”Vaikka fanirillit ovatkin tukevasti paikallaan, niin korviani ei valitettavasti ole varustettu samanlaisilla tulpilla” – Kiss Helsingissä

"Kaikista puutteista huolimatta olin viihdytetty, koska Kiss on enemmän kuin yhtye", kirjoittaa Tami Hintikka Kissin keikasta.

Tomi Palsa

Kiss
Hartwall-areena, Helsinki
4.5.2017

Olen yksi niistä lukuisista noin nelikymppisistä, jotka ottivat Kissin sydämeensä viimeistään ala-asteen alkaessa. Sellainen Tommi Liimatan Jeppis-kirjojen Kiss-intoileva koltiainen. Kiss-fanilasini ovat painautuneet tukevasti nenänvarteen, vaikka yhtyeen viime vuosien tekemiset eivät olekaan jaksaneet niin innostaa.

Edellinen Kiss-keikkani oli samaisessa paikassa noin 20 vuotta sitten, kesäkuussa 1997. Tuolloin juuri maskeihin ja alkuperäiskokoonpanoonsa palannut yhtye veti show’n, joka koostui vain bändin 70-luvun tuotannosta. Tällä kertaa setti venyi aina 2000-luvulle asti. Parikymmentä vuotta sitten illan avasi nuori ja nälkäinen ruotsalaisyhtye nimeltä The Hellacopters.

Nyt avaajanpesti oli langennut brittiläiselle Raven Eye -yhtyeelle. Energinen trio veteli antaumuksella bluespohjaista rockiaan, jossa saattoi kuulla niin hard rockia kuin Alice in Chains -tyyppistä, grungehtavaa groovea. Itse musiikki ei oikein uponnut, mutta jätkien asenne oli kohdillaan. Puolityhjälle hallille vedettiin täysi näytös, jossa ei pyydelty mitään anteeksi. Yleisöä todella lämmitettiin illan pääbändiä varten.

Yhdeksältä alkoi tapahtua. Ainakin melkein. Kiss-kangas oli saatu kiinnitettyä ja se alkoi nousta kohti kattoa. Pian päästäisiin itse asiaan. Esiripun nousu katkesi kuitenkin jo puolessa välissä, kun se irtosi ja valahti alas. No, työmuurahaiset lavalle ja uusi kiinnitys – ja johan onnistui. Ainakin melkein. Kangas nousi kyllä ylös, mutta oman tulkintani mukaan se putosi alas liian aikaisin. Gene Simmons, Paul Stanley ja Tommy Thayer olivat vasta nousemassa telineessä ylös. Hetki tämän jälkeen kuultiin legendaarinen ”You wanted the best, you got the best” -litania. Mikä tärkeintä, keikka saatiin kuitenkin käyntiin.

Vaikka fanirillit ovatkin tukevasti paikallaan, niin korviani ei valitettavasti ole varustettu samanlaisilla tulpilla. Nimittäin se Paulin laulu. Aloitusbiisi Deuce meni tässä suhteessa vielä huomaamatta Genen johdolla, mutta ensimmäiset välispiikit sen varmistivat: Paul Stanleyn ääni oli surkeassa kunnossa. Kovin urheasti ja valtavalla kokemuksella hän kiekui spiikkinsä, mutta olihan se karmeaa kuultavaa, ei sitä voi kiistää vaikka kukko kolmasti laulaisi.

Paulin ääni saattoi parantua illan edetessä, mutta täyttä varmuutta siitä ei ole. Kenties vain totuin epävireiseen ja kurkkukipuisen kuuloiseen ääneen. Joka tapauksessa illan laulajatähti oli Gene Simmons. Hän yhdessä Ericin ja Tommyn kanssa pelasti usein kertosäkeet totaaliselta uppoamiselta.

Muutenkin Gene oli kovassa iskussa. Ääni toimi, jalka nousi, lehmänkieli lipoi, hiki sekä kuola lensivät. Paulilla oli showmiehen rooli, mutta Gene oli showmies. Tietenkin työnjako on selvä ja sovittu, mutta Paulin ontumisen takia Genen rooli korostui. Starchild otti areenan haltuun sortuvasta äänestään huolimatta. Kehuja sateli niin yleisölle, Helsingille kuin Suomellekin. Saatiinpa yleisö nousemaan hetkeksi myös katsomon puolella. ”Rakastan teitä”, Paul totesi. Haluan uskoa.

Paul on pehmeä kuin hänen housuntakamuksestaan roikkunut pörröhäntä. Gene ”Demon” Simmons sen sijaan ei ole. Genen spesiaalinumero, eli verenpurskauttelu nähtiin tietysti nytkin. Glamoursäihke sammui siksi aikaa kun kirvesbasisti pälyili hullunkatseellaan yleisöä puskien samalla tekoverta suustaan ja kolkkoja sointuja soittimestaan. Tämän jälkeen Gene lepatteli vaijereiden avulla korkeuksiin laulamaan War Machinen. Jos tulit katsomaan vain Genen kieltä, sait rahoillesi vastinetta.

Keikalla oli toden totta pyroja, pommeja ja lasereita. Liekit lämmittivät pitkälle permannolle asti. Mietin jo hetken, että grillaantuuko Gene katonrajaan, metallilavalleen. Sitten muistin, että demonit eivät grillaannu, ne grillaavat. Keikka oli näyttävä ja viihdyttävä, vaikka Kiss-kliseillä mentiinkin. Ja niitähän moni oli tullutkin katsomaan. Gene vilkuttaa kieltään ja irvistelee, Paul keikuttaa takamustaan ja sylkee plekuja suustaan.

En ole päässyt yli siitä, että Catman ja Spaceman eivät ole ne alkuperäiset Peter Criss ja Ace Frehley. Pidän Eric Singerin soittotyylistä. Se on samaan aikaan letkeä ja jämäkkä, tarkkaa jälkeä rennolla otteella. Black Diamondin laulutkin hoituivat. Homma pysyy takuulla nyt paremmin kasassa kuin jos originaali kissamies istui rumpujen takana.

Tommy Thayer onkin sitten vaikeampi tapaus. Ace oli niin oleellinen osa maski-Kissin keikkoja, että häneksi pukeutunutta Tommyä pitää väkisinkin tuuraajana, vara-Acena. Kun kitarasoolokohtaan on kopioitu Acen maneereita, niin ei se vaan mene läpi. Sama Shock Men kanssa. Space-Acen ultrarentoa katujätkän flegmaattisuutta ei voi monistaa. Sellainen viileys on synnynnäistä.

Kiss on kuitenkin aina Kiss, eikä sota kahta miestä kaipaa. Oikeaa Kissiä ei voisi olla ilman Geneä ja Paulia, mutta Kiss on enemmän kuin yhtye. Se on sukupolvikokemus. Ja se on sitä monelle sukupolvelle. Tämän huomasi myös skannaillessa yleisön koostumusta. Paikalla oli porukkaa kirjaimellisesti vauvasta vaariin. Kiss yhdistää. Se on nippu lapsuuden supersankareita. Se on rock and roll -unelmaa. Ja tuohon unelmaan sai sukeltaa myös Hartwall-areenan Kiss-keikalla. Kaikista puutteista huolimatta olin viihdytetty, koska Kiss on enemmän kuin yhtye.

Tomi Palsan kuvagalleria:

Biisilista: Deuce, Shout It Out Loud, Lick It Up, I Love It Loud, Love Gun, Firehouse, Shock Me, Flaming Youth, War Machine, Crazy Crazy Nights, Cold Gin, Say Yeah, Let Me Go, Rock ’N’ Roll, Psycho Circus, Black Diamond, Rock and Roll All Nite, Encore: Detroit Rock City, I Was Made for Lovin’ You