Seppo Räty ja suuri suomalainen rock-hetki – Apulanta Helsingin jäähallissa

Apulannan jäähallikeikka vei antiikin Kreikkaan, kirjoittaa Jukka Hätinen.

21.01.2017

Apulanta
20.1.2017
Helsingin jäähalli

Apulanta on viimeksi ollut kansan huulilla ex-basistinsa Tuukka Temosen ohjaaman Teit meistä kauniin -elokuvan (2016) takia. Nuorisoelokuvan ansiot jäivät kuitenkin ympärillä velloneen kohinan jalkoihin: Temosen kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja hänen solmimansa omituiset yhteistyökuviot niin pikaruokaketjun kuin suoratoistopalvelun kanssa vetivät bändin nimen – vastentahtoisesti – sosiaalisen median torahampaisiin.

Yhtyeen edellisestä varsinaisesta julkaisusta on puolitoista vuotta, ja kun väliin mahtuu alkutaipaleesta värittäen kertova elokuva, tulee jäähallin vuokraamisesta vääjäämättä mieleen uraa kokoon kursiva retrospektiivi. Jos Apulanta ei olisi kiertänyt viime vuonna konserttisaleja, festareita ja klubeja, voisi päijäthämäläisten hiphop-piirien mittareilla puhua peräti comebackistä – niin hektistä on nykymaailman meno!

Konsertti ei kuitenkaan alkanut kiivastahtisesti. Näyttävissä, mutta ensi alkuun irralliselta tuntuvissa merenalaisissa puitteissa aloittanut Apulanta soitteli keikoilla harvemmin kuultuja poimintoja itseään toistavien jousi-introjen saattelemana. Ja nimenomaan soitteli: varovaisesti tunnustellen, kuin tehojaan laskelmoiden ja ehkä jopa jännittäen.

Ennakkoon mainitusta kolmen tunnin kestosta oli kulunut ikuisuudelta tuntunut neljännes, kun esirippu saapui ilmoittamaan ensimmäisen näytöksen päättymisestä. Jäähallikeikoilla lämmittelijäesiintyjän pesti ei ole kadehdittava. Ei, vaikka illan tähti hoitaisi osan itse.

Tartun myös toiseen sanavalintaani: näytös. Vaikka lavarakennelma vaihtui calypsobändille paremmin sopineesta meriteemasta vain kertaalleen, Apulannan show pohjautui Empedokleen teoriaan kosmoksesta. Neljään klassiseen alkuaineeseen sidotuista näytöksistä ensimmäinen oli siis vesi: märkä ja kylmä. Märkää sai nerokkaasti ja poikkeuksellisesti permannolle sijoitetulta baaritiskiltä, mutta yhtyeen ja yleisön vuorovaikutus oli vielä kohmeista.

Toinen näytös alkoi, kun esiripun takaa paljastui jäähallin kattorakenteita uhmannut musta monoliittimainen katseenvangitsija. Apulanta asutti Olympos-vuortaan omassa hierarkkisessa järjestyksessään. Toni Wirtanen esitti huipulla asuvaa ylijumalaa, joka kuitenkin laskeutui alas heerostensa tasolle jakamaan energiaansa alamaisilleen. Sipe Santapukki sen sijaan jäi asuttamaan vuorenrinnettä omassa ylhäisyydessään.

Elementeistä maa koostui valtavista hittilohkareista, jotka tekivät selvää jälkeä myös yleisön puolella. Toinen näytös alkoi olla käsitelty metaforallisen kivivyöryn, eli välttämättömän rumpusoolon alleviivaamana.

Mötley Crüella oli lavalla vuoristorata rumpalilleen, Kanye Westin koko lava on ilmassa leijuva, Rammsteinin liekinheittimet hakevat vertaistaan ja Alice Cooperin giljotiinistuntit ovat legendaarisia. Mikään näistä ei kuitenkaan vedä vertoja sille, mitä sitten tapahtui.

Roomassa MM-kultaa 1987 heittänyt Seppo Räty ajoi ilmojen halki roomalaisilla sotavaunuilla. Ukkosen jumalaksi puettu urheilulegenda ja kolminkertainen olympiamitalisti heitti liekehtivällä keihäällään kolmannen näytöksen räjähtävästi käyntiin.

Empedokles jäsenteli maailman rakennetta ja sen ilmiöitä klassisten alkuaineiden avulla, mutta kun elementeistä vuorossa oli tuli, filosofinen pohdiskelu oli turhaa: Apulanta oli jo voittanut! 26-vuotias yhtye osoitti, että vaikka settilista eteni aggressiivisesti kappaleesta toiseen, eivät yhdessä hoilattavat kertosäkeet eivätkä jäähallillisen käsipareja ilmaan saavat biisit lopu kesken.

Valtoimenaan roihuavaa paloa sammutettiin viimeisen näytöksen, ilman, slovareilla ja kuulailla valoilla. Kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia illan ensimmäistä sointua myöhemmin Toni Wirtanen näytti aidosti kaikkensa antaneelta. Ilmassa väreili suuren suomalaisen rock-hetken tuntua Santapukin halaillessa tyhjätakkista kollegaansa.

Lisää luettavaa