Tallinn Music Week
Tallinna, Viro
25.–29.3.2015
Torstai
Astu laivaan, laalalalalalalaa – kissa laulattaa lapsia In the Navyn sävelmää hyödyntäen. Ihmiset hikoilevat toppatakeissaan, kunnes paratiisin portit aukeavat ja väki rynnii laivaan.
Tästä se lähtee, kiiluvasilmäiset eläkeläiset tuntuvat tuumivan. Ensimmäisillä on jo parit itsepalveluoluet edessään. Kuka saa parhaan pöydän?
Sitten olemme me suomalaiset pari nelikymppiset musahipsterit. Meitä on laivassa paljon. Tallinnan musaviikoilla jopa satoja.
Musaviikko – tai paremmin pitkä viikonloppu – on kasvanut todella varteenotettavaksi kevätbreikkikohteeksi Helsingistä käsin: halpaa ja hauskaa.
What happens in Tallinn, stays in Tallinn, tuntuu olevan homman nimi, minkä voin allekirjoittaa nyt matkan päätyttyä.
Kas sa rääkit kanikeelt? Istu mu kõrval! Terveseksi! Jutun juuresta saa helposti kiinni.
Kissamaskotti viihdytti satamassa matkaajia. Kuvat: Aleksi Kinnunen
”Kahisevien” perussuomalaishölmöjen maineelle voi naureskella Must Puudelissa paikallisten kuumien vaatesuunnittelijamisujen kanssa. Me nuoret kulturellit suomalaisaikuiset olemme tietenkin toista maata kuin suuret ikäluokat ja örveltävät säbäjäbät. Ainakin tänään alkuiltaan saakka.
Sirkkeli leikkaa sermin takana tulevan ravintolan metallia, juomme laivan kaupasta haettua lämmintä Heinekeniä ja kirjaamme ylös – kiitos Vikingin wifin – tulevan viikonlopun antia. Kostealta näyttää, joku tuumaa.
Sovimme, että kaveria ei jätetä. Käännä nyt ainakin sammuneen naama ylöspäin, vai miten se menikään.
Kun satamassa on otettu turistikuvat Merekeskuksen masentuneiden venäläismyyjien sekä ”Hello titty”, ”Tätä maata ei myydä eikä vuokrata”, ”Ukko-Pekka-yleiskivääri” ja ”Adolf Hitler European Tour 1938–1945” –paitojen kanssa, otamme Kalamajan Airbnb-palatsimme haltuun.
Sen meille on vuokrannut virolainen arkkitehti Eve. Kotimme on itkettävän paras.
Must Pudel.
Ilta lähestyy. Nordic Hotel Forum on aiempaan tapaan delegaatioiden virallinen hotelli. Sen aulasta saamme passimme ja tapaamme noin kymmenen ensimmäistä suomalaista.
Ensimmäiset avajaislasoset on katettu festivaalinkin hyödyntämän Wire-nettipalvelun isännöimänä lempibaariini Must Puudeliin. Kannamme ensin viinilaseja pöytään, myöhemmin matkaamme tarttuu pullo. Kaverille ei jätetä, vai miten se meni.
Tallinn Music Week hakkaa siinä mielessä esimerkiksi Tampereen Lost in Musicin, että täällä väkevästi läsnä ovat myös käsin tehdyn tuntua tavoittava ruoka- ja ravintolakulttuuri sekä huikea pienpanimotarjonta. Kaikkialla. Viikonloppu on jopa musiikkitapahtumaa ja sen 206 yhtyettä enemmän olut- ja ruokaviikonloppu. Ja etenkin kaveriviikonloppu. Musiikki tarjoaa elämänlangan, kartan, jota seurata, mutta pääosassa ovat hauskanpito sekä luoviminen ystävien ja uusien ystävien kanssa.
Avaustilaisuus.
Kartasta puheen ollen, Tallinnaa parempaa kohdetta baarihyppelyyn saa hakea. Likimain kaikki festarin 36 lavasta sijaitsevat lähellä toisiaan vanhassa kaupungissa tai sen kupeessa.
Suomalaisittain viehättävän eksoottisen romanttisen keskiaikaiset mukulakivikujat tarjoavat mitä hauskimman näyttämön kaljaloikinnalle ja ravintolatarkastelulle. Oluttupia, indiebaareja, erinomaisia ravintoloita – niitä riittää. Kolmessa päivässä ja illassa ehtii koluta yhden jos toisenkin.
Paras resepti on tietenkin vanha tuttu go with the flow. Pari täkyä on hyvä tietää, kuten sen, että loistavaan vegaaniravintola V:hen täytyy olla varaus. Paitsi että varauksen puutteessa toisinaan kuten nyt pääsee myös tuurilla.
Von Krahl.
Kun vaatesuunnittelijamisut ovat liimautuneet kiinni, jatkamme Von Krahliin, jossa tarjolla on lisää viinaa tanskalaisen musa-alan tarjoaman korrup… anteeksi, Danish Nightin –tapahtuman muodossa.
Mattimyöhäisinä tarraamme viimeiseen pöydällä olevaan viinipulloon ja haemme baarista viisi muovituoppia. Musiikki on tylsää. Seura hyvää.
Heitämme mukaan saapuneen ystävämme matkalaukun kämpille, huitaisemme parit kahden euron kuohuviinipullot, kiljumme läpi The Beatlesin nerokkaimmat rallit, ja jatkamme toiseen lempikuppilaamme Sinilindiin.
Siellä lopettelee ”Valko-Venäjän Editors” eli Super Besse. Kuulemme viimeisen kappaleen. Vaikutelma on niin 2006, että pikkuisen syvälle sydämeen sattuu.
Elephants from Neptune.
Elephants from Neptune on festivaalin ennakolta kohutuimpia tulokkaita. Sinilindin suuri sali onkin käsittämättömän täyteen pakattu virolaisyhtyeen ystäviä, jotka laulavat mukana.
Yhtye soittaa hallitusti ja heittäytyen, mutta sen rehvakkuutta korostava Black Keys/Jack White -tyylinen riffirock ei varsinaisesti soittele sieluni kieliä.
Rumbaakin julkaiseva Pop Media on julkistanut Metelin sisarpalvelun, Melomaan-keikkakalenterin Virossa. Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen tarjoaa minulle sen kunniaksi ruisolutta. Pöhjala-panimon tuotteiden juominen on hauskempaa kuin pöydän Sony Musicin isotissisille blondeille juttelu. Morjenstan Tuska-festivaalin joukkueen sekä Janne Flinkkilän.
Otamme taksin kotiin. Käsittämättömän halpoja nämä Tallinnan taksit, mikä on osa viikonlopun viehätystä muutenkin halpojen hintojen (iso olut noin kolme euroa) ohella: kyyti vanhasta kaupungista Kalamajan perukoille maksaa neljä euroa.
Taxify on niin nerokas applikaatio, että jos sitä ei pian laajenneta Helsinkiin, suutun. Sen avulla voimme valita netistä haluamme kokoisen auton sopivalla lähtömaksulla ja ilman lässytystä tilata taksin haluamaamme osoitteeseen. Karttapalvelu näyttää, milloin on syytä rientää kadulla ilman turhia tärinöitä.
Perjantai
Ylös, ulos ja pressan vastaanotolle.
Outoa kyllä, kello on kahta vailla kymmenen ja olemme Nordic Forumin konferenssitiloissa Nordean tarjoamat muutamat skumppalasit kourissamme.
Turvamiesten joukko ympäröi leppoisaa Toomas Hendrik Ilvestä, ”Rock’n’roll presidenttiä”, kuten festivaalin johtaja Helen Sildna juontaa lavalle.
Helen Sildna ja Toomas Hendrik Ilves.
Presidentin mukaan musaviikot eivät ole ”coolein juttu” vain Virolle, vaan myös koko alueelle.
Hieman idealistilta vaikuttava Ilves sanoo rockin arkipäiväistyneen. Musiikki ei kuulemma ole enää vallankumousta. Sitä se joskus Virossa taisi olla.
”Menkää Youtubeen ja katsokaa ’bike show Sevastobol’”, Ilves kehottaa. ”Se on kaiken taiteen wagneriaaninen yhdistelmä. Spektaakkel täynnä sotaa ja vihaa. Se saa Leni Riefenstahlin näyttämään kalpealta”, Ilves vinkkaa yleisölle.
Rockia voi hänen mukaansa käyttää ”nastylla tavalla”. Ilves kehottaa, että pidetään se omanamme, ei totalitaarisuuden palveluksessa.
Yleisö taputtaa.
Ihanasti hymyilevän Sildnan mukaan festarin 206 yhtyettä tulevat 26 maasta. Hän korostaa, ettei kyseessä ole kaupunkifestari vaan jotain syvemmällä ja laajemman luovalla tasolla.
Vuosi sitten Pussy Riotin myötä festarin teemana oli sananvapaus. Nyt Sildna haluaa nostaa esiin ”miesalan” naisia. Hänen sankarinsa on kuulemma Tampere-talon Pauliina Ahokas.
Saamme kuulla, että Itä-Euroopasta puhuminen Viron tapauksessa loppuu nyt. Yleisö taputtaa, mutta en oikein jaksa. Kantaako Viro yhä niin raskasta Neuvostoliitto-taakkaa, ettei maantieteellisistä faktoista voi puhua?
Kirmaamme Kalamajan liepeillä olevalle venäläiselle torille ostamaan gruusialaista leipää ja neuvostoliittolaisia kommunismijulisteita. Nauriiden, vanhojen naisten, harmaan sään ja irvokkaiden halpojen alusvaatemyyntikojujen yhdistelmä on kuvauksellinen.
Maailman parhaassa F-Hoonessa tilaamme pelmeneitä, keittoa ja olutta.
Andrei Tarkovskin Stalkerista tutussa voimalassa eli Kultuurikatelissa juhlitaan avajaisia. Ties monetta kertaa, mutta eipä haittaa. Nyt houstina on vodkamerkki ja tarjoilut sen mukaiset. Pikkupullot mahtuvat hyvin taskuun.
Piipahdamme Flow-festivaalin järjestäjien hotellihuoneessa välimärällä. Lupaamme jakaa Flow-flaijereita, ainakin heille myöhemmin iltaa.
Hurricane Love.
Rock Cafe sijaitsee hieman etäämmällä, taksimatkan päässä. Playground Music haluaa promotoida yhtyeitään elävänä. Erityisesti tyrkyllä on ruotsalainen Hurricane Love. Sitä on tullut tarkastelemaan myös moni suomalainen musablogaaja, etenkin Rosvot.
Hurricane Loven opportunistisessa yhdistelmässä Of Monsters and Menia, Coldplayta ja Kings of Leonia on jotain herttaista, mutta kuten melkeinpä kaikkien viikonlopun yhtyeiden kohdalla, myös Hurricane Lovea vaivaa persoonallisuuden puute. Osaavuutta ja nättiyttä riittää, mutta hieman veteläksi jättää.
Tuomo Häkkinen kertoo lisää uudesta palvelustaan. Juha Kyyrö sanoo tykkäävänsä esityksestä ja kertoo nähneensä yhtyeen jo aiemmin Ruotsissa.
Otamme 12 hengen suomalaiskimppataksin – nyt mukana muun muassa yleisradiolaisia ja porukkaa Music Finlandista – kohti Kino Söprusia, ja tarjoilu pelaa. Kuski kaivaa ohjaamosta lonkeroa. Sitä saa kahdella eurolla.
Kimppataksin iloja.
Yritän delegaatiopassilla ensin vahingossa sisään Tallinnan pahimpaan lihatiskiin, Club Hollywoodiin, joka sijaitsee samassa vanhassa neukkuelokuvateatterikompleksissa. Sisältä raikaa Rihannan Rude Boy. Ok, Teksti-tv 666 ei ole täällä.
Alakerrassa ovat kaikki merkit kohdillaan. Punaisten sametti-istuinten tila on huikea, Tekstarit virittelevät soittimiaan. Music Finlandin Tuomo Tähtinen tuo olutta, sitten räjähtää.
En ole ennen kuullut elävänä Teksti-tv 666:tta, mutta yhtye on paras. Sen voimalla ja riemulla räjähtävä kraut-punk-suomirock tuntuu yhdistävän kaiken mahtavan: elävänä levyversioita terävämmät ja kirkkaammat melodiat, rakastettavan vallattoman heittäytymisen, muistumia varhaisesta Eppu Normaalista.
Teksti-tv 666.
Olen ylpeä suomalainen. Karjun Njassan korvaan: ”Finland 12 points! Vittu tältä tuntui nähdä The Strokes kesällä 2001!”
”Lisää spiidii. Meil ei oo enää lisää konsertteja tääl Viros”, kaksi konserttia festareilla heittävä yhtye ilmoittaa. Yleisö hyppää penkeistään bailaamaan lavan eteen.
Seuraavan esiintyvän Superfjordin Tuomas Ilmavirta huutaa rappusissa, että ”(Ville) Särmä on kipeenä”, mutta se ei näytä menoa haittaavan. Myös toinen suomalaisyhtye on uskomattoman hyvä. Sen soitossa ei ole Tekstarin kaoottista fokusta, mutta sen taitava ja rohkean määrittelemätön psykedeelisestä downtempoon vuotava maalailu sivelee ja säväyttää.
Luokkakuva.
Otamme parinkymmenen suomalaisen kanssa festariluokkakuvan pihamaalla ja ryntäämme Von Krahliiin kuuntelemaan Tartu Popi ja Roki Instituutia, joka on säväyttänyt minua levyllä, mutta joka on suvereenien suomalaisten jälkeen pelkkä haamu, kahden markan Stereolab, Melody’s Echo Chamber jne.
On aamuyö, toiset häipyvät nukkumaan, mutta minä jatkan Tarkovskin tehtaaseen, joka on tupaten täynnä väkeä kohutuissa ”klassisen musiikin reiveissä”. Tosin klassisesta ei ole tietoakaan, tämä on vain silkkaa tiukaa reiviä.
Rave on.
Tilannekuva Von Krahlista.
Lauantai
”Mä näytän läskiltä.”
Kaksi raatoa kiroaa maailmaa Airbnb-lattiallemme. Paikalle lävähtää pian myös sateen kastelema blogaaja, joka on päätynyt suomalaismusatuottajalle yöksi. Musa-alan johtajatar taas on heilunut Teksti-TV:n ja Superfjordin kanssa hotellin aulassa kuulemma aamuseitsemään.
”Eräänlainen neitsyys meni. Mä en oo ollut kenenkään hotellihuoneessa yötä”, blogaaja tunnustaa.
Kilttiä oli silti, kuulemma.
Raatonäky on sen verran liikuttava, että panen juuri ilmestyneen Rihannan Bitch Better Have My Moneyn soimaan täysillä.
”Onks tänään ilmaisen viinan bileitä?” ”Eiks oo ilmaisen ruuan cocktail-partyi? Mis mun maksetut ruoat? Onks tää ainoo päivä ku ei oo?” ”Onks pyyhkeitä, saaks käyttää suihkua?”
On on, saa saa ja löytyy löytyy
Käymme läpi edellisillan kulun. Olen tietenkin lähettänyt festarin Suomen-tiedottajalle, Fullsteamin Annina Pikkumäelle, viestiketjuun aamuyöllä ”kohu-uutisen”, joka on nyt kuulemma johtanut siihen, että nyt lattialla makaavien tyttöjen mukaan ”koko Helsinki tietää”. ”Ja Tallinna!!!!” Lupaan korjata asian.
Jennie Abrahamson.
Hypätään V-ravintolaillallisen jälkeiseen iltaan. Jennie Abrahamson on festivaalin ennakolta kiinnostavimpia nimiä, mutta voih miten yhdentekevä Florence and the Machinen ja Lykke Lin maisemista ammentava laulaja-lauluntekijä onkaan. Hillitty ja nätti on lähempänä Natalie Imbruglian radiopoppia.
Väsyneen sunnuntain kohokohdaksi muodostuvat Von Krahlin oluttakahuone, koska kohdallemme sattuva musiikki ei houkuttele seuraamaan.
Pala väsyneestä keskustelustamme.
Esa Tontti (Gaea): ”Mä ootan seuraavaa Mad Maxia.”
Visa Högmander (Soundi): ”Skogarna on helvetin hyvä hyvä poppibiisi. Parempi kuin La Belle Epoque.”
Esa: ”Provinssin torstai on kova. Teksti-TV ja Kentti!”
Ok. Lähden nukkumaan. Festarin viralliset jatkot saavat jäädä.
Aio Wala.
Kotimatkalla kurkkaan Sinilindin hiphop-bileissä aiemmin Basson-juhlissa tiukasti kuulemma vetäneen tanskalaisen Alo Walan.
Tytöt tykkää, minusta räppärin Intia-sävyisen kaoottinen veto on niin yltä päältä kopio M.I.A.:n vuodatuksesta, että selailen mieluummin puhelintani.
Sunnuntai
”Erinomaisen mukavaa sunnuntai-iltaa eikä EDES MITÄ TAHANSA sunnuntai-iltaa vaan viihdeiltaa!”
M/S Finlandialla, sunnuntain ”orjalaivan” yökerhossa, lähdetään Sinatralla liikkeelle. Fly Me to the Moon.
Istun naputtelemassa laivan kapakassa ja juon kiellettyjä, maista tuotuja Saku-oluitani.
Tukkani on yhä märkä Tallink Span kylvyistä, jossa paria tuntia aiemmin pesin pois viikonlopun syntini.
Itämeri on tasaisen harmaa ja masentava.
Tallinna oli kaunis.
Tallinn Music Week 2015 lukuina:
206 yhtyettä tai artistia 26 maasta.
121 virolaista yhtyettä tai artistia.
24050 festarikävijää.
853 konfrenssikävijää joista 309 Virosta.
544 ulkomaista musiikkialan ihmistä.
180 ulkomaista lehdistön edustajaa.
142829 yksittäistä käyntiä TMW:n nettisivuilla 139 maasta.