Pariisin kevät on kulkenut urallaan pitkän ja odottamattoman taipaleen, jossa asiat ovat tapahtuneet erilaisessa järjestyksessä kuin tavallisilla yhtyeillä. Vielä kahden ensimmäisen levynsä aikaan Pariisin keväästä ei voinut puhua edes varsinaisena bändinä, vaan se oli yhden miehen studioprojekti. Keikoillakaan ei bändiä tässä vaiheesssa nähty.
Nykyisin Pariisin kevät on selkeästi nimenomaan yhtye. Tänä keväänä julkaistu Musta laatikko on jo kolmas kuusimiehisenä bändinä tehty levy, ja keikkalavatkin ovat tulleet yhtyeelle tutuiksi.
Tuunela kertoo, että alkaessaan tehdä Mustaa laatikkoa bändi oli suunnitelmallisempi kuin koskaan. Tuunela sekä levyn toisena tuottajana toiminut kitaristi-kosketinsoittaja Artturi Taira paneutuivat levyn tekemiseen täysillä.
”Minulla oli aluksi nippu idiksiä ja semmosia aavistuksen hahmottomia ajatuksia siitä, miltä levy voisi kuulostaa. Tavoitteena oli kirkastaa se ajatus mahdollisimman valmiiksi, ennen kuin mentiin studioon”, Tuunela kertoo.
”Aikasemmin ollaan menty studioon ehkä vähän enemmän takki auki, mutta nyt halusimme olla tosi suunnitelmallisia. Minä ja Artturi puhuttiin paljon niistä biiseistä ja keloista, että mitä halutaan tehdä. Mietittiin aika syvällisestikin lauluja, tekotapaa, soundia ja tunnelmaa. Oli tosi siistiä tehdä Artturin kanssa töitä.”
Vaikka Musta laatikko on jo Pariisin kevään viides albumi ja Tuunela tekee työkseen levyjä muiden artistien ja bändien kanssa, levynteko ei ole hänelle pelkkää rutiinia.
”Rutiinihan on vain sitä varten, että voi keskittyä olennaiseen. Rutiini on sitä varten, ettei tarvitse joka kerta miettiä jokaista yksityiskohtaa”, Tuunela tuumaa.
”Rumpalilla pitää olla rutiinia, jotta se osaa virittää rummut oikein. Äänittäjällä pitää olla rutiinia, jotta se osaa säätää perusasiat ja reagoida soundeihin. Kaikki sellaiset asiat ovat vain sitä varten, että jää tilaa itse taiteen tekemiselle. Sen takia me halusimme olla hyvin valmistautuneita, että olisi aikaa miettiä just sitä soundia. Että saisimme just sellaisen soundin, joka tuntuu oikealta.”
Tuunela myöntää, että viidettä levyä on erilaista tehdä kuin ensimmäistä.
”Ei se muutu helpommaksi, mutta ei välttämättä vaikeammaksikaan. Tietysti sellaiset käytännön asiat, jotka voi oppia – ehkä just ne rutiinit –, semmoisten oppiminen helpottaa jossain määrin. Sitten taas jos tekee ekaa levyä, niin ei ole ehkä mitään paineita tai pelkoa siitä, että toistaisi itseään, koska ei ole tehnyt vielä mitään”, Tuunela pohtii.
”Siinä mielessä viidennen levyn tekeminen on ehkä aavistuksen vaikeampaa. Pitää samanaikaisesti yrittää kirkastaa omaa ilmaisua ja väistellä omia maneereita.”
Kuvat: Kerttu Malinen
Yhtyeen tavoitteena oli tehdä Mustasta laatikosta kokonaisuus, ei pelkkää kokoelmaa irrallisia biisejä.
”Me tehtiin se kuitenkin ensimmäistä singleä lukuunottamatta yhtenä kokonaisuutena. Mun mielestä levyllä voi olla tosi erilaisia biisejä ja se voi silti olla kokonaisuus.”
Tuunela mainitsee referenssiksi ”yhden maailmankaikkeuden parhaista albumeista”, PJ Harveyn Is This Desiren (1998), jolla on todella erilaisia kappaleita, mutta joka on silti hieno ja tasapainoinen levykokonaisuus.
”Se tasapaino voi syntyä myös siitä, että on tarpeeksi erilaisia juttuja. Ensisijaisesti kyllä haluaa tehdä hyvän laulun, mutta sitten kun niitä pitää tehdä kymmenen, sitä toivoo, että tekee kymmenen hyvää laulua, jotka muodostavat hyvän levyn”, Tuunela sanoo.
”Mutta se on mielestäni toissijaista. Tai en tiedä edes, onko se! Minusta kuitenkin tuntuu, että henget puhuttelivat meitä tätä levyä tehdessä ja onnistuimme aika hyvin.”
Jo biisijärjestyksen laatiminen lienee aikamoista palapelia. On tärkeää saada kappaleet oikeaan järjestykseen, ja niitä oikeita järjestyksiä voi olla useita erilaisia.
Tuunelan mielestä asia oli Mustan laatikon tapauksessa kuitenkin selkeämpi.
”Minusta tuntuu, että nyt oikeita järjestyksiä ei ollut kuin yksi. Kokeilimme aika montaa vaihtoehtoa, eikä mikään muu toiminut. Kyllä me käytimme siihen paljon aikaa, se on tärkeä juttu meille”, Tuunela kertoo.
”Sanoisin, että jos joku ei halua kuunnella albumia kokonaisuutena, en paheksu sitä. Mutta haluaisin antaa niille, jotka haluavat kuunnella sitä nimenomaan kokonaisuutena, mahdollisimman hyvät lähtökohdat siihen.”
Kokemus ei muuta musiikintekoa ainakaan siten, että artisti olisi immuuni ulkoisille vaikutteille. Tuunela myöntää, että hänen kuuntelemansa musiikki vaikuttaa edelleen siihen, miltä Pariisin kevät kuulostaa.
”Mikä muu siihen voisi vaikuttaa, kun kaikki kuitenkin on lopulta apinointia? Sitä on väistämättä osa sitä kulttuuria, jossa elää ja jolle altistuu ja jota päättää ryhtyä tutkimaan.”
Tuunela kuitenkin toivoo, että vaikutteet ”muhisivat niin kauan omassa laatikossaan”, että ne sekoittuisivat keskenään eikä yksittäisten vaikutteiden poimiminen enää onnistuisi. Hän ei halua tehdä pastisseja.
”Mutta kyllä esimerkiksi Vapaus saa odottaa -avausbiisin työnimenä oli War on Drugs. Se oli yksi niistä jutuista, joihin ihastuin tosi paljon viime vuonna ja jotka vaikuttivat ainakin fiiliksen puolesta.”
Kuten sanottu, Pariisin keväälle asiat ovat tapahtuneet epätavallisessa järjestyksessä. Se alkoi Tuunelan omana sooloprojektina, ja keikkaileva bändi siitä tuli vasta toisen albumin jälkeen. Varsinkaan alkuvaiheessa yhtyeen toiminta ei ollut erityisen suunnitelmallista.
”Sitä vain ei voi suunnitella. Ainahan voi tehdä suunnitelmia ja esittää toiveita, että haluaisi asioiden etenevän tiettyyn suuntaan. Se on tietenkin tosi tärkeää, sitä kutsutaan haaveiluksi. Mutta pitää muistaa, että aina tapahtuu yllätyksiä, ja meidän kohdallamme on tapahtunut paljon hyviä yllätyksiä.”
Vaikka Pariisin kevät mielletään edelleen ensisijaisesti Tuunelan yhtyeeksi, muulla bändillä on hänen mukaansa valtava merkitys.
”Se, miten soitamme musiikkia ja miten toimimme keskenämme, vaikuttaa kappaleisiin tosi paljon. Bändi ei varmaan olisi jatkunut hirveän pitkälle, ellemme pitäisi kimpassa olemisesta ja yhdessä tekemisestä”, Tuunela kertoo.
Hänen mielestään nykyinen kokoonpano sopii mainiosti Pariisin kevään alkuperäiseen ideaa ja on tuonut siihen paljon lisää. Tuunela ei ole muiden muusikoiden keskellä joutunut tinkimään mistään, vaan pikemminkin eteen on tullut lisää mahdollisuuksia.
”Se on aika kiva fiilis, kun voi kuudestaan tehdä levyä. Toki teen sitä paljon myös itsekseni, ja nyt tehtiin paljon myös Artturin kanssa kahdestaan. On hienoa olla riemuissaan siitä, että on kuusi ihmistä samassa huoneessa, soitetaan jotain biisiä ja on vain hauskaa. Luulen, että siitä on väkisinkin tallentunut joku osa levylle.”
Jos Pariisin kevään ei ollut aluksi tarkoitus keikkailla lainkaan, on yhtye tätä nykyä vakiovieras kotimaisilla klubeilla ja festareilla. Keikkailun merkitys bändille itselleen on noussut varsin isoksi.
Tuunela pohtii, ettei mikään ole ikävämpää kuin odottaa pitkään näkevänsä jonkin bändin ja pettyä, kun se onkin surkea livenä. Siksi hän yrittää parhaansa, jotta kukaan ei joutuisi hänen yhtyeensä kohdalla kokemaan sellaista.
”Mutta sehän tekee siitä kiehtovaa, että välillä on paremmat energiat ja välillä huonommat. Ihmisiä tässä kuitenkin ollaan. Aina pitää yrittää kaivaa jostain se fiilis, jos sitä ei itsestään tule”, Tuunela sanoo.
”Mutta soittaminen on siitä maaginen juttu, ettei siitä tule hirveän helposti huonolle mielelle. Sillä on sellainen parantava vaikutus. Se on myös muodostunut tosi tärkeäksi osaksi Pariisin kevättä. Jos tekisin ainoastaan levyjä, en varmaan tekisi enää Pariisin kevättä.”
Tuunela on paitsi muusikko myös täysverinen studioammattilainen. Kun hän ei ole täystyöllistetty Pariisin kevään kanssa, hän tuottaa, äänittää ja miksaa muita artisteja.
Tuottajia on monenlaisia. Jotkut ovat se bändin ylimääräinen viides jäsen, jotkut elokuvaohjaajia, jotkut taas lätkävalmentajia. Lätkävalmentajana Tuunela ei ainakaan omaa rooliaan näe.
”En todellakaan, en todellakaan!” Tuunela sanoo ja nauraa.
”Lätkävalmentajan tehtävä on ihan toisenlainen. Mutta tuottajakin voi toimia tosi monella tavalla. Jos minua pitäisi arvioida tuottajana lätkävalmentajatyypein, kyllä minä olisin enemmän Alpo Suhonen kuin Hannu Jortikka.”
Hänen mukaansa nimenomaan artistin oma näkemys on tärkeää, ei tuottajan.
”Tuottajan tehtävä on saada kirkastettua artistin visio. Saada se toteuttamaan se jollain sellasella tavalla, että se säkenöi.”
Eräs Tuunelan viimeaikaisista tuotantotöistä oli CMX:n tuore albumi Mesmeria. Taiteellisesti kunnianhimoisen pitkän linjan bändin kanssa työskenteleminen oli mukavaa.
”Se oli tosi antoisaa, mutta samalla myös kovaa duunia, kun piti olla sekä äänittäjä että tuottaja”, Tuunela muistelee.
”Siinä mentiin aamulla töihin ja ruvetiin paiskomaan. Teimme osan siitä Lehmossa, jossa Kimmo Perkkiöllä on hieno studio, samalla tavalla kuin teimme tota Pariisin kevään levyä Petraxilla. On kiva ottaa sellainen intensiivinen viikko tai kymmenen päivää. Se oli myös sikäli antoisaa, kun ne ovat tehneet niin monta levyä. Kun puhuttiin rutiineista, niin niillä on niitä hyvällä tavalla. Ne tietävät omasta tekemisestään jotain, mitä ei tarvitse näyttää kädestä pitäen. Ja niillä on tosi hieno soundi, kun ne alkavat soittaa yhessä.”
Tuunela oli myös mukana viimesyksyisessä We Want More -tv-sarjassa, jossa hän tuotti Miljoonasadetta. Sitäkin kokemusta hän kuvailee ”todella hauskaksi”.
”Tuollanen ohjelma tuo siihen semmosen keveyden. Kun ei olla tekemässä omaa uutta albumia, siinä on semmonen aika vapaa tunne tehdä”, Tuunela kertoo.
”Äänitimme muutaman päivän ajan Finnvoxilla. Vähän pelottikin tehdä heidän kanssaan uusi versio esimerkiksi Marraskuu-biisistä, jonka varmaan jokainen suomalainen on kuullut monta kertaa.”
CMX ja Miljoonasade ovat tuottajan silmissä sikäli samanlaisia artisteja, että molemmilla on oma juttunsa ja vankka ammattitaito. Lisäksi Tuunela ilahtui löytäessään Marraskuun kaltaisesta megahitistä uusia puolia.
”Marraskuun kaltaisista biiseistä, jotka on kuullut monta kertaa, saattaa ajatella, että ’en mä nyt tiedä, onko se kumminkaan niin hyvä biisi’. Että ’se nyt vain soi aina marraskuussa ja näin’. Sitten kun alkaa tutkia sitä lähemmin ja miettiä, mistä se koostuu, huomaakin, että sehän on tosi magee kappale”, Tuunela kertoo.
”Ylipäätään CMX:n ja Miljoonasateen kaltaisten bändien kanssa on riemastuttavaa huomata, ettei musan tekemisen ei tarvi olla sellainen juttu, joka lopetetaan joskus kolmekymppisenä kun perustetaan perhe ja ollaan liian aikuisia tai golf- ja viiniharrastukset alkavat viedä liikaa aikaa. Sitä voi tehdä yhtä ehdottomasti. Siihen ei tarvi suhtautua välinpitämättömästi vaan kasvavalla innostuksella.”
Tuottaminen on eittämättä vähintään yhtä paljon psykologiaa ja ihmissuhdetaitoja kuin napinvääntöä. Muusikot ovat usein vahvoja persoonallisuuksia, jotka eivät halua antaa periksi omista näkemyksistään. Kun tällaisia persoonallisuuksia osuu samaan bändiin neljä tai viisi, voisi kuvitella levytyssessioiden olevan konfliktintäyteisiä tapahtumia.
Tuunelan mukaan erilaisista persoonallisuuksista ei kuitenkaan tavallisesti koidu studiossa ongelmia.
”Erilaiset persoonallisuudet ovat koko sen jutun moottori. Jos kaikki olisivat samasta pakasta vedettyjä, ei syntyisi sitä kitkaa, jota taide vaatii”, hän miettii.
”Kaikki olisivat vain samaa mieltä kaikesta, ja siitä tulisi ihan vitun tylsää. Minusta tuntuu, että usein arkikielessä saatetaan yhdistää voimakas persoona sellaiseen hankalaan luonteeseen, minkä ei välttämättä todellakaan tarvitse pitää paikkansa. Voit olla vaikka miten voimakas persoona, eikä sinun tarvitse olla tippaakaan hankala. Mielestäni se on elinehto kaikelle taiteen tekemiselle, että on voimakkaita persoonallisuuksia.”