Hittinikkari, bisnesnero ja ikuinen poika – Esittelyssä Ruisrock-tähti Pharrell Williamsin kolmet kasvot

Pharrell Williamsin kädenjälki kuuluu parissa tusinassa 2000-luvun alun suuria pophittejä. On selvää, että tuottajagurun töihin palataan tulevina vuosikymmeninä aivan kuten Quincy Jonesin ideoita matkitaan nykyään. Vaan millainen mies tämä joka paikassa vastaan tuleva visionääri on? Kolme Rumban kirjoittajaa kirjoitti oman näkemyksensä Pharrellin taidoista ja julkisuuskuvasta.

04.07.2015

Pharrellin ajoitus on täydellinen ja kaveripiiri laaja

Teksti: Teemu Fiilin

Kun The Neptunes -tuottajaduo nousi 1990-luvun lopulla julkisuuteen, rap ja r&b olivat syrjäyttämässä vaihtoehtobuumin laimentumisen myötä pahasti ummehtunutta rockia isoimpana valtavirtagenrenä.

Urbaani musiikki kukoisti. Studiotekniikan kehittymisen myötä oli herätty siihen, että rap-levyllä puhelaulun taustalla voisi soida muutakin kuin Akai MPC -sämplerillä hakatut funk-samplet.

Puff Daddy, Timbaland, Jermaine Dupri ja liuta muita nimiä synnyttivät käsitteen hiphop-tähtituottajasta, joka hallitsee paitsi hitit myös kiinnostavan soundi- ja rytmimaailman. Pian maailma janosi lisää näitä visionäärejä – jopa melkein enemmän kuin räppäreitä.

Tuohon maailmaan syntyi myös virginialaisten Pharrell Williamsin ja Chad Hugon tuotanto- ja sävellysduo Neptunes. Pharrell ja Chad eivät suostuneet jäämään anonyymeiksi studiorotiksi, vaan he esiintyivät kuvissa ja haastatteluissa ja tunkivat tekemiinsä kappaleisiin laulamaan, tanssimaan ja räppäämään.

Pian he perustivat oman rockbändin, N.E.R.D:in. Erityisesti Pharrell halusi olla itse yksi niistä rap- ja poptähdistä, joille hän kirjoitti kappaleita.

Studiotyö oli alusta alkaen hänelle vain väline nousta parrasvaloihin. Chad Hugo jäi pian parinsa varjoon.

Vuonna 2000 vain taivas tuntui olevan kaikkivoipan hittisoundin löytäneen Neptunesin rajana, mutta kukaan olisi tuskin lähtenyt ennustamaan Pharrellille parin vuosikymmenen uraa sen parissa. Sillä hittisoundin tekijöille niin ei yleensä tehdä.

Eikä Pharrellin laulutaito ei teknisesti ollut edes sitä tasoa, jolla päästään Idolsin esikarsinnasta läpi – symppiksestä falsetista huolimatta. Haluat sen myöntää tai et.

Urbaanista musiikista nopeasti pop-artistien yhteistyökumppaneiksi levittäytyneen Neptunesin biitit olivat tunnistettavia, ja niitä yritti kopioida jokainen. Se johtui siitä, että parhaimmillaan ne olivat täydellisen nerokasta synteettisen funkin ja hauskojen maailmanmusiikista lainattujen melodioiden ristisiitosta.

Pahimmillaan ne olivat toki liukuhihnamaisia, keskenään samoja soundeja ja riffejä kierrättäviä rykäisyjä. Mitä halutummaksi soundi tuli, sitä enemmän Neptunes-tuotantoja alkoi eri levyillä ilmestyä ja sitä suurempi oli hutien määrä.

Mutta hittejä riitti silti vuoteen 2009 asti, jolloin Neptunes käytännössä loppui. Sen jälkeen Pharrellin nimi on esiintynyt ilman Chad Hugoa.
Kuinka ihmeessä Pharrell on onnistunut näillä eväillä luovimaan itselleen yli 15 vuoden uran ja statuksen musiikillisena nerona, länsimaisena kulttuuri-ikonina ja ihka oikeana poptähtenä?

Vastaus on tässä: ripaus poikamaista karismaa ja ulkonäköä, popin historian tuntemus, täydellinen ajoitus sekä ennen kaikkea joukko hyviä kavereita.

Pharrellin uran ovat nostaneet valokeilaan vuoroin Justin Timberlake, Jay Z, Snoop Dogg, Gwen Stefani ja Daft Punk. Tai näkökulmasta riippuen Pharrell on nostanut heidän uransa valokeilaan.

Toki Pharrell on poptähti yksinäänkin, tavallaan. Hän on vain poptähti ilman perinteisen poptähden tunnusmerkkejä: pitkää liutaa levyjä ja soolokiertueita.

Hittisinglejä löytyy, mutta niissä hänen nimensä on useimmiten featuring-sanan perässä tai ei ollenkaan. Lisäksi löytyy vaatemerkkejä, levymerkkejä ja muita rap-julkkiksen statussymboleja.

On hänellä sentään kaksi sooloalbumia. Hittivapaa In My Mind (2006) unohtui jo matkalla kaupasta kotiin. Pharrellin ainoan oman megahitin, Happyn siivittämä Girl (2014) on kuitenkin menestynyt jopa platinalevyn veroisesti.

Se myös kuuluu: tämän vuoden Pharrell-keikoilla ei ensimmäiseltä levyltä ole kuultu ainoaakaan kappaletta, vaan pääpaino on ollut uuden albumin biiseillä ja N.E.R.D.-hiteillä. Sekä muille artisteille tehdyillä kappaleilla – joita on ollut tarjolla noin puolet keikkojen kestosta.

Pharrell on bisnesnero

Teksti: Santtu Reinikainen

Pharrell Williamsin filosofia on yksinkertainen: se, että on osa massakulttuuria, ei tarkoita, etteikö voisi olla erityislaatuinen.

Tälle pohjalle Pharrell on uransa luonut.

Williamsin ja Chad Hugon tuottajaduo The Neptunes pääsi 1990-luvun alussa mukaan bisnekseen r&b:llä ja löysi kultasuonen hiphopista vuosikymmenen lopulla. He eivät kuitenkaan juuttuneet tuttuihin kuvioihin vaan olivat pian läpimurtonsa jälkeen tuottamassa Britney Spearsia ja No Doubtia.

Seuraavaksi he muokkasivat poikabändissä uransa luoneesta ex-mikkihiirikerholaisesta nimeltä Justin Timberlake viileän crossover-tähden luotsaamalla hänet ajattoman Michael Jackson -soundin pariin.

Se oli neronleimaus – yksi lukuisista, joita Pharrell on tuottajan ja eräänlaisen musiikkikonsultin rooleissa saanut.

Hänen puoleensa ovat kääntyneet hittien ja katu-uskottavuuden toivossa kaikki Gwen Stefanista Daft Punkiin. Pettyneitä on vähän.

Williamsilla on tarkka vainu sen suhteen, mikä musiikki myy – ja miten. GQ-lehden taannoisessa artikkelissa hän selitti managerilleen, kuinka he saavat Kelly Clarksonin uuden levyn nousuun: ”Breikkaamme hänet ottamalla yhteyttä Sonyn televisio-osastoon. Hommaamme Kellyn musiikkia Sons of Anarchy– ja House of Cards -sarjoihin. Albumi on niin televisioystävällinen, että siitä on leikki kaukana.”

Luovien alojen perusajatuksiin kuuluvat uudistuminen ja relevanssin säilyttäminen. Sen lisäksi, että Williams on muokannut vuosien varrella soundiaan juuri riittävästi välttääkseen hapantumisen, hän on luovinut uusille markkinoille aina kun mahdollista.

Ja mikä olisikaan uudempi markkina kuin markkina, joka koostuu ihmisistä, jotka eivät ole ehtineet kyllästyä vielä mihinkään (paitsi aamupuuroon, yäk) – lapsista.

Niinpä Pharrell otti ensimmäiset askeleensa elokuvamusiikin maailmaan Itse ilkimys -animaatioelokuvan ja sen jatko-osan soundtrackien säveltäjänä. Ja kun hänen kakkososaan tekemästään Happy-kappaleesta tuli superdupersuosittu lasten parissa, hän tarttui oitis tilaisuuteen tehdä sen pohjalta lastenkirjasarja Penguin-kustantamon kanssa.

Tuomarointi Yhdysvaltain Voice-ohjelmassa palvelee samaa tarkoitusta: massiivinen näkyvyys parhaaseen katseluaikaan laajentaa Williamsin mahdollista fanikuntaa sekä nuorempiin että vanhempiin ihmisiin, jotka olisivat ilman ohjelmaa autuaan tietämättömiä koko miehen olemassaolosta.

Lisäksi Pharrell on tökännyt aterimensa monenlaisiin patoihin. Louis Vuittonin ja Gapin kaltaisten suurbrändien kanssa tehtyjen yhteistyökuvioiden lisäksi hänellä on omat vaate- ja kenkämerkit, Billionaire Boys Club ja Ice Cream Footwear.

Näkyvyys muotibisneksessä pitää Williamsin otsikoissa ja kiillottaa hänen brändiään urbaanina ja post-rodullisena, ehkä jopa post-sukupuolisena ikonina.

On itse asiassa aika harvoja aloja, joihin Williams ei olisi jättänyt ikinuorten käpälöittensä jälkiä. Teknologiabisneksessä Pharrell on mukana UJAM-pilvipalvelulla, jossa käyttäjät voivat tehdä omaa musiikkiaan verkossa. Hänen i am OTHER -mediayhtiönsä tuottaa muun muassa YouTube-ohjelmia ja musiikkia.

From One Hand to Another -hyväntekeväisyysjärjestö ”auttaa lapsia ja nuoria saavuttamaan potentiaalinsa”. Bionic Yarn tekee muovipulloista vaatteita ja laukkuja. Ja niin edelleen.

Täydellinen lista hengästyttää jopa voitatin lailla viisi tuntia paikallaan istuneen.

Pharrellissa aito intohimo yhdistyy opportunismiin; välittäminen miljoonasta projektista lyö kättä sen kanssa, ettei yhteenkään niistä ole oikein aikaa keskittyä. Hän on keski-ikäinen poikalapsi, ympäristöasioista huolestunut muotimoguli ja taiteellinen bisnesmies. Sulassa sovussa elävien ristiriitojen mies.

Siis: eräs aikaansa parhaiten ilmentävistä poptähdistä.

Pharrell on miehekäs poika

Teksti: Heini Strand

Varoituksen sana: tämä juttu käsittelee ulkomusiikillisia asioita. Tarkemmin sanottuna ulkonäöllisiä sellaisia.

”Silkkaa akkainlehtikampetta!” voisi joku huudahtaa. Mutta ei syytä huoleen, jopa puristit voivat huokaista helpotuksesta. Itse asiaankin päästään.

Kunhan on ensin raapaistu hieman pintaa.

Mikä tekee aikuisesta miehestä poikamaisen hahmon? Leikkimielisyys ja ilkikurisuus? Ehkä. Siloposket? Kyllä. Roisit jutut? Nekin.
Pojittelu ei kalskahda korvaan yhtä negatiivisella klangilla kuin tytöttely. Oikean poikuuden mentyä pojittelussa on vallattomuutta ja hauskuutta.

Kun nelikymppistä, monilahjakasta musiikkimiestä kutsuu pojaksi, se ei ole niinkään alentavaa kuin leikittelevää.

Pharrell Williams (s. 1973) on mies, jonka naamassa eivät iän uurteet näy. Hän on kantanut keskenkasvuista auraa muassaan jo yli parikymmentä vuotta.

Kun häntä edes ajattelee, tulee mieleen kuva silkkisestä hipiästä, virnuilevasta hymystä ja iloisista silmistä. Miehen iätön olemus on pantu merkille laajemminkin.

Netistä löytyy lukuisia kuvakavalkadeja, joissa on asetettu rinnakkain Pharrellista 2000-luvun alussa otettuja kuvia ja viime vuosien otoksia. Totta tosiaan, vain vähän on muuttunut, vaikka aikaa on kulunut 10–15 vuotta.

Mutta miksi miellämme tämän keski-iän keskellä elävän muusikon niin nuoreksi? Onhan hän ollut keskuudessamme tavalla tai toisella jo 1990-luvulta lähtien: ensin osana tuottajaduo The Neptunesia, sitten rock-hiphop-yhtye N.E.R.D:iä. Myöhemmin hän on niittänyt nimeä tuottajana, kysyttynä vierailijana ja nyttemmin sooloartistinakin.

Yhdeksi syyksi Williamsin ilmeiseen nuorekkuuteen on epäilty erästä hänen harrastustaan. Hänhän on niin sanottu trekkie (tai trekker), eli armoton Star Trek -fani. Williams on jopa nimennyt levy-yhtiönsä (Star Trak) sarjan mukaan.

Tuskinpa kuitenkaan kaukaisille galakseille sijoittuva televisio- ja elokuvasarja saa sen maanpäällisten ihailijoiden aikaa hidastumaan. Lapsenmielisyyttä moinen intoilu saattaa toki pitää yllä.

Toinen, huomattavasti todennäköisempi syy saattaa löytyä Williamsin musiikista. Kyllä vain, älä keskity pelkästään katsomaan vaan kuuntele myös.

Tarkalla korvalla huomaa, että Pharrell Williams on lyriikoissaan kovin mieltynyt tyttöjen ja poikien hommiin. Läpi hänen tuotantonsa biiseissä puhutaan tytöistä ja pojista, ei miehistä ja naisista.

Esimerkiksi yksi Williamsin suurimmista vierailuhiteistä, Britney Spearsin Boys (2002), kertoo siitä, kuka tykkää kenestäkin. Williamsin ensimmäiseltä soololevyltä In My Mind (2006) löytyvät muun muassa kappaleet That Girl ja Young Girl. Viime vuonna ilmestynyt toinen soololevy oli taas lyhyesti ja ytimekkäästi nimeltään Girl, vaikka Williams kertoikin levyn olevan ylistys naiseuden monia muotoja kohtaan.

Ennen koko perheen Oscar-kelpoista hittiä Williamsia on kritisoitu lyriikoista, jotka tuntuvat pyörivän enemmän tai vähemmän navan alla. 1990-luvun tekeleet on helppo pistää parikymppisen koltiaisen mielenliikkeiden piikkiin, mutta teema jatkuu vahvana myös Girl-levyllä (esimerkkinä Miley Cyrusin vahvistama Come Get It Bae, joka on yhtä coituksen vertauskuvaa).

Himon ja aktin ympärillä pyörivät sanoitukset vievät mielleyhtymät helposti kiimaisiin ja hormonihuuruisiin teinivuosiin. Vielä kun niitä laulaa kauniilla falsetilla, on poikamainen vaikutelma väistämätön.

Vaan kuka kieltää tekemästä niin vielä aikuisenakin?

Pharrell Williams esiintyy Ruisrockin Niittylavalla tänään 4.7. klo 19.15. Artikkeli on julkaistu Rumbassa 3/15.

Lisää luettavaa