1990-luvulla Michael Monroe ei ollut nykymallinen kansansuosikki vaan enemmän omalle fanikunnalleen soololevyjä tehtaillut ex-Hanoi Rocks -suuruus. Jotkut olivat valmiita luokittelemaan artistin menneen talven lumiksi, mutta Monroen vuoden 2013 rundin kruunannut Helsingin-keikka toimi näyttönä siitä, että jotkut asiat kestävät sukupolvesta toiseen.
Teksti ja kuvat: Suzie Fray
Michael Monroe
Kaapelitehdas, Helsinki
7.12.2013
Déjà vu. Olen nähnyt tämän ennenkin.
Eturivi täyttyy somista karvapääteineistä. Hiuslakkaa ei ole säästelty. Tupeerausta, kajalia ja formula-ruutuja asusteissa. Glam rock -univormun perusaineistoa.
Sama look kuin itselläni vuonna 1996, kun Makkonen kieppui brunettena Nummirockin päälavalla. Tosin siihen aikaan hiuslakkaa olisi kuulunut käyttää vähemmän. Korvissa kuuluu vieläkin huuto bajamaja-jonosta: ”Hanoi Rocks on haudassa jo, glam on kuollut!” Kukahan taulapää ruutupaita silloin luuli niin?
Kokonaisuudessaan Merikaapelihallissa yleisön keski-ikä on varmaan yli neljänkymmenen. Mukana on selvästi vanhempia lapsineen, ikähaitari alle kymmenvuotiaasta viisikymmentä vuotta eteenpäin.
Michael Monroen suosio ylittää sukupolvirajat.
Kun keikka räjähtää käyntiin, framille astuu takuuvarma esiintyjä. Flunssasta huolimatta lava on täynnä Michael Monroeta. Mikkijohdon oikojalla pitää kiirettä. Soitto kulkee kuten rockin ammattilaisilta voi odottaa, ja 51-vuotiaan Miken äänessä on sama polvet spagetiksi vetävä nasaali sävy kuin Hanoi Rocksin kultavuosina.
Keikan alkupuolen uudempi tuotanto vaihtuu Stained Glass Heartin kautta vanhempiin kappaleisiin. Edesmennyt Hanoi Rocks -rumpali Razzle saa maininnan ja helsinkiläisessä yleisössä takarivikin lämpenee, kun Underwater World alkaa soida. Hammersmith Palais, Dead, Jail or Rock & Roll. Nämä tunnetaan. Yleisön ikä näkyy käytöksessä, eturivi bailaa, takaosassa nyökytellään siististi.
Liiasta uudistumisesta Monroeta ei voi syyttää. Artistin tuotanto muuttuu korkeintaan samaan tapaan kuin hiivapaketin kääre uudistui viime syyskuussa. Toisaalta jos konsepti toimii, on tunnistettava ja kiinnostaa yleisöä, niin miksi pitäisikään?
Monroen pitkä setti sisältää paljon Hanoi Rocksin bravuureita sekä lyhytikäiseksi jääneen Demolition 23:n biisejä. Tähden 1990-luvulla julkaisemat sooloalbumit ovat sen sijaan pimennossa. Harmi, sillä esimerkiksi Peace of Mind (1996) on mainio levy.
Encoreita tulee monta. Tähti ei malta poistua lavalta. Viimeisten joukossa kuullaan Johnny Thundersin säveltämä I Wanna Be Loved. Sanoma on helppo uskoa todeksi: Michael Monroe haluaa olla ihailtu.
Jos teinisukupolvi vaihtuu kymmenen vuoden välein, on Monroella työn alla nyt laskennallisesti neljäs vuosikerta tulokkaita. Pitkäjänteistä työtä ja esiintyjän ammattitaitoa on pakko kunnioittaa.
Ja mitä Monroen vaatimukseen tulee, niin onhan siihen myönnyttävä. Kaikessa kliseisyydessään Michael on niin aito. Pienessä maassamme ei ole liikaa oikeita rocktähtiä, mutta Kaapelitehtaalla sellaista saatiin ihailla.
