Etupulpetin tyttö Anna Puu lähti Tottelemattomuuskouluun

Suureksi kuvataiteen ystäväksi tunnustautuva Anna Puu vei toimittajan Helsingin Kiasmaan. Nykytaiteen museossa pohdittiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja muisteltiin ala-asteaikoja.

Lance Kooma

Teksti: Susanne Salmi

Levyn tekeminen on kiireistä puuhaa. Koko alkusyksyn ajan Anna Puu on paiskinut niin pitkää studiopäivää, että ystävän näyttelyavajaiset ovat menneet sivu suun.

Nyt asia on korjattava. Kyseinen ystävä ei nimittäin ole mikä tahansa amatöörimaalari, vaan yhteiskunnallisesti kantaaottava nykytaiteilija Jani Leinonen.

Kiasmaan syyskuun alussa avattu näyttely on nimeltään Tottelemattomuuskoulu. Sen teesinä on, että historian karmeimmat tapahtumat eivät ole seurausta tottelemattomuudesta vaan tottelevaisuudesta.

”On hienoa, että Suomen suurimmassa modernin taiteen museossa on näin kantaaottavan taiteilijan näyttely. Aika usein Suomessa nimittäin ollaan vain, että shh shh, ettei nyt vain anneta mitään väärää kuvaa”, Anna Puu miettii.

Vaikka avajaiset jäivät välistä, Anna tuntee useimmat teoksista jo entuudestaan. Hänen suosikkeihinsa kuuluu esimerkiksi Hunger King -niminen installaatio, joka rakennettiin alun perin Budapestin keskustaan.

Hampurilaisravintolalta näyttävän teoksen edustalla on paikat kahdelle jonolle: oikealla punainen matto rikkaita varten, vasemmalla almujen jakelua köyhille. Viereisellä seinällä suuryritysten logoista koostetut maalaukset säteilevät värikylläisyyttään.

”Nämä teokset ovat kuin silmäkarkkia, mutta pistävät kuitenkin miettimään, minkä ympärillä maailmamme pyörii”, Anna pohtii.

Kuvat: Lance Kooma
Kuvat: Lance Kooma

Pienen lapsen äitinä Anna Puu on huomannut, että kansainväliset logot ja brändit omaksutaan ja opitaan tunnistamaan jo varhaisessa lapsuudessa. Niitä on myös Jani Leinosen näyttely pullollaan. Muutamaa harvinaisempaa yhdysvaltalaislogoa lukuun ottamatta tunnistamme niistä kaikki.

Romanikerjäläisten katukylttejä esittelevän teoksen kohdalla pysähdymme pohtimaan, millaisia tunteita näyttely meissä herättää.

”Minähän olen sellainen helposti maailmantuskaa tunteva ihminen, jos alan oikein miettiä asioita. Olen ajatellut pitää taukoa Facebookistakin, koska siellä tulee vastaan niin paljon paskaa.”

Anna Puu tietää, mistä puhuu. Kun hän heinäkuussa vuonna 2015 esiintyi rasismin vastaisessa Meillä on unelma -mielenilmauksessa, ilmestyi hänen Facebook-seinälleen toinen toistaan ahdistavampia julkaisuja.

”En olisi ikinä voinut kuvitella, että suvaitsevaisuuden puolesta liputtaminen tulkittaisiin siten, että vihaan suomalaisia. Tuli viestejä, että toivottavasti sinut joukkoraiskataan. Kuka älyvapaa ihminen kirjoittaa tuollaista?”

AnnaPuu_vieraissa3

Siirrymme pieneen sivuhuoneeseen, jonka keskiössä on giljotiinilla mestattu Ronald McDonald -figuuri. Sen tarina on monelle tuttu: Leinonen apureineen kidnappasi patsaan vuonna 2011 helsinkiläisestä McDonald’s -ravintolasta ja katkaisi sen kaulan terroristijärjestöiltä lainattuun tyyliin. Tempauksen tarkoituksena oli saada media kiinnostumaan elintarviketeollisuuden alkuperästä.

Viereisessä televisioruudussa pyörii aito yhdysvaltalainen uutislähetys, jossa raportoidaan Ronald-pellen julmasta teurastuksesta. Uutiselle naureskelun lomassa Anna alkaa kerrata historiaansa taiteen parissa. Sen alku sijoittuu 1990-luvun puoliväliin, jolloin hän asui perheensä kanssa Chilessä.

”Siellä innostuin maalaamisesta. Olen aina ollut tyypillinen runotyttö, joka on kirjoittanut laulujen sanoja, soittanut kitaraa ringissä ja maalannut. Sellainen olen vieläkin, paitsi etten maalaa enää. Se on ehkä vähän harmi.”

AnnaPuu_vieraissa6

Vaikka maalaaminen jäi, intohimo kuvataidetta kohtaan säilyi. Anna kertoo innostuvansa lähes millaisista taidenäyttelyistä tahansa – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.

”En hirveästi jaksa sellaista, että esitellään Jeesus ristiinnaulittuna viidelläsadalla eri tavalla. Ehkä olen siis enemmän modernin taiteen ystävä.”

Taide inspiroi Annaa myös laulunkirjoittajana, mutta vielä suurempia innoittajia ovat elokuvat ja musiikki. Viime aikoina myös dokumentit ovat tehneet tehtävänsä. Foo Fightersin Sonic Highways -dokumenttisarjasta Anna innostui niin kovasti, että halusi lähteä itsekin Yhdysvaltoihin levyntekoon.

”Halusin vähän kuppaiseen studioon, jossa olisi kunnolla fiilistä. Buukattiin studio Tennesseen rajan tuntumasta pohjois-Alabamasta ja vietettiin siellä kaksi viikkoa.”

AnnaPuu_vieraissa2

Uunituore albumi on nimeltään Rakkaudella, Anna Puu. Se on kokoelma Annan omia, vain hiukan väritettyjä muistoja vuosien varrelta. Suurin osa niistä liittyy rakkauteen.

”Se on aihealue, josta tiedän paljon. Koen tulleeni elämäni aikana monta kertaa rakastetuksi. Olen itsekin rakastanut monta kertaa, joskus vähän enemmän ja joskus vähän vähemmän”, Anna sanoo ja hymyilee ilkikurisesti.

Kierroksemme huipentuu näyttelyn nimiteoksen luo. Kyseessä on salin keskelle rakennettu pieni luokkahuone, jossa annetaan oppitunteja kansalaistottelemattomuudesta. Pienellä televisioruudulla Vasemmistoliiton kansanedustaja Li Andersson luennoi aktivismista 1950-luvulla.

Anna istahtaa etupulpettiin ja eläytyy tilanteeseen viittaamalla innokkaasti. Juuri sellainen hän kuulemma oli myös kouluvuosinaan.

”En kuitenkaan ollut mikään nörtti, ainoastaan tiedonhaluinen. Olin se etupulpetissa istuva tyyppi, koska halusin niin kovasti oppia uutta.”

Kenties samasta syystä hän viihtyy myös näyttelyissä. Toimiihan taide parhaiten, kun siitä nauttii avoimin mielin.

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 5/15.

AnnaPuu_vieraissa5

AnnaPuu_vieraissa1