Nynnypopin ystävät jatkoivat pyhiinvaellustaan Ruisrockista Tavastialle, jossa he saivat haluamansa – nimittäin taitavasti rakennetun annoksen nostalgiaa.
Belle & Sebastian
Tavastia, Helsinki
12.7.2010
Teksti:Oskari Onninen
Kuvat: Tomi Palsa
Belle & Sebastian on siitä outo bändi, että siitä on muodostunut genrensä tunnetuin ja kaupallisesti menestynein nimi, vaikka se on perustettu vasta kymmenen vuotta nynnypopille alkusysäyksen antaneen C86-kokoelman jälkeen.
Samalla varsinaiset twee-pioneerit, kuten The Pastels, Felt, Vaselines, The Field Mice ja Beat Happening ovat nykyään hyvinkin tiukasti marginaalissa.
Ei siinä mitään, komeilla albumeilla Belle & Sebastian on asemansa saavuttanut – ja sittemmin keskittynyt lähinnä sen vakiinnuttamiseen. Belle & Sebastianin yleisesti parhaaksi tunnustetut teokset ovatkin jo yli kymmenen vuoden takaa.
Näillä bändin alkuvaiheen klassikko-EP:iden ja Tigermilk- sekä If You’re Feeling Sinister –albumeiden kappaleilla on monille tätä nykyä jo vahva nostalginen arvo. Monin paikoin Belle & Sebastianin ensimmäistä klubikeikkaa Suomessa ikinä leimasikin nostalgia.
Yhtye on tiedostanut itsekin, että yleisö kaipaa siltä juuri alkuaikojen kappaleita ja painotti settilistaansa näihin 90-luvun albumeihin.
Vuoden 1996 If You’re Feeling Sinisteriltä kuultiin viisi kappaletta ja vuoden 2003 Dear Catastrophe Waitressiltä kolme. Tigermilk-debyytiltä, vuoden 2006 The Life Pursuitilta ja vuoden 1998 The Boy with the Arab Strapiltä kuultiin kaikilta kaksi kappaletta.
Lisäksi kuultiin kaksi uutta biisiä sekä yhtyeen varhaisten ep:iden merkkiteokset Dog on Wheels ja Legal Man.
Vuoden 2000 Fold Your Hands Child, You Walk Like a Peasant- ja vuoden 2002 Storytelling-albumit sivuutettiin täysin.
Settilista oli lopulta täydellisen onnistunut kokoelma bändin tunnetuimpia ja hienoimpia kappaleita. Yhtään sivuosumaa ei keikalla kuultu. Belle & Sebastian on niitä bändejä, jotka olisivat parhaimmillaan, jos niiden tuotanto tiivistettäisiin yhdeksi kokoelmalevyksi. Sitä skottiryhmällä ei edelleenkään katalogissaan ole.
Uudet biisit, keikan avannut I Didn’t See It Coming sekä vahvasti The Go! Teamin Ladyflashia muistuttanut I’m not Living in the Real World yllättivät myöskin positiivisesti. Erityisesti jälkimmäinen, jota Tavastia lallatteli kitaristi Stevie Jacksonin johdolla, vaikutti hitiltä.
Turhanpäiväisen nyhjäämisen ja nynnyilyn sijaan lavalla oli osaava ja parhaimmillaan karismaattinen yhtye. Toki bändin kappalemateriaali on sellaista, ettei massiivisuuksiin nousta missään vaiheessa, vaan enemmän taitavasti sävelletyn ja puhaltimille, stemmalauluille ja jousille orkestroidun kamaripopin esittämisestä paistaa hienostuneisuus – kuin Arcade Firea ilman junttakomppia ja voimaa.
Myös loppuunmyyty Tavastia sopi bändille keikkapaikaksi oivallisesti – paitsi lipuitta jääneiden kannalta. Vaikka Belle & Sebastianin olisi voinut kuvitella myyvän myös Kulttuuritalon loppuun, suurempiin paikkoihin ruotsalaisviulisteilla vahvistettu yhteensä 11 jäsenen bändi olisi saattanut jäädä kaikesta huolimatta liian pieneksi, varsinkin biiseiltään.
Keikka oli käytännössä lavallinen hymyileviä skotteja soittamassa poikkeuksellisen kaunista ja onnellisuushermoja kutkuttavaa poppia – ei juuri enempää. Äärimmäisen hyväntuuliselta vaikuttanut Stuart Murdoch on silti karismaattisempi kuin muutama tusina perustweepopparia yhteensä. Eikä kitaristi Stevie Jacksonkaan kauas jäänyt.
Lavalla energiaa nähtiin eniten, kun kaksi naista poimittiin yleisöstä sinne tanssimaan bändin mittakaavassa rymistelevän The Boy in the Arab Strapin ajaksi. Siitä huolimatta Belle & Sebastian oli parhaimmillaan täydellisen upea, ja bändi nautti silminnähden siitä, mitä oli tekemässä.
Bändin tyylin, eli siis tässä tapauksessa hienovaraisten ja eleettömien kappaleiden, kritisointi on Belle & Sebastianin kohdalla vähän sama kuin syyttäisi syntikkapoppareita liian elektronisesta soundista tai haukkuisi post-rockia vähäisten tapahtumien takia.
Kun nämä genresidonnaisuudet unohdetaan, voidaan sanoa, että skottiyhtye soitti nynnypoppiaan juuri niin hienosti kuin vain pystyi.
Upeimmillaan Sinister-levyn Like Dylan in the Movies oli lähes itkettävän pehmeää himmausta, If You Find Yourself Caught in Love -biisi The Smithsin jälkeistä orketroitua Smiths-poppia parhaasta päästä ja varsinaisen setin päättänyt Sleep Around the Clock samaan aikaan eleetön ja suureelliseksi kasvava. Puhumattakaan heti alussa kuulluista Expectations- ja The State I’m In –klassikoista.
Koska nössöpoppia kuvaillessa nössöily on sallittu, voidaan mainita vielä, että Belle & Sebastianin keikka loi alustaan pitäen ainakin allekirjoittaneen kasvoille kohtuuttoman leveän kestohymyn ja täytti sisuskalut onnellisuushötöllä – ja se on yleensä parempi merkki kuin analyysin kautta todettu onnistuminen.
Settilista:
I Didn’t See It Coming
The State I Am In
Expectations
Step Into My Office
I’m Not Living in the Real World
If You’re Feeling Sinister
Dylan in the Movies
Funny Little Frog
Fox in the Snow
Dog on Wheels
The Boy With the Arab Strap
Caught in Love
I’m a Cuckoo
Sukie in the Graveyard
Get Me Away from Here I’m Dying
Sleep the Clock Around
—
Judy and the Dream of Horses
Legal Man
Stuart Murdoch ja kitaristi Stevie Jackson olivat yhtyeen keulakuvat.
Stuart Murdoch tulkitsee
Kitara-arsenaalin lisäksi lavalla nähtiin muun muassa trumpetti, poikkihuilu ja käyrätorvi