Suuri voima näyttäytyi vielä kerran – Swans Tavastialla

Swansin päätöskiertue on vuosien toiston tulos. Tyyntä myrskyn sisällä.

Mikael Mattila

Swans
Tavastia, Helsinki
6.3.2017

Voisi ajatella, että Swansin stetsoniin ja buutseihin sonnustautuva hidalgo Michael Gira on vuonna 2017 vain aavistuksen päässä itsensä pastissiksi muuttumisesta.

Ajatus tulee mieleen, kun seuraa hänen olemustaan bändin johtajana: suvantojen aikana kädet nousevat sivuille kuin toteemipaalulla tai säikähtäneellä joutsenella – kuinkas muuten. Junttauksen aikana vasen jalka sivaltaa pään korkeudelta. Välissä Gira resitoi baritoniäänellään jotakin, josta harvemmin saa selvää. Ne ovat pitkiä ääniä, jotka tuovat väistämättä mieleen jonkinlaisen uskonnollisen messuamisen.

Kaikki tämä toistuu refleksinomaisesti kerta toisensa jälkeen kuin itsestään, Foucault’n heilurin lailla. Samalla kyseinen liikkeiden sarja on Swansin tapauksessa jo niin itsestäänselvä, ettei voi olla ajattelematta, alkaako sen vaikutus jo laimeta. Taas se ukko huutaa ja heiluu.

Toisaalta, Swansin todistaminen pakottaa ajattelemaan estraditaiteen ja “rituaalin” tai “toimituksen” eroja. Meneekö sekulaari tapakristitty jumalanpalvelukseen “viihtymään” vaiko siksi, että se on “perinne”? Vai haastaako hän siinä samalla itseään? Entä jos hän yrittääkin päästä hengenmiehen tai -naisen pään sisään tavoittamaan jotakin tämän tavasta jäsentää olemassaoloa? Minusta se olisi kaikkein kiinnostavinta ja hedelmällisintä.

Tätä asennetta vaatii myös Swansin ilmestysten (“keikka” olisi jotenkin lattea ilmaisu) seuraaminen. Vertaus uskonnollisiin menoihin on muutenkin perusteltu, niin paljon yhtye on hengellisen tematiikan kanssa pelannut. Ei pappikaan “viihdytä”, hän tulkitsee. Siksi Michael Girakin on lopulta kaikkea muuta kuin itseään toistava komeljanttari.

Nyt kun Gira voi kevein mielin luotsata elämäntyötään kohti seuraavaa horrosta, on luopumisen pelko hävinnyt. Tavastialla hän näytti hetkittäin jopa nauttivan soitosta ja luottavan viiteen toveriinsa, joille hän on aiemmilla kiertueilla meuhkannut vainoharhaisesti ohjeitaan lavalla raivoavan myrskyn läpi. Hän heittäytyi välillä itsekin mukaan pyörteeseen, pois sen silmästä.

Toki tälläkin kertaa hirmuisella intensiteetillä ja varmuudella kappalejärkäleisiin uppoutunut yhtye oli kapellimestarinsa armoilla: jossain Cloud of Unknowingin syövereissä, kun äänten valuminen sai muotonsa ja Gira alkoi takoa kitarastaan jotakin rytmikästä riffinkaltaista, katsoivat basisti Chris Pravdica ja kitaristi Norman Westerberg toisiaan häkeltyneinä kuin kysyen, mitä isoherra tällä kertaa tahtoo. Samalla etenkin Pravdican ja rumpali Phil Puleon välille on vuosien aikana muodostunut varsin kosminen yhteys, jonka avulla he toimivat koko komppanian perämiehinä, ohjaamassa tuota kaikkea läpi myräkän. Varmuus oli mykistävää.

Vuosien toisto on siis viimeinkin tuottanut tulosta. Jos Swans oli uuden ilmestyksensä aikoihin, seitsemän vuotta sitten, vielä läkähdyttävän säälimätön, huokui nykyisestä ilmaisusta lähinnä tyyneys ja varmuus. Sama tunne välittyy myös viimeiseksi jäävällä The Glowing Man -albumilla. Tyyneys näkyi Giran liikkeissä, jotka eivät olleet sattumanvaraista huitomista (sikäli kuin ne olisivat koskaan olleet), vaan pikemminkin eräänlaista nykytanssia tai sarja taiji-asentoja. Muun bändin ohjaaminen koostui hienovaraisista, pitkistä liikkeistä, jotka tuntuivat ennalta kirjoitetulta koreografialta.

Eniten silti kiinnosti, mitä multi-instrumentalistin ja muuten vain maailman hienoimman miehen Thor Harrisin poissaolo ja vaihtuminen kosketinsoittaja Paul Wallfischiin toisi soundiin. Pikkutakissaan ja punaisessa kauluspaidassaan italialaiselta 70-luvun aikuisviihdetähdeltä näyttänyt Wallfisch oli selvästi bändin kisälli, mutta jonka urku-ulinat olivat tärkeää välittäjäainetta äänimassojen välissä. Kiinnostava yksityiskohta oli myös The Glowing Manissa kuultu pianonakutus – niin sanottu “rokkipiano” – kuin muistutuksena, että tälläkin musiikilla on juuret.

Lopulta tärkein välittäjäaine oli tietenkin valtava musiikki. Ei pelkästään sillä lattealla tavalla, miten “musiikki tuo ihmiset yhteen”, vaan fyysisesti. Äänenpaine tuntui lämpimältä ja sisäänsä sulkevalta, ei missään nimessä ahdistavalta tai luotaantyöntävältä. Ääni ei tullut vain osaksi tilaa ja siinä olevia ihmisiä, vaan tämä tapahtui myös toisinpäin. Ilman huumaavaa volyymia tämä ei olisi mahdollista, eikä kokemus olisi alkuunkaan niin voimakas.

Swans voisi aivan vapaasti työstää näitä rituaaleja niin pitkään, kuin suuren voiman välittäjissä vielä elämä pumppaa. Edelliseltä Tavastia-keikalta ostamassani paidassa lukeekin yhtyeen perustamisvuoden 1982 perässä äärettömyyden symboli. Se kertoo paljon musiikin mittasuhteista. Mutta jos kaikki päättyy tähän, se vähintäänkin riittää. Patsaatkin kuolevat, ja sen Michael Girakin tietää.

Ai niin, tällä kertaa Gira oli vaihtanut stetsoninsa karvahattuun. Kenties pohjoinen viima menee tyylin edelle.