Weekend-festival osaa ainakin kerätä huomiota. Vuosi alkaa edelliskesän tapahtuman after movien julkaisulla. Keväämmällä julkistetaan seuraavan festivaalin artisteja some-hypen saattelemana, jota seuraa raivokas sota pääsylipuista. H-hetkeä edeltävinä päivinä Helsingin hotellit täyttyvät ulkopaikkakuntalaisista osallistujista ja kaupungin keskusta etukäteen rannekkeensa noutavista ihmisistä. Päälle vielä mediakohua soittoaikojen rajoituksista ja Weekendin siirtymisestä muualle Suomeen.
Tällainen toiminta on nostanut festivaalin statusta vuosi vuodelta – tästä yhtenä todisteena tapahtuman laajentaminen Weekend Balticiin, joka jytisi Viron Pärnussa Kyläsaaren kanssa samaa aikaa.
Elektronisen tanssimusiikin rauta hehkuu yhä kuumana, ja sitä Weekendin järjestäjät ovat osanneet takoa näyttävästi.
Nuoriso on koristautunut kliseiksi muodostuneisiin neonmaaleihin ja lei-kukkanauhoihin Paljasta pintaa on enemmän kuin tarpeeksi. Tytöillä viime vuosien värikkäät topit ovat vaihtuneet mustaan tai valkoiseen pitsiin ja kultaisia vesileimatatuointeja on laitettu päästä varpaisiin. Pojilla on kalastajanhattuja, eläinasuja ja futuristisia aurinkolaseja.
Kyläsaaressa tervehtii ihmismassan lisäksi maailmanpyörä, tekopalmut ja jättikukat. Päälava eli Loop Stage on massiivinen kymmenine näyttöineen. Sen vieressä kulkee satojen metrien jono, joka johdattaa alueen ainoalle vesipisteelle. Ilmiö jää ihmetyttämään, sillä Weekendin kotisvuilla vesipisteistä puhuttiin monikossa.
Kuvat: Lance Kooma
Ihmisiä on paikalla runsaasti jo kello kolmen aikaan, todennäköisesti päälavalla aloittavan Robin Schulzin ansiosta. Saksalais-dj:n tuotanto on astetta rennompaa tanssimusiikkia, joka sopii odotuksentäytteiseen, aurinkoiseen iltapäivään.
Schulz versioi muun muassa David Guettan Dangerous-hittiä ja laulattaa yleisöä remixillään Mr. Probzin Waves-kappaleesta. Myös miehen omat hitit Sugar ja Sun Goes Down saavat hyvän vastaanoton.
On aika lähteä kierrokselle katsastamaan loput alueesta. Toimintaa on joka puolella: mekaanista härkää, kapulatikkaiden kiipeämistä, benji-hyppyä ja lävistyksiä. Rantaan johtavalla tiellä jaetaan ilmaista karkkia ja kondomeja.
Veden läheisyydessä on kaksi pienempää lavaa: Future Stage ja Digital Satge, joilla nähdään vaihtoehtoisempia ja tekno-painotteisia esiintyjiä.
Neljäs lava on katoksellinen WKND Stage, joka on omistettu enimmäkseen kotimaiselle musiikille. Klubikeikoistaan tunnettu Temper2 saa porukan hyppimään täyteen ahdetuilla biiteillään, ja jalat ja kädet vispaavat jo nyt kuin viimeistä päivää.
Päälavalla on päässyt alkuun saksalainen Felix Jaehn, joka vetää vauhdikkaampaa sovitusta Ed Sheeranin Photograph-balladista. Nuori tulokas esiintyy hymyssä suin ja nauttii selvästi ensimmäisestä isosta keikkakesästään. Seuraa Major Lazerin hitti Lean On, joka osoittautuu myöhemmin viikonlopun suosituimmaksi miksauksen kohteeksi.
Jaehnin oma kappale Ain’t Nobody (Loves Me Better) sisältää kauniin hentoa laulua Jasmine Thompsonilta, ja ksylofonisen kepeä soundi pompottaa yleisöä. Ilmoille pamahtaa päivän ensimmäinen paperinauhasade.
Odotettu päätöskappale on Jaehnin kuuluisuuden laukaissut remix OMIn Cheerleaderista, mutta sitä ennen kuullaan The Weekndin Can’t Feel My Face ja Lumideen nostalginen Never Leave You -hitti onnistuneesti muokattuina.
Seuraavat bileet pistää pystyyn hollantilainen veljeskaksikko Showtek. He luottavat varmoihin tunnelmannostattajiin: DJ Snaken Turn Down for What ja MAKJin Let’s Get Fucked Up sisältävät molemmat Lil Jonin karjuntaa, joka herättää jokaisessa sisäisen trap-sekoilijan.
Kuullaan jälleen Lean On ja Showtekin oma Cannonball-jyske, mutta iloisin yllätys on heidän versionsa Fetty Wapin Trap Queenista.
Kello lähestyy yhdeksää, ja on tehtävä kompromissi. Myöhästymisen vuoksi David Guetta ja Rudimental esiintyvät yhtaikaa. Molemmat on nähtävä, eli kumpikin kokemus jää vajavaiseksi.
Guetta, jota voisi melkeinpä jo kutsua eläväksi legendaksi EDM-piireissä, ilmestyy pöytänsä taakse kestohymyineen ja pitkine vaaleine hiuksineen. Ranskalainen aksentti kuuluu hänen puheessaan. Hän tervehtii, kysyy meininkejä ja kehuu Weekendin yleisöä edellisten keikkojensa perusteella.
Biisien aikana näytöillä lukee vuoron perään MAKE SOME NOISE FINLAND, ja taputusleikkiä jatketaan kyllästymiseen asti. Guettalta on odotettavissa huima hittiliuta, mutta hän ei päästä yleisöään ihan helpolla.
Tuntemattomien biittien droppailun seasta erottuvat muun muassa Shot Me Down, Love Don’t Let Me Go ja Hey Mama. Villinä korttina vedetään Leroy Vine Jr:n viraalihitti I’m in Love with the Coco. Sekoaminenhan tuosta seuraa.
Kipitän rantaan katsomaan loput Rudimentalista. Esiintymässä on vain niin sanottu ”dj set”, eli alkuperäinen kokoonpano ja laulajat puuttuvat. Paikan päälle on kuitenkin saatu aito saksofoni, joka elävöittää soundia huomattavasti.
Guetta on selvästi vienyt enimmät katsojat, mutta tunnelma on silti korkealla. Sigman Nobody to Love muistuttaa Rudimentalin omaa tuotantoa, ja on siksi osuva lainakappale tarttuvine pianomelodioineen. Nostattavia hetkiä ovat myös Waiting All Night ja Ed Sheeranin Bloodstreamista tehty drum and bass -sovitus.
Mikään ei kuitenkaan voitta klassikkoa nimeltä Feel the Love, joka sulattaa sydämen läpi kuulokenappien, koneen kaiuttimien ja varsinkin tässä hetkessä, kun joukko ihmisiä tanssii veden äärellä valojen loistaessa iltahämärään.
Päälavaa kohti palatessa ilmassa kaikuu Guettan voimaannuttamis-anthem Titanium ja ilotulitus värittää taivasta.
Illan viimeinen esiintyjä Hardwell jatkaa tunteisiin vetoavalla linjalla. Hollantilaismies herkistää Coldplayn Sky Full of Starsilla ja Wiz Khalifan ja Charlie Puthin See You Againilla.
Mutta himmailu jätetään alkuun. Hardwell lainaa toki muiden hittibiisejä, kuten kaikki tekevät, mutta hän muokkaa niitä rohkeammin. Hän antaa vain maistiaisen tunnetusta kappaleesta, ja lopulta hän murskaa niistä jokaisen heittämällä melodiat romukuoppaan ja korvaamalla ne raskaalla biittivyöryllä. Hän miksaa useaa Calvin Harrisin hittiä ja tekee niistä niin massiivisia hardcore-versioita, että Calvin vaikuttaa tämän jälkeen täydeltä nössöltä.
Daft Punkin klassikko One More Time nostattaa suupieliä, kunnes tajuaa, että moni paikan päällä oleva ei ollut vielä syntynytkään, kun kappale ilmestyi. Toisaalta se tulee todennäköisesti resonoimaan vielä usean sukupolven yli. Tai ikuisesti. Niin hyvä se on.
Hardwellin Spaceman on oletettu päätös illalle, mutta mies tekeekin saman tempun kuin Calvin Harris viime vuonna. Isoimman hittinsä jälkeen hän soittaa sen eniten suomalaisissa resonoivan klassikon – Sandstormin. Ja sitä hän muokkaa hyvin maltillisesti, koska eihän kansallisaarteen kanssa sovi liikaa leikkiä.
