Moonage Daydream keekoilee David Bowien lainahöyhenissä

Jaa Facebookissa

Millaista jälkeä syntyi Helsingin Dubrovnikissa, kun muun muassa Shadowplayssa, Them Bird Thingsissä ja Kauko Röyhkän bändissä ansioituneet miehet coveroivat 70-luvun Bowie-klassikkoja?

Teksti: Jose Riikonen, kuva: Mikko Harma

Moonage Daydream
20.5.2010 Dubrovnik, Helsinki

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Miten voi hypätä David Bowien saappaisiin? Monen – myös itseni – silmissä se kaikkein legendaarisin artisti nauttii niin suurta arvostusta, että herran materiaaliin koskeminen on aina valtava riski.

Moonage Daydream, Bowien 70-luvun materiaaliin keskittyvä tribuuttibändi, ottaa tuon riskin. Ja homma toimii.

Moonage Daydream ei sorki esikuvansa materiaalia millään tavalla. Se ei yritä parantaa tai tulkita vaan pitää yksinkertaisesti hauskaa niin kauan kuin ehtii.

”Kyllä me tiedostetaan, ettei tämä juttu loputtomiin kestä. Me halutaan vaan vetää hyvä show!” kertoo yhtyeen laulaja Marko von Konow keikan jälkeen, mutta muistuttaa, että omaakin materiaalia työstetään.

Esikuvansa lailla von Konow on lavalla selkeästi valovoimaisin kaveri. Bowien huikentelevaiset maneerit ilmeitä myöten on kopioitu tarkkaan, oli se sitten tiedostettua tai tiedostamatonta. Hän on glam-hepeneissään ja dramaattisissa elkeissään hemmetin viihdyttävä showmies, joka ei pelkää laittaa itseään likoon. Asiaankuuluvasti von Konow ei ole komea vaan kaunis.

Bändi kopioi hämmästyttävällä tarkkuudella Spiders from Marsin (Bowien silloinen taustabändin) raikasta soundia. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä yhtyeen soittajilla on jämäkkää muusikkotaustaa. Miehet ovat soittaneet muun muassa Them Bird Thingsissä, Shadowplayssa, Mustassa Paraatissa ja Kauko Röyhkän bändissä.

Erityisesti kitaristi Timo Vikkulan millintarkka työskentely herättää kunnioitusta. Esimerkiksi Moonage Daydream -kappaleen legendaarinen kitarasoolo on kerrassaan mainio. Myös 80-luvun alun hämyisiin kilkutuksiin luottavat Ashes to Ashes ja Fashion hoidetaan kunnialla läpi.

Yleisö, joka on muuten verrattain aika vanhan oloista, on torstai-iltana aika jähmeässä jamassa kivettyneenä penkkeihinsä, mutta väliäkös tuolla, kun itse pysyy kunnolla höyryissä. Kerrankin saa kuulla illan alusta loppuun ”sitä omaa musaa”.

Tärkeintä Moonage Daydreamia katsellessa on muistaa, mistä on kysymys. Tribuuttibändissä kun on aina lopulta kyse siitä, kuka yksijalkaisista hyppää eniten pituutta. Voittaja jää joka tapauksessa metrien päähän kaksijalkaisesta kollegastaan, aivan kuin tribuuttibändi jää esikuvastaan.

On päivänselvää, ettei Moonage Daydream viisaasti edes yritä tehdä isänmurhaa, vaan tyytyy suosiolla olemaan bilebändi. Joo, keikalla kuullaan yksi omakin biisi, mutta se jää auttamatta marginaaliin.

Toisaalta, jos ajattelee vähän leikkisämmin, Moonage Daydream pistää jopa esikuvaansa paremmaksi.

Mitä muuta etenkään Ziggy Stardust -ajan Bowie halusi olla kuin muovinen karikatyyri rockjumalasta? Hän kopioi, imi vaikutteita ja koosti lopulta äärimmäisen epäaidon lopputuloksen, jossa kiehtoi juuri konseptin – ja sitä myöten koko rockmaailman – onttous. Pohjaton pintaliidon suo, jossa ei ole mitään, mitä eri alakulttuurien ja musiikkigenrejen puritaanit usein kutsuvat ”aitoudeksi”.

Moonage Daydream on kopion kopio, representaation representaatio ja muoviversio muovisesta esikuvastaan. Täydellistä!

Laadukas tribuuttibändi on parhaimmillaan mainio tapa pitää hauskaa omassa pikku kuppikunnassaan. Moonage Daydreamin keikka voi  kirvoittaa tusinoittain hykerryttävän pikkusieluisia keskusteluja Bowie-kulttiin hurahtaneiden keskuudessa.

Miltä vuodelta tämä biisi oli? Vetikö Bowie tämän eri lailla sillä keikalla, kun Ziggy Stardust esiintyi viimeisen kerran? Kähmikö Bowie Mick Ronsonia samalla tavalla kuin Konow nyt kähmii Vikkulaa?

Samalla voi vielä nauttia hienosta musiikista.