejä, eikä myöskään suuria, häntä itseään ja yleisöään määrittäviä kappaleita. Hänen esikuvillaan Tom Pettyllä tai Bruce Springsteenillä on freefallininsa ja dancinginthedarkinsa. Adamsilla on korkeintaan New York, New York tai When the Stars Go Blue. Eivät ne kuitenkaan ole kappaleita, jotka kaikki tuntevat.

Jotain ehkä kertoo se, että hänen suosituin kappaleensa sekä Spotifyssa että Youtubessa on vuonna 2003 Love Is Hell pt.1 -ep:llä ja myöhemmin Love Is Hell -albumilla (2004) julkaistu cover Oasiksen Wonderwallista. Palveluissa Adamsin suosituimpien kappaleiden joukkoon pääsevät myös Taylor Swift -versioinnit Bad Blood, Blank Space ja Shake It Off.

Näitä covereita ei Flow’ssa kuulla. Sen sijaan Adams esittää suppean ja hieman satunnaisen valikoiman kappaleitaan vuosien varrelta. Kun yhtä määrittävää kappaletta tai aikakautta ei ole, Adamsin kuuntelijoilla on kaikilla omat suosikkinsa. Toiset innostuvat, kun kuulemme Adamsin tuoreimpien levyjen kappaleita, kuten Stay With Me tai Gimme Something Good, toiset klassikoista, kuten edellä mainitut Gold-levyn (2001) New York, New York ja When the Stars Go Blue. Takanani taas fiilistellään Ryan Adams & the Cardinalsin Grateful Deadin americana-soundia muistuttavan Cold Rosesin (2005) kappaleita Let It Ride ja Cold Roses.

Adamsin vuonna 2000 julkaistun debyyttisoololevyn nimi on Heartbreaker. Hän onkin aina ollut parhaimmillaan kirjoittaessaan sydänsuruista. Adamsin parhaiden kappaleiden ytimessä asuu countryn melankolia. Niiden sielussa tuhkakuppi pursuaa tumppeja ja baarin neonvalomainos hohtaa yksinäisenä yössä.

Flow’ssa Adams ei kuitenkaan yritä saada meitä tuntemaan kappaleidensa tuskaa tai surua. Sen sijaan hän esiintyy pätevästi, hassuttelee ja tarjoilee vähän samankaltaisen viihdyttävän ja lopulta yhdentekevän keikan kuin Beck vuonna 2015.

Ehkä vika on minussa, mutta nyt en halua kuulla hyväntuulista ja harmitonta rockia. Nyt, jos koskaan tarvitaan rockia, joka on vihaista ja kapinallista. En halua nähdä enää yhtään Dave Grohlin kaltaista “maailman mukavinta miestä” rockbändin keulahahmona. Haluan rockia, joka viiltää kuin valkoisen kuumana hohtava miekka kaiken paskan ja kauhun läpi ja antaa toivoa ja voimaa.

Rasismi, viha, piittaamattomuus ja empatian puute rehottavat. Ohjukset odottavat pimeissä siiloissaan ja pommeista raskaat dronet hyrisevät valmiina toimintaan.

Viitisentoista vuotta sitten luulin, että Ryan Adamsista tulisi sukupolvensa äänitorvi. Sellainen tärkeä artisti, jollainen Bob Dylan tai Bruce Springsteen olivat aikanaan. Ajattelin, että ehkä hän olisi rockin tulevaisuus.

”We love to play rock ’n’ roll music and I’ll say it any day!” Adams julistaa. ”Rock’n’roll will never die!”, hän huutaa keikan lopuksi ja kuulostaa jo hiukan epätoivoiselta. ”Fuck Skynet, fuck the robots”, hän vitsailee. Minua lähinnä ärsyttää.

Toivoin rock’n’roll-katharsista, mutta lopulta joudun myöntämään, että Flow’n hienoimmista esityksistä ei vastannut Ryan Adamsin kaltainen valkoinen keski-ikäinen rokkari. Niistä vastasivat artistit, kuten Lana Del Rey, Frank Ocean ja The xx.

Perjantai-iltana Lana Del Rey esitti sykähdyttävän version kappaleestaan Change. Maailman myllerryksessä ja levottomuuksien keskellä sen viesti kaikui kirkkaammin kuin yhdenkään Adamsin kappaleen:

”There’s something in the wind
I can feel it blowing in
It’s coming in softly
On the wings of a bomb
There’s something in the wind
I can feel it blowing in
It’s coming in hotly
And it’s coming in strong”