Modernin suomirockin armoitettu kynäniekka tarjosi parinkymmenen biisin rautaisannoksen sielusta kouraisevia kappaleita – sekä julkaistuja että julkaisemattomia.
Teksti: Feniks Willamo, kuva: Kaiku Agency
Samuli Putro
Tavastia, Helsinki
22.4.2011
Pitkäperjantaina Tavastian valloittanut Samuli Putro aloitti settinsä rohkeasti uudella, levymuodossa julkaisemattomalla kappaleella. Soolona esitetty kuolemasta kertonut biisi sai yleisön nauramaan ääneen. Niin nauru kuin itku ovatkin yleisiä reaktioita Putron musiikin äärellä, vaikka huumorirallatuksista ei olekaan kysymys.
Putron tragikomiikalla höystetyt laulut rakentuvat pienistä osasista, ja taitava taustayhtye tukee niitä keikoilla tyylikkäästi. Kahdesta rumpusetistä, kitaroista sekä viulusta koostunut ryhmä soitti vahvasti yhteen, ja mainiot taustalaulut kruunasivat kokonaisuuden. Tuuhean parransängen kasvattanut Sami Kuoppamäki ansaitsee orkesterista erityismaininnan – Kuoppamäki on kiistatta Suomen parhaimpia rumpaleita, mutta se tulee harvemmin esille, että hän on myös osaava kitaristi ja laulaja.
Putron spiikit olivat tuttuun tapaan mukavan spontaaneja. Välillä anekdooteiksi taipuneet välipuheet tuppasivat viemään huomiota tärkeimmältä eli musiikilta, mutta se on pieni hinta siitä, että yleisö saatiin pidettyä näinkin hyväntuulisena.
Oli hieman yllättävää, miten moni naispuolinen katsoja oli tainnut saapua Tavastialle etsimään silmänruokaa kuin von Hertzenin veljesten keikalta konsanaan. Ilmeisesti tuo keski-ikää lähestyvä laiha laulumies onnistuu herättämään vastakaisessa sukupuolessa sellaisia tunteita, joiden takia pikkupojat ympäri maailman tarttuvat kitaraan.
Setti rakentui luonnollisesti uuden Älä sammu aurinko -albumin ja parin vuoden takaisen Elämä on juhla -soolodebyytin varaan. Putrolle on kuitenkin suotava erityinen hatunnosto rohkeudestaan soittaa julkaisemattomia ja vielä tuntemattomia kappaleita keikoillaan. Tällä kertaa sellaisia kuultiin neljän biisin verran.
Keikan kohokohtia olivat uuden levyn kesänkaipuuta vahvistava nimikkobiisi, keveällä soitannalla tuettu Anna minun mennä ja jotkut yleisön varttuneemmat naiset kyyneliin saattanut Mitäpä jos. ”Vaikka hetki on traumasta kankea, se on elettävä huolella” -tyyliset nerokkaat säkeet todistavat Samuli Putron olevan yhä vain äärimmäisen taitava tekstittäjä.
Keikalla kuultiin huimat parikymmentä kappaletta, mikä saattoi olla liikaa tunnin tiivistä settiä odottaneille. Loppupäästä tiivistämällä olisi mielenkiinto pysynyt lavan tapahtumissa vailla herpaantumisia. Putron musiikki ei tosin ole varsinaisesti jorausmusaa, joten loppua kohden tulee vastaan niinkin keski-ikäiseltä kuulostava ongelma kuin jalkojen puutuminen.
Pitkäperjantai varmasti rokotti yleisömäärää, sillä vielä 10 minuuttia ennen keikan alkua salissa oli väkeä kuin aloittelevan punkbändin klubikeikalla. Tilanne korjautui onneksi konsertin käynnistyttyä. Aivan vappumaista väentungosta ei myöhemminkään nähty, mutta saatiinpahan olla Jeesuksen kuolinpäivänä rauhassa rynnäkkökännihakuisilta juhlijoilta ja antautua musiikille. Ilosaarta odotellessa!