Tämän konsertin jälkeen Tampereen stadionin nimi pitäisi muuttaa Robbie Williams Stadiumiksi

Tätä lausetta ette ole aiemmin kuulleet Jami Järvisen suusta: "Sanat loppuvat kesken."

Tomi Palsa

Robbie Williams
10.8.2017
Tampereen stadion

Huuhtelen munahampurilaisen jäänteet alas kurkustani omenasiiderillä nekalalaisen grillikioskin terassikarsinassa. Olemme kaahanneet Helsingistä Tampereelle kaasu pohjassa. Kello on tulossa 19.30 ja Erasure aloittaa kohta settinsä Ratinan stadionilla.

Robbie Williamsin The Heavy Entertainment Show -kiertue on saapunut Pohjoismaiden suurimpaan sisämaakaupunkiin yhdessä Andy Bellin ja Vince Clarken kanssa.

Erasure on erikoinen, muttei kaikkein oudoin valinta Robbie Williamsin kumppaniksi. Bändillä on takanaan kymmeniämiljoonia levyjä myynyt ura ja hittejä ynnä listasijoituksia vaikka muille jakaa, mutta suurin menestys oli hiipunut jo silloin, kun Williams vasta aloitteli omaa tietään soololaulajana.

Toisin sanoen aika passelia musiikkia tanakasti keski-ikäiselle Robbie-yleisölle.

Ratinan stadion on yhä puolityhjä, kun poppi alkaa raikua ja tanssijattaret tanssia. Erasure ei harrasta myöhästelyä. Hopeapaljettipukuinen Bell marssii tomerasti keskeneräiselle estradille. Kambrikautisella ajalla levytetyt Victim of Love ja Drama tulevat kuin apteekin hyllyltä ennen kuin bändi tohtii muistuttaa yleisöä siitä, että se tekee uusiakin biisejä. Tänä vuonna julkaistu Love You to the Sky ei yllä 1980-luvun klassikkojen tasolle, mutta on silti aivan mukiinmenevää poppia.

Bell ja Clarke eivät vatuloi, stadion on lumottava ennen kuin Robbie varastaa kaiken huomion. Oh L’Amour, Chorus, Blue Savannah, Love to Hate You… Faneja hemmotellaan Erasuren suuruuden ajan kovimmilla kappaleilla. Andy Bell briljeeraa edelleen huomattavan laajalla äänialallaan, vaikka siellä täällä huomaa, ettei laulu enää aivan yhtä heleästi kaiu kuin parikymppisenä. Biisejä on hiukan viilailtu sähäkämmiksi, jotta kiivastahtisen nykyajan rytmeihin tottuneet kuluttajat eivät väsähtäisi.

Taivaalla vaanineet pilvet väistyvät, ilta-auringon viistot säteet pommittavat stadionia fotoneillaan. Bell esittelee tanssijansa Valerian ja Emman, sekä tietenkin uskollisen bändikaverinsa Vince Clarken. Tummaan pukuun sonnustautunut Clarke on kimaltavan Bellin vastakohta. Konsepti on tuttu Erasuren entisen kilpakumppanin, Pet Shop Boysin kikkavarastosta.

Lisää hittejä lapioidaan kaksin käsin yleisön syliin. Sometimes, Stop!, Chains of Love, A Little Respect. Setti kestää tasan tunnin. Vain Always jäi puuttumaan. Jos aikaa encorelle olisi ollut, kukaties sekin olisi kuultu.

Kohteliaat aplodit saattelevat duon pois lavalta. Toisena aikana toisessa maailmassa Erasure olisi ollut koko tapahtuman pääesiintyjä. Nyt on tyytyminen vaatimattomimpaan pikku välähdykseen kadotetusta loistosta.

Erasuren ja Robbie Williamsin välissä on reilun varttitunnin jäähdyttelytauko. Koko stadion säntää juomaan ja pissaamaan. Ylätasanteelle on raahattu komea rivi mobiilieriöitä ja -pisuaareja. Ratinan omat vessat ovat koko Tampereen tavoin remontissa, joten suoritamme tarpeemme nöyrästi Himoksen bajamajoissa. Sadan euron konserttilipuilla pääsee siis Robbie Williamsin lisäksi nauttimaan lasikuituisesta jämsäläistunnelmasta.

Robbie Williams noudattaa samaa pedanttisuutta kuin lämmittelijänsä. Hänet juonnetaan sisään sekunnilleen ennakkoon ilmoitettuna aikana. Tillivodkatonic on pakko imaista kitusiin ennakoitua vikkelämmin.

National Anthem of Robbie hyrähtää soimaan. Hope and Gloryn melodiaan sommiteltu ”kansallishymni” asettelee koko konsertin askelmerkit. Luvassa on tähtitieteellistä rehvastelua ja viiltävää avautumista läkähdyttävään huumoriin kiedottuna.

Ja siellä hän on! ROBBIE FUCKING WILLIAMS. Kilttiin sonnustautunut mies on jarisillanpäistynyt melkoisesti sitten poikavuosiensa. Hän myhäilee hulluksi tulleelle yleisölle, astelee lavalla sekä catwalkilla ja vilauttaa faneilleen näkymää kilttinsä alle. Suunnattomaksi mieliharmiksemme hurmurin hanuria verhoavat mustat kalsarit.

Let Me Entertain You ampaisee liikkeelle. Stadion räjähtää. Istumapaikoilla ei istuta. Tämä on vasta koko keikan ensimmäinen biisi ja jäyhimmistä jäyhimmätkin härmäläiset levitoivat metrikaupalla ilmoissa. Kappale päätetään napakasti ammuttuihin ilotulitteisiin. Heti perään Monsoon. Liekit loimottavat lauteilla. Tämä sauna on jo peruuttamattomasti tulessa.

Konfettitykkien sylkiessä paperisilppua sen tajuaa. Williamsin suosion salaisuus ei ole virheettömissä vokaaleissa tai notkeissa melodioissa. Hänen musiikkinsa ei enimmäkseen ole järin omaperäistä eikä mies oikeasti osaa edes laulaa. Silti loppuunmyyty stadion hihkuu ekstaattisesti jopa uutuusalbumilta poimitulle, hiukan laulajan kykyjen tavoittamattomissa olevalle Party Like a Russian -kappaleelle.

Robbie Williams esiintyy kaikella painollaan. Hän on kookas mies karvaisine kainaloineen ja koipineen sekä tatuoituine käsivarsineen – ja hän tietää sen. Williams on niin läsnä kuin stadionilla voi olla. Hän huokuu lihallista seksuaalisuutta. Hänen egonsa täyttää Ratinan pienen areenan leikiten. Hän laulaa, virnistää ja vittuilee. Hän bongaa paljaat nisät eturivissä. (”Oho, tissit.”)

Kuin alleviivatakseen viihdetaiteilijuuttaan Williams laulattaa yleisöään Cab Callowayn ikivanhalla Minnie the Moocherilla. Äänessä ei ole nuorison suosima poikabändiartisti, vaan charmantti hopeakettu.

Mies on ensimmäisenä tunnustamassa sen itse.

”Kädet ilmaan, jos olette yli neljäkymmentä!” Robbie huutaa.

Stadion nostaa kädet ylös ja hihkuu.

”Kädet ilmaan, jos olette yli kolmekymmentä!”

Edelleen kätten valtameri aaltoilee Ratinan illassa.

”Ketään alle kahdenkymmenen?” Robbie tivaa.

Niukanlainen valikoima käsivarsia heilahtelee yleisössä. Kaikkia naurattaa, eniten Robbieta itseään. Ilmankos ihmiset osaavat hänen kappaleensa. Williams kertoo olleensa itsekin joskus nuori – nykyistä hoikempi – ja esiintyneensä Take That -nimisessä yhtyeessä. Naurunremakkaa seuraa anekdootti vuodelta 1994, jolloin Robbie oli Teikkareiden kanssa esiintymässä Berliinissä. Keikan ohessa hän tapasi ensimmäistä kertaa idolinsa, George Michaelin. Kohtaaminen oli nuorelle tähdenalulle mullistava.

”Olen hetero, mutta olisin imenyt hänen munaansa”, Williams kertoo nyt. Katsomo räjähtää jälleen.

”Liian myöhäistä, George. Ikävöimme sinua.”

Tämän sanottuaan Robbie tulkitsee soolouransa ensimmäisen sinkun, George Michaelia coveroivan Freedomin.

Suihinottopohdintojen lisäksi saamme kuulla hupaisia tuokiokuvia Robbien nykyisestä, hävyttömän seesteisestä perhe-elämästä ja kahdesta lapsesta, joiden hupaisista tokaisuista riittää naurua isommallekin porukalle. Vanhemmuuden iloista ja suruista Williams saa tekosyyn pujahtaa nostokurjen nokkaan askarreltuun nyrkkeilyhansikkaaseen laulamaan uudelta albumiltaan lohkaistua Love My Lifea.

Tylsyyteen asti vaisu biisi ei muutu superhitiksi edes nokkelalla lavasteella. Keikka alkaa uhkaavasti pehmetä iskelmäradioksi ja ote yleisöstä lipsuu. Williams huomaa asian, ammattimies kun on. Hän sipaisee suuhunsa espresson ja ryhtyy virkistyneenä kujeilemaan stadionille kerääntyneen kansan kanssa. Hän imitoi Bruce Springsteeniä. Hän härnää katsomoa lauleskelemalla epämääräisiä katkelmia Springsteenin, Bon Jovin, MC Hammerin ja monien muiden takavuosien tähtien hittikappaleista.

Käsittämätön potpuri päättyy pariin innokkaimmille kanssalaulajille lahjoitettuun t-paitaan ja huolestuneeseen kysymykseen povea vilauttaneelle yleisön edustajalle: ”Kai sinä olet yli kahdenkymmenen?” (Vastaus on Williamsin suureksi helpotukseksi myöntävä.)

Esitys jatkukoon! Robbie Williams lataa putkiin isot paukut ja tykittää täyslaidallisen kahden vuosikymmenen takaisella Bond-teemaisella jättihitillään Millennium.

Yleisö on niin hereillä kuin se vain voi olla, kun Williams valelee koko katsomon bensiinillä ja tuikkaa sen tuleen. Hän nimittäin pyytää oho, tissit -naisen lavalle yhteistä esiintymistä varten. Nainen kieltäytyy kunniasta ja suosittelee ystäväänsä. Koska toinenkin on hemaiseva neitokainen, Robbie hyväksyy vaihdon.

Alkaa koko keikan ällistyttävin episodi.

Melko antavaa toppiaan epätoivoisesti asetteleva Sahar-niminen nainen istutetaan lavalle täpötäyden stadionin ja Robbie Williamsin katseiden ristituleen. Tarkoituksena olisi luikauttaa duetto. Naisen silmissä vilahtaa pelko. Vaan ei huolta! Tätä tarkoitusta varten on laadittu aivan erityinen ”laulumaski”, hamsterinposkinen animatroninen naamari, joka peittää kasvojen alaosan.

Sinatra-klassikko Something Stupid hyrähtää käyntiin. Maskin suu liikkuu laulun tahdissa. Jokaisella soolovuorollaan urhea tyttöparkamme huomaa suustaan tulevan tolkutonta mölinää. Yleisö tukehtuu nauruunsa ja makaa hyperventiloiden kiemurtelemassa maassa. Robbie, kaiken sen, mitä sanoit George Michaelista voimme me sanoa sinusta.

Hätäisesti napattua yhteisselfietä ja pientä pusuntapaista myöhemmin Sahar palaa pakoilleen ja Robbie hiukan rauhoittelee yleisöä tulkitsemalla sekä jäätävän kankean räppibiisinsä Rudebox että Kylie Minoguen kanssa aikoinaan esitetyn Kidsin – luonnollisestikin ilman Minogueta. Kumpikaan kipale ei enää lähde yhtä napakasti kuin keikan alkupään vedot. Robbie on uuvuksissa. Hän on laulanut, pelleillyt, puhunut, flirttaillut.

On siis aika kutsua apujoukot. IISÄÄ!

Voi kyllä, estradille astelee itse FAIJA WILLIAMS, koomikko-laulaja Pete Conway. Vanha hurmuri istahtaa poikansa viereen sohvalle tulkitsemaan Sweet Carolinea. Katsomot tärisevät, kun yritämme sisäistää tätä kaikkea suuruutta ja mielettömyyttä. Tämä on liikaa. Liikaa syvyyttä, liikaa tasoja, liikaa kaikkea ollakseen vain järjetön poppikeikka tamperelaisella rakennustyömaalla. Sanat loppuvat kesken.

Konsertti on loppusuoralla, onneksi. Passitettuaan isänsä esiripun taakse Robbie Williams täräyttää vasenta koukkua ja oikeaa suoraa koko katsomon leukaperiin superkappaleillaan Angels ja Rock DJ. Synapsit ylikuormittuvat. Huohotamme köysissä odottamassa pelastavaa gongia.

Luojan kiitos, siinä se on. Varsinainen setti on ohi. Robbie poistuu backstagen puolelle. Yleisö tömistelee ja karjuu. Encore! Encore!

Robbie Williams palaa takaisin, kuinkas muuten. Hän näyttää mietteliäältä tarttuessaan mikrofoniin.

”En ole voinut hyvin viime aikoina”, Williams tunnustaa. Hänen terveysongelmansa on dokumentoitu huolellisesti juorulehdissä, joten uutinen ei ole mikään salama kirkkaalta taivaalta. Joka tapauksessa kiertue on auttanut. Jokainen uusi konsertti on auttanut Williamsia toipumaan. Hän haluaa kiittää yleisöä, meitä.

She’s the One kaikuu kuulaassa kesäyössä. Pilvet lipuvat poikki violetinharmaan taivaan. Tuuli on tyyntynyt. Linnut lentävät stadionin yli. Rakkaus on tätä.

Heti perään vielä kerran Angels. Laulupuolen Robbie jättää yleisölle. Stadion osaa tämä kappaleen jokaista pilkkua myöten ulkoa.

Viimeisenä esityksenä vielä yksi Sinatra-cover. My Way, jonka Robbie Williams laulaa vanhan lauluntekijäpartnerinsa Guy Chambersin säestämänä. Monivuotinen välirikko on mennyttä. Koko maailmankaikkeus asettuu syvään, meditatiiviseen unisonoon. Kaukaisien kvasaarien miljardien vuosien takainen radiosäteily synkronoituu. Susi asuu karitsan kanssa, ja pantteri makaa vohlan vieressä; vasikka ja nuori leijona ja syöttöhärkä ovat yhdessä, ja pieni poikanen niitä paimentaa. Lehmä ja karhu käyvät laitumella, niiden vasikat ja pennut yhdessä makaavat, ja jalopeura syö rehua kuin raavas. Imeväinen leikittelee kyykäärmeen kololla, ja vieroitettu kurottaa kätensä myrkkyliskon luolaan.

Pitäisikö Tampereen stadionin nimi muuttaa Robbie Williams Stadiumiksi?

Pulleana ja keltaisena taivaanrannan ylle kiertynyt Kuu valaisee ajoneuvoletkaa harsoisten pilvien välistä. Uusimaa valuu takaisin talotehtaiden kartanopakettien täyttämille pastellinvärisille asuntopelloilleen. Punaisten perävalojen täysin tyydytetty mato kiemurtelee pitkänä nauhana alas kolmostietä.

Kuvagalleria – klikkaa kuvaa suuremmaksi ja navigoi nuolin: