Entistäkin suuremmasta ja entistäkin loppuunmyydymmästä Flow’sta nautti elokuun vaihtelevassa säässä noin 84 000 kävijää. Mikael Mattilasta (MM), Joni Klingistä (JK) ja Jukka Hätisestä (JH) koostunut Rumban iskuryhmä kävi katsastamassa, mitä kuudennettatoista kertaa järjestetyllä instituutiolla oli tänä vuonna tarjottavanaan.
Olemme jo kirjoittaneet St. Vincentistä, Shamesta ja Terry Riley & Gyan Riley -keikasta sekä julkaisseet Sami Turusen massiivisen kuvagallerian. Nyt on yhteenvedon aika.
Eiköhän mennä asiaan:
Epätäydellisyydestään ja ajoittaisesta kankeudestaan huolimatta perjantai-iltana esiintynyt Patti Smith riemastutti kovasti. On hirveän hauskaa, että päälle seitsemänkymppinen punk-rouva, tai pikemminkin hänen esitystään seurannut keskustelu, on ainakin minun internet-todellisuudessani onnistunut herättämään kaikista Flow-artisteista eniten kohua. Oli syynä sitten hänen ikänsä, uskottavuutensa tai jopa sukupuolensa.
Tulin keikan jälkeen muistelleeksi parin vuoden takaista Iggy Popin settiä, joka Pattiin verrattuna muistutti lähinnä illasta toiseen identtisenä toistuvaa sirkusesitystä. Smith taasen huokui valoisuutta, elämäniloa ja vilpittömyyttä niinäkin hetkinä, kun muu bändi jämähti paikoilleen tai solistin oma kunto ei kantanut. Because the Night saatettiin rimpuilla erittäin “sinnepäin”, mutta raivokas Midnight Oil -tulkinta Beds Are Burning oli silkkaa juhlaa. Siinä jopa poissaolevalta tuntunut Pattin poika Jackson havahtui siihen, että soittaa sittenkin rockbändissä. (MM)
Patti herätti tosiaan keskustelua, puolesta ja vastaan, eikä edes alunperin ollut minun kuppini väljähköä teetä. Suosikkiartistejani, mutta vain levyltä, omasta ajastaan eikä hupsahtaneena anakronismina väärään hetkeen heitettynä ikonina. Mutta Beds Are Burningin kohdalla viimeistään hoksasi että karisma tarttui. Paljon tarttuvampi livetilanne kuin aiemmin näkemäni tiukemman kontrollin keikat.
Päälava ei aina ole se paras areena veteraaniartisteille, vrt. Iggy, vaikka nimen tunnettuus sitä vaatisikin. Viime vuonna se toimi festivaalin lippulaivana tuoreen musiikin (no ainakin meidän ikäpolvemme sellaisen!) esittelyssä. Mutta vaisussa perjantai-illassa ratkaisu oli paras mahdollinen ja Smith bändeineen juuri oikeassa paikassa. Tuntui että juuri päälavan äärellä useampi sukupolvi löysi spontaanisti toisensa. (JK)
Flow’n päälava on armoton areena, jonka ääressä olen todistanut enemmän huteja kuin hittejä. Muuan Kendrick Lamarkin joutui taannoin lavan nielaisemaksi. Noh, Lamarin kappalearsenaali on pulskistunut aika lailla sitten viime vierailun. Esiintymiskokemustakin on karttunut, myös siinä määrin että matkaakin tehdään hieman monipäisemmällä seurueella kuin pelkkä dj, ja levymerkin taustalakana on vaihtunut liikkuvaan kuvaan.
Eikä yleisömäärän puolesta helposti festivaalin odotetuin artisti pettänyt tällä kertaa! Keikan dynamiikka toi mieleen Speed-elokuvan (1994) bussin, joka räjähtäisi jos vauhti laskee alle tietyn pisteen. Damn-albumin (2017) puhdasverinen räppi dominoi settilistaa ja To Pimp a Butterfly (2015) ohitettiin miltei tyystin: vain King Kunta ja Alright kuultiin, mutta ehkäpä levyn jazzissa dipatut kappaleet eivät olisi kokonaisuuteen istuneet. Lavalla nimittäin hääräsi tirehtööri joka oli päättänyt ajaa tämän bussin turvallisesti maaliin. Järjettömän itsevarmuuden kasvattanut ja vaivattoman karisman sitä kautta kehittänyt Lamar piti yleisöä hyppysissään aina keikan päättäneeseen Black Panther -kappale All the Starsiin asti. Ja kai tässä alkaa olla turvallista sanoa, että sitten viime Suomen-vierailun Good Kid, M.A.A.D. City -levyn (2012) biisit Bitch, Don’t Kill My Vibe, Backseat Freestyle, M.A.A.D. City ja ennen kaikkea Swimming Pools (Drank) ovat kasvaneet kuluvan vuosikymmenen räppiklassikoiksi, joita parikymmentuhatpäinen yleisö osaa laulaa mukana. (JH)
Kun Kendrick Lamar -tungos alkoi sunnuntaina ahdistaa, oli sopivaa suunnata Balloon Stagelle rock-möhöille sopivamman ohjelmiston pariin. Kevin Morby voitaneen löyhästi laskea amerikkalaisten folkrock-lauluntekijöiden uudempaan sukupolveen yhdessä Kurt Vilen, Steve Gunnin tai Ryley Walkerin kaltaisten kevytpsykedeelikkojen kanssa. High school -hahmolta näyttänyt flanellipaitainen kiharapää oli eittämättä opiskellut kotimaansa rockperinteen aina jonnekin Pavementiin asti, joskin hänen bändinsä soitti verrokkejaan paremmin.
Yhtyeen sankariksi nousi soolokitaristi, Hand Habits -nimelläkin musiikkia tekevä Meg Duffy. Hänen notkea soittonsa oli perinnetietoista mutta raikasta, joka silkan soolotilkkeen sijaan seuraili Morbyn laulujen tunnelmia uskollisesti, yltyen hiljaisesta mietiskelystä voimalliseen sankarointiin. Morby itse oli parhaimmillaan Harlem Riverin kaltaisten pitkien kertomusten kohdilla, mutta kenties kymmenen vuotta lisää lasiin toisi hänen tulkinnoilleen enemmän karismaa. (MM)
Kedr Livanskiyn Other Sound -setti lauantai-illan päätteeksi olisi sopinut yhtä hyvin johonkin pienemmistä telttalavoista: venäläisartistilla on jo vakiintunut fanikanta myös meillä Suomessa, ja psykedeelinen, ennen kaikkea tanssittava vapor-ambient-tekno-pläjäys sai yleisön sekaisin. Lavan edessä reivattiin, mutta koska Other Soundin tila, minä tein saman istualtani. Tässäpä loistava konsepti, mietin: tuokaa tuoleja sinne, missä tanssitaan, niin me vanhatkin jaksamme. (JK)
Kun suuri yleisö pönötti Patti Smithiä katsomassa, Resident Advisor Front Yardilla taottiin naulaa päähän Suomen törkyisimmän ja virheettömimmän elektroyhtyeen Imatran Voiman toimesta. Länsimaisen kulttuurin rappiotilaa taiteessaan tarkkaillut yhtye lietsoi yleisönsä kaltaiseensa hurmokseen: pikkumukien kosteus imeytyi, alumiinitölkit läikkyivät estottomasti, raajat nykivät spastisesti ja eri tuoksuiset savut pölähtelivät kuin itähelsinkiläisessä räkälässä ennen tupakkalakia. Kaikki kirkastui hetkeksi, kun italolegenda Fred Ventura saapui laulamaan rupisempaa ja reippaampaa versiota hitistään The Years. Tämä oli viimeinen kerta, kun Perttu Häkkinen nähtiin parrasvaloissa. (JH)
Uutinen Flow’ssakin perjantaina esiintyneen Perttu Häkkisen ennenaikaisesta poismenosta määritti varmasti jokaisen hänet edes etäisesti tienneen festivaalikävijän sunnuntaitunnelmaa. Pallolavalla esiintynyt Moses Sumney nousi estradille vain hieman ennen Häkkisen muistolle pidettyä hiljaista minuuttia, ja kiinnostavaa olikin seurata, miten ajankohtaan osuneet ulkomaiset artistit (joille moinen tilanne oli varmasti hämmentävä) asiaan suhtautuisivat.
Kokomustaan ja pyöreisiin aurinkolaseihin sonnustautunut, animehahmolta näyttänyt iso mies lauloi hirveän korkealta, soitteli vissyveden lailla kuplineita kirkkaita ääniä kitarastaan ja elehti lavalla kepeästi kuin nykytanssija. Hän oli yhtä aikaa täynnä lämmintä, koko lavan täyttävää karismaa sekä äärimmäistä cooliutta, ja pelkästään näiden ääripäiden yhdistäminen sunnuntain sekavissa olotiloissa riitti sulattamaan sydämen. ECM-jazzin, liukkaan neosoulin ja Radiohead-taiteilun limbossa elehtineen äänimaiseman kuuleminen oli festivaalin definitiivisin “mitäs jännää täällä tapahtuu” -hetki, joka tuntui tilanteeseen vain puhdistavalta ja valoisalta. “Musiikin lahjalta”, kuten Perttu Häkkinen taannoisen radio-ohjelmansa nimesi. “God bless us all”, Sumney tokaisi hiljaisen minuutin jälkeen. Kyynel vierähti. (MM)
Jo mainittu Kevin Morbyn keikka meni minulta sivu suun. Ehdin juomaa hakiessani kuitenkin vilkaista Balloon Stagelle kahden kappaleen ajan, havaitsin mukavan väljät penkkirivit, ja mietin hahmona suuresti ihailemani slackerkarhu-Morbyn keikan olevan jotain ehdottomasti kokemisen arvoista: juuri tähän haluaisin kahvini kanssa istahtaa loppuillaksi ja upota kitara-reverbin ja mussuttavan lauluäänen tweedtakkimaiseen pehmeyteen. St. Vincentin kireä robotiikka vei lopulta voiton; kahden hienon kokemuksen ääripäät. Morbyn keikan kurkistaminen kuitenkin tuntui lempeältä poikkeamalta johonkin rinnakkaistodellisuuteen. Kuin Valitse oma seikkailusi -kirjoissa konsanaan. (JK)
Perttu Häkkisen poismenon takia sunnuntai meni Kendrick Lamar lukuun ottamatta epäuskoisuuden usvassa ja epätoivoisesti yrittäen pitää itsensä koossa. Suureksi osaksi täysin ohi siis.
Ohi meni myös jälleen kerran valtaosa The Other Soundin ohjelmasta. Paperilla konseptia tulee fiilisteltyä ennen jokaista Flow’ta, mutta pitäisi keskittyä moderniin klassiseen, klassiseen minimalismiin tai minimalistiseen ambientiin, niin keho ja mieli huutavat, että festivaaliolosuhteet ovat kerrassaan väärät moiselle. Ihan sama kuinka legendaarinen hahmo tai marginaaligenrensä supertähti siellä liplattelisi menemään. (JH)
Other Sound -ohjelmiston voima on paitsi ennakkoluulottomissa genrevalinnoissa, myös laajassa aikaikkunassa, joka ei jätä historian hämäriin unohtuneita tekijöitä ulkopuolelle. Terry Riley on ehkä supertähti, mutta britti-dj Jamie Tillerin pyörittämälle Music from Memory -levymerkille omistettu sunnuntai koostui jo ikääntyneistä artisteista vailla laajaa aiempaa tunnustusta: Gigi Masin, Michael Turtlen ja eritoten baleaarisella krautillaan mieleen jääneen Suso Saizin elektroniset setit olivat varsinaisia “laarilöytöjä” konemusiikin esihämärästä. Koska genren nykyharrastajille tällainen obskuurius on aina ihana täky, toivon näidenkin artistien uralle vielä pitkää ikää.
Ja aivan oma lukunsa on toki Suzanne Ciani, jonka pioneeroimat, nykyään meitä kaikkialla ympäröivässä äänikudelmassa vastaan tulevat äänet ja ambienssit ovat vihdoin saaneet siinä määrin tunnustusta, että hänenkin kohdallaan voitaisiin puhua jopa pienimuotoisesta tähtikultista. (JK)
Sunnuntain Other Sound jäi itselleni köykäiseksi, mikä oli harmi, koska Music from Memory -konsepti vaikutti kiinnostavalta. Gigi Masinia näin hetkisen, mutta levottomaan fiilikseen se tuntui vähän liian paikalleen jääneeltä musiikilta. Sama tunne jäi myös Suzanne Cianista, joka etukäteen oli yksi eniten odottamiani Flow-nimiä. Kedr Livanskiyyn saapuminen suunnilleen viimeisen tahdin kohdalla sapetti niin ikään.
Other Soundin kiinnostavimmaksi uudeksi löydöksi paljastui perjantai-iltana soittanut Lubomir Melnyk. Ukrainalaisukkelin setistä puolet oli pöljää nuotiopianismia, mutta toiset puolet tinkimätöntä ja ihanan kuulasta pianominimalismia. Antti Tolvin gongin kuminasta ja modulaarisynan suhinasta koottu lauantaimatinea oli tuttu jo ennestään, mutta tuntui taas aivan ihmeelliseltä, immersiiviseltä äänisingulariteetilta, jonka aikana koko Voimalan halli oli täysin hiljaa. Sen jälkeen tuntui täysin mielenvikaiselta tallustella ulos valoon ja kuulla Vestan kaikuvan päälavalta. Koska Voimalan uloskäynti on viistosti päälavan takana, jolloin ämyreistä tuleva ääni vääristyy kaukaiseksi ja bassoaaltoja korostavaksi, kuulosti Vestankin musiikki hetkellisesti gongimaiselta, kuin veden alta tulevalta möyryämiseltä. Festivaalin surrealistisin hetki. (MM)
Itselleni surrealistisin hetki oli lauantai-iltana Charlotte Gainsbourgin haukottelusta mustaan telttaan siirtyminen. D.A.F. oli täydessä vauhdissa: litimärkä Gabi Delgado saarnasi saksaa tukevan EBM-syntikkapumppauksen päälle rumpufillien karkaillessa kuin virtapiikkejä saavalta robotilta. Saksaksi julistetut välispiikit korostivat “autenttista” tunnelmaa.
Ei ehkä surrealististin hetki, mutta kovin Flow-käpäytys koettiin sekin mustassa teltassa, kun Kakka-hätä 77 tapaili lainakappaleena Popedan biisiä Kaasua, komisaario Peppone. Ensi vuonna Popeda mustaan telttaan? (JH)
Harvakseltaan keikkaileva Gasellit-solisti DJ “Thube Hefner” Ibusal oli mustassa teltassa klo 16.15 erittäin muotovalio ja vakuuttava: oranssipaitaisen slacker-hönön viidakkoveitsenterävää ulosantia oli teknisenä suoritteena ilo kuunnella. Kuitenkin DJ Ibusalin musiikki oli niin kertakaikkisen sisäänpäinkääntynyttä, että edes ajatus sen esittämisestä kevyessä iltapäivähiprakassa oleville nuorisolaisille tuntui perverssiltä.
Keikka sentään alkoi hidastetulla Phil Collinsilla, jonka jälkeen Ibusal tiedusteli yleisönsä darran laatua. Herkimmät saattoivatkin yhdistää nämä kaksi asiaa Pasila-sarjan “Phil Collins -darra” -vitsiin. Lisäksi setin puolivälissä tullut sukupolvikokemushokema Pilalla hymähdytti. Silti yleisö vaikutti olevan enemmän innoissaan Paperi T:n, Tuuttimörön, Hätä-Miikan ja DJ Kridlokkin vierailuista kuin tästä, omaa elämäänsä elävästä meemistä. Samalla sellaiset biisit kuin Nauru, Viikko vaakatasossa tai Suden hetki ovat sellaisia, joiden masentuneisuus vain korostuu livenä, ja joita on siksi liki mahdotonta “jorata”. Tämä ei toki haittaa tippaakaan, koska koko levy on kauttaaltaan erinomainen, mutta festariasetelmaan nähden likimain kaikki tuntui keikalla vain häiritsevältä. Vaan haitanneeko sekään. (MM)
Joko musiikista on juteltu tarpeeksi? Saako nyt narista? Alkaahan tämä väkimäärä nipistellä kyseisen tontin kipurajoja. Konkreettisena esimerkkinä: aivan mahtavasta ruokatarjonnasta nauttiminen vaatisi lehmän hermoja ja jonottamiselle omistettua aukkoa aikataulussa. Koska kumpaakaan ei löydy, tulee nälän yllättäessä valittua vaan se lyhin jono, ja valitettua annoskateudesta vihreänä loppuilta. (JH)
Päälavan ja kaasukellon välinen pullonkaula ja väentungos hirvittää heikompaa. Jälleen kerran. Itse havainnoin, että pahimmista jonoista ja muista lastentaudeista on jo päästy, mutta tuo yksi ainoa lokaatio tekee liikkumisen erityisen hankalaksi vastakkaiseen suuntaan etenevien ihmismassojen painaessa toisiaan vasten. Vältettävä aina kun mahdollista. (JK)
Kertakaikkinen festivaalisulkijalihaksen ihmisummetus on kyseinen nurkka! Paremman puutteessa moisen tungoksen saattoi kiertää, jos malttoi ensin raivata itsensä kaasukellon taakse ohi Backyardin. Ajanhukalta manööverissä ei välttynyt, puristuskuolemalta kylläkin. (MM)
Päätetäänpä yhteenveto kuitenkin positiiviseen klangiin. Positiivisin käytännön asia alueella on Stadin panimon baari, jossa oli kuin ihmeen kaupalla tilaa aina kun teki mieli elpyä lasisen tuopin ja hyvän oluen äärellä. (JH)
Vesi-bajamajat! Varmasti kyseessä on pidemmässä juoksussa kamala turhake ja avokadojen kaltainen vesivarojen ökytuhluri, mutta jos uskomme Flow’n vaitettä siitä, että 100 prosenttia kaikesta festarimateriaalista on kierrätettyä (ja miksi emme uskoisi), niin ehkäpä tällaisestakin ylellisyydestä saattaa ainakin joskus nauttia ilman maailmantuskaa. (MM)
