Spektaakkeli, videon dominanssi, artistiuden häivyttäminen ja Flow 2016

Tulevaisuudessa Sian ja Anohnin kaltaiset taitelijat tulevat luomaan moniaistillisia ja -kanavaisia esityksiä, jotka ylittävät kiinnostavuudessaan, mahdollisuuksissaan ja monimutkaisuudessaan loputtomin tavoin kanonisoidun miehen, kitaran ja äänen.

Julius Töyrylä

Sunnuntai oli vuoden 2016 Flow-festivaalin taiteellinen pääpäivä. Sen kruunasi kahden suvereenin poptähden esiintymiset, joiden välillä oli runsaasti kiinnostavia yhtymäkohtia.

Kymmeneltä päälavalla esiintyi australialaislaulaja Sia, joka kuuluu luovuudeltaan viime vuosien kukoistavimpiin popbiisinkirjoittajiin. Hänen keikkansa muistutti viime vuoden Flow’ssa nähtyä Nile Rodgersin vetoa, jonka Rodgers aloitti sanomalla ”Olen tehnyt biisejä David Bowielle, Diana Rossille ja Chicille…” ja soittamalla lausahduksensa perään hillittömän hittiputken.

Sia puolestaan latasi samaan konserttiin omia hittejään kuten Cheap Thrills ja Chandelier, täydellisen balladiversion David Guettan Titanumiusta ja Rihannalle tekemänsä Diamondsin.

Rodgersista Sia erosi ihastuttavasti häivyttämällä itsensä keskiöstä taka-alalle vastoin tähti- ja (mies)nerouskulttia ylläpitävän kulttuurin konventioita – kirjaimellisesti. Hän lauloi silmät ikonisen otsatukkansa alla päälavan hämärässä takanurkassa.

flow2016-juliustoyryla-yleiso

Vetäytymisen myötä esiin nousi voimakkaammin musiikillinen ja koreografinen substanssi. Sian esiintymisessä puhuttelevinta oli sen häikäisevä ja kekseliäs visuaalisuus. Lavan videotauluille heijastettiin etukäteen kuvattuja, tyylikkäitä musiikkivideoita, jotka oli synkronoitu tanssikoreografiaan. Kun lavalla ollut tanssija syöksyi läpi teatterilasista, se tapahtui samanaikaisesti taulujen videoissa ikään kuin syöksy olisi kuvattu livenä Suvilahdessa.

Esteettinen kudelma oli elokuvallisen hämmentävä, kohtalokkaan kaunis ja äärimmäisen taidokas. Videoiden luoma illuusio oli niin vahva, että vieressäni seissyt ystäväni oli ensin aivan varma, että lavalla olivat juuri sillä hetkellä näyttelijät Paul Dano, Kristen Wiig tai koomikko Tig Notaro. Eivät he tietenkään olleet saapuneet Helsinkiin vaan esiintyivät vain lavarakenteisiin projisoiduilla tiedostoilla.

Jotain hyvin samankaltaista esitti tuntia myöhemmin alueen isoimmassa teltassa laulanut Anohni, jonka poliittinen Hopelessness kuuluu kuluvan vuoden ehdottomaan albumikärkeen. Hän tuli lavalle vartalon ja kasvot peittävässä burkamaisessa mustassa asussa. Päähuomion vei tälläkin keikalla esitykseen synkronoitu video, jossa erilaisten ihmisten kasvot toistivat äänettömästi Anohnin laulamia sanoja: ”I wanna see this world, I wanna see it boil.”

flow2016-juliustoyryla-Anohni_001_pieni

Varsinkin Sian suhteen keskustelua on keikan nähneiden joukossa herättänyt se, oliko laulaja oikeasti lavalla vai oliko hänet korvattu doppelgängerillä. Aivan saman kysymyksen voisi tehdä Anohnista ja sitten vastata molempiin: mitä hiton väliä? Flow’ssa vastaavanlainen artistiuden poistamisyritys konserttitapahtumasta ja siten koko performanssin problematisointi nähtiin jo vuonna 2013. Silloin ruotsalaisduo The Knife jätti riemastuttavan kyseenalaiseksi sen, jaksoivatko he edes liittyä osaksi luomaansa monitasoista spektaakkelia.

Sia ja Anohni liittivät keikoilla itsensä osaksi paljon kiinnostavimpia taidekeskusteluja, kuin väsynyt jankkaaminen siitä, kuka lavalla todellisuudessa seisoi. Niihin keskusteluihin kuuluvat kysymykset vaikkapa artistin samanaikaisesta läsnä- ja poissaolosta, maskuliinisen taiteilijaneromyytin tuhoamisesta, videon korostuneesta ja kaikenkattavasta roolista nykytaiteessa, Gesamtkunstwerkistä 2010-luvulla, festarilavasta autonomisena ja toisaalta jaettuna tilana, tilasta sekä kaksiulotteisena mise-en-scènenä että kolmiulotteisena liikkumapaikkana, siitä seuraavasta yleisön aktiivisuudesta tai passiivisuudesta, performatiivisesta näkemyksestä popissa, spektaakkelista ja sen välttelemisestä henkilökohtaisella tasolla ja jopa siitä, mitä popkeikka voi olla tulevaisuudessa, jossa Google-lasit kuuluvat äitiyspakkaukseen.

Keikat muistuttivat useiden kuvataitelijoiden teoksista kuten esimerkiksi eteläafrikkalaisen William Kentridgen näyttelystä No It Is !, joka on tällä hetkellä nähtävissä Berliinin Martin-Gropius-Bau-museossa. Ripustuksen keskeisteoksena on monumentaalinen installaatio More Sweetly Play the Dance, jossa marssiorkesteri kulkee soittaen läpi seitsemän valtavan videoskriinin. Kentridge on järjestänyt näyttelyn yhteydessä myös performansseja ja kuvaa itseään useissa installaatioissaan. Siten No It Is ! yhdistelee taitelijan simultaanista läsnä- ja poissaoloa, videokuvaa ja musiikkia lähes samoin kuin Sia ja Anohni. Jos Kentridge tekisi popmusiikkia, hänet olisi varmaankin nähty tänä vuonna Flow’ssa. Ja kääntäen, Sian ja Anohnin kokonaistaideteokset istuisivat yhtä hyvin myös kuvataiteen instituutioihin kuin festarilavoillekin.

Lisätason Sian keikalle toi vielä se, että yleisö videokuvasi itsekin keikkaa älypuhelimillaan. Siten se osallistui luovaan toimintaan. Taiteellisesta viestinnästä tuli ensin dialogia. Kun videot päätyivät Snapchatiin ja Instagramiin, keikkakokemus muuttui loputtamaksi monisuuntaiseksi viestinnäksi.

Guy Debordia, Spektaakkelin yhteiskunta -teoksestaan tunnettua marxilaisteoreetikkoa, tämä varmaan ahdistaisi syvästi. Onnekseen Debord on jo esim. kuollut. Tulevaisuudessa Sian, Anohnin ja Kentridgen kaltaiset taitelijat tulevat nimittäin luomaan moniaistillisia ja -kanavaisia esityksiä, jotka ylittävät kiinnostavuudessaan, mahdollisuuksissaan ja monimutkaisuudessaan loputtomin tavoin kanonisoidun miehen, kitaran ja äänen.

Joonas Kuisma
Kirjoittaja on toimittaja, jonka mielestä täydellinen Flow tapahtuisi stadionin kokoisella Balloon Stagella, jossa istuville katsojille olisi järjestetty festivaalin puolesta älylasit, alkoholitiputus, letkuruokinta ja katetrointi.