Puistobluesin pääkonsertti
2.7., Järvenpää
Teksti: Juha Merimaa
Aurinko paistoi, Maku Brewingin festariolut oli hyvää, väkeä tuntui riittävän ja tunnelma oli leppoisa. Kolmannenkymmenennen yhdeksännen Puistobluesin pääkonserttia, tai kuten festivaali itse tapahtumaa kutsuu, Bluespiknikkiä, voisi hyvin kuvata onnistuneeksi.
Musiikillisesti päivä jäi kuitenkin heikoimmaksi kokemakseni Puistobluesiksi. Etenkin pääesiintyjäksi nostettu, bluesrocktulokas Simo Nashvillesta muistutti hetkittäin parodiaa kitarasankarin vetämästä voimatriosta. Sellaisesta, jonka mielestä keikka on hyvä huipentaa rumpalin viisiminuuttiseen sooloon, jonka jälkeen tämä pyyhkii voitonriemuisena hikeä paljaalta ylävartaloltaan.
Yhtye ei tyytynyt helppoihin grooveihin, vaan antoi soiton säntäillä eri suuntiin. Tämä on vaikea tapa pitää kappaleita kasassa, eikä se oikein triolta onnistunutkaan. Kovin usein siirto a-osasta b-osaan oli kuin hyppy kokonaan toiseen kappaleeseen.
Covereidenkin kanssa meno oli epävarmaa. Varinaisen setin lopussa vedetty voimatrio-sovitus With A Little Help From My Friendsin Joe Cocker-versiosta toimi yllättävät hyvin, mutta encoreksi säästetty Bob Dylanin Maggie’s Farm jäi polkemaan paikallaan.
Yhtyeen solisti ja keulahahmo, 31- vuotias J.D. Simo osoittautui kelvolliseksi kitarasankariksi, mutta keskinkertaiseksi laulajaksi ja melko karismattomaksi lavaesiintyjäksi.
Hieman samat ongelmat vaivasivat myös toiseksi viimeisenä esiintynyttä slidemaestro Sonny Landerthia, joka esiintyi oman trionsa kanssa. Veteraaniyhtyeen paketti pysyi kuitenkin hyvin kasassa, mutta kovin vaikea yhtyeen musiikista oli innostua.
Jos kitaransoittoa ajattelee tekniikkalajina, vikkeläsorminen Landreth on varmasti oman tyylinsä huippua. Koska kuitenkin kaipaan itse bluesiltaan tunnetta ja eläytymistä, kuulosti yhtyeen tulkinta esimerkiksi Robert Johnsonin Walkin’ Bluesista kovin ulkokohtaiselta.
Tietyllä tapaa lupaavin konsertin ulkomaisista esiintyjistä olikin soul-laulaja Nikki Hill. Hill lauloi erinomaisesti, mistä todisti muun muassa loistava versio Barbara Georgen I Know (You Don’t Love Me No More) -klassikosta. Valitettavasti Hillin omat kappaleet eivät vielä yltäneet standardien tasolle. Nyanssittomasti mäiskinyt taustayhtye ei myöskään pärjännyt solistilleen.
Parhaiten Puistobluesissa pärjäsivätkin tällä kertaa kotimaiset esiintyjät. Lavan eteen sankimman yleisöjoukon kerännyt J. Karjalainen soitti paitsi uutta levyään, myös anteliaan annoksen vanhoja hittejä. Karjalaisen nykyinen yhtye on maailmanluokkaa, mutta ennen kaikkea keikka vakuutti tarinoillaan.
Siinä missä lähes kaikki muut esiintyjät tuntuivat luottavan joku tekniseen taitavuuteen tai soundiinsa, sai Karjalainen jokaisen kappaleen, myös uudemmat, kuulostamaan merkityksellisiltä. Päivän dramatiikkaa ajattelen yhtyeen esiintyminen lavalla toisena, jo ennen kahta, oli vähintään erikoinen ratkaisu.
Konsertin avannut Pepe Ahlqvistin paluukeikka yli 20 vuotta telakalla olleen H.A.R.P-yhtyeen kanssa sujui sellaisella varmuudella, ettei mitään taukoa huomannut olleenkaan. Lisäksi kyseessä oli, kuten eräs festarivieras illan lopuksi hieman närkästyneenä huomautti, tämän vuoden Puistobluesin pääkonsertin ainoa varsinainen blues-akti.