Mervi Vuorelan ja Lasse Auranteen Tuska-seikkailut, päivä 2.

Teksti: Mervi Vuorela (MV) ja Lasse Auranne (LA), kuvat: Nelly Tatti

Tuska Open Air
Suvilahti, Helsinki
29.6.–1.7.2012

LAUANTAI

Tuskan lauantai käynnistyi omalta osaltani Hornan saatanallisella black metal -messulla. Suomen ensimmäisen aallon bläkkis-bändeihin kuuluva Horna veti tyylilleen uskollisen setin, jossa raaka ja primitiivinen ilmaisu sekoittui lievähkösti koomisiin lavahepeniin ja välispiikkeihin. Ei ehkä ihan parasta krapulankorjailumusiikkia, mutta herätti ainakin aamuhorroksesta.

Lauantain kiinnostavin esiintyjä oli – hands up – yli 30-vuotisen uran tehnyt birminghamilainen grindcore-pioneeri Napalm Death. Vaikka yhtyeen musiikki on viime vuosina liukunut yhä enemmän death metalin suuntaan, Mark “Barney” Greenwayn ja kumppaneiden kyky tehdä tiukkoja ja intensiivisiä keikkoja on edelleen ilmiömäinen. Nappis ei tunnetusti tee huonoja konsertteja, eikä sellaista ollut tarjolla myöskään Tuskan päälavalla. (MV)

Napalm Deathin esiintymistä ei tultu katsomaan puolittain siiliksi ajeltu trendikampaus viimeisteltynä ja suihkunraikkaat kainalot orvokeilta tuoksuen.

Heti keikan alkumetreillä oli selvää, ettei Napalm Deathin esiintymistä oltu tultu katsomaan kädet taskuissa, puolittain siiliksi ajeltu trendikampaus viimeisteltynä ja suihkunraikkaat kainalot orvokeilta tuoksuen. Sen sijaan moshpit alkoi pyöriä heti ensimmäisen kappaleen aikana ja jatkui enemmän tai vähemmän aktiivisena keikan loppuun saakka. Välillä yleisö intoutui kokeilemaan myös wall of deathia, siis metallikeikoilta tuttua ”seinää”, jossa kuulijat jakautuvat kahteen osaan ja juoksevat toisiaan päin.

Mistään aggressiivisesta riehumisesta ei kuitenkaan ollut tietoakaan, vaan pitti pyöri suloisen joviaalisti ja järjestelmällisesti pääasiassa alle parikymppisten pitkätukkien vetämänä. Jos joku kadotti rannekellonsa tai lompakkonsa, joku toinen oli sitä välittömästi omistajalleen palauttamassa. Vasemmistolaista agendaa oli tarjolla myös lavalla, jossa Mob 47 -paitaan (RESPECT!) pukeutunut Greenway huudatti yleisöä Dead Kennedys -coverilla Nazi Punks Fuck Off. Toisin kuin moni muu punk-/metallibändi, Napalm Death osaa vielä 30 vuoden jälkeenkin kuulostaa täysin uskottavalta. (MV)

Lauantain toinen päälavaesiintyjä oli jättimäistä suosiota vuodesta toiseen nauttiva Sonata Arctica. Sonata on vienyt omalla tavallaan eurooppalaisen, neoklassisvaikutteisen power metalin sen päätepisteeseen ja hionut timantistaan kaikki epäpuhtaudet. Se on katkaissut hevistään viimeisetkin konnotaatiot rockin dionyysiseen perinteeseen, puhumattakaan musiikkityylin alkuaikojen dialogista punkin ja hardcoren kanssa. Sonatan tuplabassarit lätkättävät kuulaan pohjoisen yötaivaan alla, seuranaan ulvova susi ja tokastaan eksynyt poro. Tähän maisemaan eivät mahdu lohikäärmeet, Valhallat, stripparit, prätkät, kuppaiset naiset eikä edes Saatana.

Tätä ei ole tarkoitettu arvottavaksi kommentiksi, vaan puhtaaksi kuvailuksi. Jos pitäisin Sonata Arctican edustamasta genrestä, rakastaisin bändiä sydämeni pohjasta. Yhtyeen todellisilla faneilla oli myös syytä rakastaa Sonataa Tuskan jälkeen, sillä bändi soitti vaivattoman ja hittejä täynnä olevan setin. Tony Kakko osaa ottaa yleisönsä – sanoivat kaltaiseni true-vammailijat mitä tahansa. (LA)

Samaan aikaan Sonata Arctican kanssa festarialueen toisessa päässä soitti ruotsalainen Victims. Vaikka bändin metallinen hardcore lienee tutumpaa punk- kuin heviväelle, Victims onnistui vetämään yleisöä lavan eteen ja tekemään kämäisestä Kattilahallista varteenotettavan keikkapaikan. Ainakin bändin soundeissa oli tarpeeksi ytyä, ja pitti pyöri vihaisemmin kuin Napalm Deathin keikalla. (MV)

“Meanwhile in Sweden”, huutaa toisesta maailmansodasta innokkaasti laulava Joakim Brodén.


Kun toinen ruotsalainen, eräänlaista sankarisotaheviä soittava Sabaton komeili koko festarin tärkeimmän esiintyjän paikalle, päässä löi tyhjää. Kuinka helvetissä tämä bändi, jonka joskus muinoin sekoitin japanilaiseen black-thrash-käppämestari Sabbattiin, on päätynyt urallaan näin isoon asemaan? Hevikansalaiset ovat tunnetusti kovia ostamaan levyjä, joten myyntilistoja syynäämällä Sabatonin suosion olisi ehkä voinut noteerata.

Vaan tietääpä nyt, ettei näille hepuille tarvitse jatkossakaan korvaansa lotkauttaa. Citycamoihin sonnustautuneet länsinaapurit näet soittivat niin vitun ankeaa tuplabassariäijäilyä, että heikompaa hirvitti. Biiseissä tuntui kautta linjan olevan jokseenkin sotainen tematiikka. Eräs biisi kertoi jopa Suomen talvisodasta. Ehkä siinä on yksi syy Sabatonin suosioon: talvisota kun tuntuu olevan nykyiselle ääliöilmapiirille samanlainen kiiman kohde kuin luokkataistelu taistolaisille. Itse tosin nautin sotahevini vastedeskin Bolt Throwerin muodossa. (LA)

Lue Tuska-reportaasin ensimmäinen osa tästä. Sunnuntain osuus tulee julki huomenna.