On helppoa nimetä hetki, jolloin Snoop Dogg läpäisi suomalaisnuorison kollektiivisen tietouden. Se on nimittäin sama hetki, jolloin amerikkalaisesta räpistä tuli valtavirtamusiikkia Suomessa. Tuo hetki oli ajoittuu aika tarkasti Dr. Dren The Chronic -levyn ilmestymisen yhteyteen vuonna 1992.
Musiikkikanava MTV:n ja etenkin Yo! MTV Raps -ohjelman myötä Suomessa oli 1990-luvn alussa tutustuttu pikkuhiljaa valtavirtaistuvaan amerikkalaiseen rap-kulttuuriin: ainakin eniten hiphopista kiinnostuneet olivat varmasti bonganneet taivaskanavalla Snoopin ensiesiintymisen Dr. Dren Deep Cover -kappaleella jo kesällä 1992.
”Muistan hyvin, kun Deep Cover ilmestyi. Suomessa tuo biisi oli kuitenkin vielä underground-juttu, vaikka se pyörikin MTV:llä”, kertoo DJ Anonymous -nimellä tunnettu tiskijukka Sampo Axelsson.
Deep Cover oli paitsi Snoop Doggy Doggin ensimmäinen levytys myös N.W.A. -yhtyeen myötä nousuun ampaisseen Dr. Dren ensimmäinen soolosingle. Tuon kappaleen voidaan sanoa aloittaneen täysin uusi aikakausi amerikkalaisessa hiphopissa, hieman samaan tapaan kuin N.W.A.:n Straight Outta Compton -albumi teki melko tarkalleen neljä vuotta aiemmin.
Kuinka tällaiseen tilanteeseen oli päädytty?
Calvin Cordozar Broadus syntyi vuonna 1971 Kalifornian Long Beachissa. Jo lapsena hän tutustui yksinhuoltajaäitinsä johdatuksella laulamisen maailmaan kirkkokuorossa ja r&b-musiikkiin olohuoneessaan.
Kuitenkin jo varhaisteini-iässä äitinsä Snoopiksi kutsuma nuorukainen löysi rapin ja alkoi kirjoittaa riimejä. Koulukaveri Warren G:n (Warren Griffin III) sekä pari vuotta vanhemman Nate Doggin (Nathaniel Hale) kanssa he perustivat yhtyeen nimeltä 213, Long Beachin kotikulmien postinumeron mukaan.
Warren G:n velipuoli sattui olemaan N.W.A.:sta tunnettu rap-julkkis Dr. Dre (Andre Young), josta yritettiin ottaa kaikki irti. Mutta koska veljekset ovat veljeksiä, Dre ei lotkauttanut korvaansa 213:n demoille, joita nulikka velipuolensa Warren kiikutti hänelle taukoamatta.
Snoop alkoi marinoitua Long Beachin jengeissä suunnilleen 17-vuotiaana. Rahanhimoissaan hän jätti työnsä supermarketissa ja alkoi myydä crackia Rollin’ 20 Crips -jengin nimissä. Ammuskelu ja väkivalta tulivat nopeasti tutuksi Snoopille – sekä ikävä kyllä myös hänen äidilleen, joka pian muutti pois Long Beachista ja katkaisi kaikki suhteet poikaansa.
Crackin myynti ja katuelämä kiinnostivat nuorta Snoopia enemmän kuin musiikki tai koulu, mutta hän onnistui valmistumaan High Schoolista vuonna 1989. Pian tuon jälkeen Snoop oli jo ensi kertaa linnassa kokaiinin hallussapidosta.
Vajaan vuoden myöhemmin, keväällä 1991, Snoop pääsi vapaalle. Nyt hän halusi pysyä erossa ongelmista ja keskittyi vaihteeksi räppäämiseen. 213 teki jälleen biisejä Long Beachin VIP-levykaupan takahuoneessa. Se oli onni, sillä nyt Dr. Dre kuunteli.
Legendan mukaan Snoopin demonauha päätyi Dr. Dren korviin kaverinsa polttareissa, kun Warren G sujautti sen soimaan bileiden ollessa parhaimmillaan. Dre kysyi pöllämystyneenä, kenen biisi oli soimassa ja Warren G totesi, että se oli Snoop, josta hän oli yrittänyt kertoa tälle jo pitemmän aikaa.
Dre pyysi Snoopin välittömästi studioon. Muutamassa tunnissa kasaan laitettu Deep Cover -biisi ilmestyi huhtikuussa 1992. Tuo kappale esitteli Snoop Doggy Doggin maailmalle (jopa kappaleen esittäjän nimi lukee levynkannessa muodossa Dr. Dre introducing Snoop Doggy Dogg), mutta se teki paljon enemmänkin.
Deep Cover oli Amerikassa kesän 1992 rap-superhitti, ja kappaleen myötä Snoop Dogg oli supertähti. Jokainen lauloi mukana, kun Snoop lateli tylysti ”it’s a 187 on a undercover cop”.
Joulukuussa 1992 seurasi Dr. Dren The Chronic -debyyttialbumi, jonka biiseillä kuultiin suunnilleen yhtä paljon Snoop Doggy Doggia kuin Dr. Dretä itseään – sekä liutaa muita nosteessa olevia länsirannikon räppäreitä.
Nuthin’ But A ’G’ Thang, Dre Day ja Let Me Ride olivat suuria singlehittejä, ja albumi myi jo ilmestymisvuonnaan triplaplatinaa. Kaikkien aikojen ikonisimpien rap-klassikoiden sarjan kärkisijoille asettuva Chronic on myynyt tähän päivään mennessä jo kahdeksan miljoonaa kappaletta.
The Chronic oli myös Suomessa levy, joka ylitti kaiken itä–länsi-jaon rapfanien keskuudessa ja löysi tiensä sellaistenkin ihmisten tajuntaan, jotka eivät olleet aiemmin rapista kiinnostuneet.
”Lämpimästi muistan, kun Helsingin Saksalaisen koulun lukiobileissä suunnilleen jokainen jäbä ja mimmi räppäsi Dr. Dren Nuthin’ But A ’G’ Thangista Snoop Doggin säkeistön sanasta sanaan. Sitä ennen olin saanut olla aika rauhassa räppilevyjeni kanssa, ei tuollaista ollut koskaan ennen nähty missään piireissä”, Sampo Axelsson muistaa.
Dr. Dre, Snoop Dogg ja entisen turvamiehen Marion ”Suge” Knight Jr:n varta vasten perustama Death Row Records olivat tehneet crossover-hitin. Tämä tarkoitti sitä, että valkoiset skidit ostivat gangsta rap -albumin listoille ja muutkin kuin rap-radiokanavat soittivat levyn kappaleita.
Toki N.W.A.:n Straight Outta Compton oli raivannut tietä Dr. Dren ja gangsta rapin menestykselle jo vuonna 1988, mutta nyt myyntiluvut olivat pari astetta isompia. Death Row oli nopeasti myös alansa pahamaineisin lafka, kiitos Suge Knightin kadulla oppimien ”bisnestaitojen”.
Syksyllä 1993 oli vuorossa Snoop Doggy Doggin soolodebyytti Doggystyle, joka jatkoi Chronicin G-funk-soundia likimain täydellisesti. Snoop vaikutti pysäyttämättömältä.
Doggystyle tuli nopeasti tutuksi myös Suomen pienille rap-piireille. R&b:stä ja räpistä ponnistanut laulaja Stig kertoo törmänneensä Snoop Doggiin ensi kertaa juuri albumin ilmestymisen aikoihin.
”Kuulin levyä korisjengin pukuhuoneessa, kun se oli vasta ilmestynyt. Sen jälkeen se pyörikin jo MTV:llä voimasoitossa inhoreaktioon saakka. En ollut heti fani”, Stig muistelee.
Vaikka levy kiersi puskaradiossa, suomalaiset saivat silti etsiä räppinsä pääasiassa ulkomaisista lähteistä.
”Rap Pages oli ainoa alan lehti, mitä Suomesta tuolloin sai. Joten käytännössä se ja Yo! MTV Raps vaikuttivat eniten siihen, mitä levyjä täälläkin kuunneltiin”, kertoo Sampo Axelsson.
”Suomen Snoop Doggin” arvonimen ansaitsevan räppäri-muusikon Super Jannen Snoop-ensikerta oli samankaltainen kuin Stigillä.
”Yo! MTV Raps tai BET-kanavan Rapcity pyörivät jossain kotibileissä, ja näin ekan kerran Nuthin’ But a ’G’ Thangin videon. Olin tainnut sitä ennen kuulla sen Radio Mafialla Tri. Patin Yövuoro-ohjelman räppisektiossa. Videossa Snoopilla oli coolein staili ikinä. Koppasin Doggystylen kasetille kaverin kaverilta vähän myöhemmin, loppukeväällä 1994″, Super Janne muistelee.
Mutta miksi Snoop Doggy Doggista tuli Länsirannikon rapin supertähti eikä vaikkapa Chronic-levyn tehneeseen posseen kuuluneista D.O.C.:sta, Kuruptista, Daz Dillingerista tai RBX:stä? Olivathan he kaikki Dren vaikutuspiirissä, ja heillä oli juuri oikea soundi juuri oikeaan aikaan.
Valtavirran suosioon vaikutti ennen kaikkea se, että Snoop Doggy Dogg ei ollut alun perinkään mikään tyypillinen gangstaräppäri. Siinä missä varhaiset gangsta-vaikuttajat kuten N.W.A., Ice Cube, Schoolly D tai Ice-T saattoivat pelottaa kuuntelijoita aggressiivisella ja tylyllä ulosannillaan, Snoop Doggy Doggin hiljainen, laiskanpehmeä ja kannabiksenkatkuinen räppäystyyli oli paljon helpompi lähestyä.
Snoop ei tuohon aikaan enää kirjoittanut riimejään, vaan jopa studiossa hän luotti jo kouluaikanaan kehittämiinsä freestyle-taitoihin. Melodisen ja musikaalisen räppäystyylinsä Snoop väitti Allhiphop.comin haastattelussa olevan peruja kirkkokuoroajoiltaan.
Se, että Dr. Dren ja Snoop Doggin levyillä kuulosti olevan aina bileet käynnissä, johtui siitä, että heillä oli studiossa aina bileet käynnissä.
”Kun teimme levyjä aikanaan, olennaisin asia oli ympäristö ja tunnelma. Meillä oli aina tyttöjä, ja meillä oli aina bileet. Tuolla reseptillä pystyimme luomaan sellaisia levyjä kuin teimme”, Snoop Dogg kertoi brittitoimittaja Tim Westwoodin videohaastattelussa vuonna 2011.
Samaan aikaan, kun Snoop Doggy Doggin suosio nousi, gangsta-elämä alkoi näyttää hänelle myös varjopuoliaan.
Snoopin tehdessä Doggystyle-levyä hän ja hänen turvamiehensä McKinley Lee pidätettiin syytettynä jenginuoren Phillip Woldermarianin murhasta. Lee oli tosiaankin tappanut miehen ja Snoop Dogg oli samassa autossa hänen kanssaan, mutta valamiehistö totesi laukauksen olleen itsepuolustusta. Snoop sanoi laulussaan ”murder was the case that they gave me”, mutta murhatuomiolta vältyttiin täpärästi.
Tapaus kuitenkin muutti Snoopin suhtautumista jengielämään. Seuraavina vuosina Snoop halusi eroon gangsterin maineestaan. Häntä inhotti, että hänestä oli tehty varoittava esimerkki jengiväkivallasta ja gangsta rapin turmiollisuudesta.
Muutos kuului jo Snoopin toisella albumilla Tha Doggfatherilla (1996), jonka sanoituksissa on aiempaa siistimpi ja positiivisempi linja.
Lisäksi räppäreiden sota Itä- ja Länsirannikoiden välillä alkoi kuumeta, ja tuon taistelutantereen keskellä oli Snoopin hyvä ystävä, kovassa nosteessa oleva Oakland-räppäri Tupac Shakur. Ongelma oli siinä, että Snoop itse ei halunnut ottaa mitään kantaa territorioriitoihin, ja sen myötä ystävyys Tupacin kanssa päättyi.
Ja niin päättyi myös yhteistyö Death Row Recordsin kanssa. Pian Tupac oli jo mullan alla ja Suge Knight vankilassa rikottuaan pahoinpitelytuomiosta saamaansa ehdonalaista. Snoop oli tyhjän päällä.
Hieman yllättäen hänen pelastajakseen saapui mies New Orleansista: Master P No Limit -levymerkkeineen. Samalla Snoopin artistinimi lyheni yhden Doggyn verran pelkäksi Snoop Doggiksi.
No Limitille tehdyt kolme levyä Da Game is to Be Sold, Not to Be Told (1998), No Limit Top Dogg (1999) ja Tha Last Meal (2000) eivät olleet musiikillisesti kaksisia, mutta Snoopin selviytymisen kannalta ne olivat välttämättömiä. No Limitillä hän oppi ainakin sen, kuinka normaalit ihmiset tekevät bisnestä.
”Death Row’ta pyöritettiin kuin jotain katukauppaa. Sieltä lähteminen tiesi automaattisesti selkäsaunaa ja biiffiä. No Limit on puolestaan yritys, jota pyöritetään niin kuin yritystä pitää pyörittää”, Snoop kertoi Rolling Stonelle vuonna 2000 tehtyään viimeisen levynsä No Limitille. Snoop on jopa väittänyt, ettei hiphop-bisneksessä liikkunut lainkaan rahaa, ennen kuin No Limit tuli kuvioihin.
1990-luvun viime metrit merkitsivät Snoop Doggille ja hänen vanhalle kaverilleen Dr. Drelle uutta nousukautta. Vaikka Dre oli palannut tekemään biittejä jo Snoopin No Limit -levyille, todellinen suuri paluu oli hänen sooloalbuminsa 2001 (1999), jonka Still D.R.E.– ja The Next Episode -hiteillä oli äänessä kukapa muukaan kuin Snoop Dogg.
Levyä seurasi yksi aikojemme isoimmista rap-kiertueista: Dr. Dren, Snoopin, Ice Cuben ja Eminemin tähdittämä Up In Smoke vuonna 2000.
2000-luku oli Snoop Doggille uusi alku. Ja oikeastaan ihan uuden Snoop Doggin synty: sellaisen, jonka päätehtävä ei ole enää räpätä ja jonka kohdeyleisö ei koostu rap-faneista.
Tänä päivänä jokainen populaarikulttuuria seuraava tietää Snoop Doggin. Useimmat myös ihailevat Snoopia ainakin jossain muodossa, vaikkeivat kuuntelisikaan hänen musiikkiaan.
2000-luvulla Snoop Doggista on tullut koko kansan viihdyttäjä, joka tekee listoille ja hittiasemille sopivia pop rap -hittejä Pharrell Williamsin kanssa (sekä tarvittaessa vaikka EDM:ää tai countrya), näyttelee pöhköissä kannabiskomedioissa sekä pyörittää lukuisia eri liikeyrityksiä.
Snoop Dogg on käynyt läpi uskomattoman transformaation länsirannikon katujengiläisestä gangsta-ikoniksi ja siitä joka pojan markkinointimieheksi, jonka avulla voi myydä aika lailla mitä vain.
Sivussa on tullut myös albumeita, joista parhaat kuten Paid tha Cost to Be da Boss (2002), R&G: The Masterpiece (2004), Tha Blue Carpet Treatment (2006) ja Ego Trippin’ (2008) olivat paikoin jopa erinomaisia – siitä huolimatta, että feattaajien ruuhkassa Snoop tuntuu välillä vieraalta omissa bileissään. Mutta Snoopin 2000-luvun singleistä tekisi aikamoisen kokoelmalevyn: Beautiful, Drop It Like It’s Hot, Signs, Let’s Get Blown, Boss’ Life, That’s That, Sexual Eruption ja niin edespäin.
Mutta kuinka Snoop Dogg oikein loi itsestään tuotteen? No, ennen kaikkea olemalla mukana ihan kaikessa ja tekemällä ihan kaikkea – mutta pääasiassa omalla imagollaan ja nimellään. Välillä tuntuu, ettei ole olemassa sellaista tarjousta, josta Snoop Dogg kieltäytyisi.
Snoop Doggista on tullut äärimmäinen pimp, joka parittaa ennen kaikkea itseään, omaa persoonaansa. Mainosyhteistöihin, levyille feattaamaan, elokuviin, televisioon, keikoille, minne milloinkin tarvitaan.
Sillä hetkellä, kun Snoop Dogg huomasi ihmisten haluavan Snoop Doggin persoonaa enemmän kuin hänen musiikkiaan, hän alkoi tarjota heille juuri sitä.
2000-luvulla amerikkalaiset rap-megatähdet heräsivät siihen tosiasiaan, että rahaa tehdäkseen pitää kiertää myös kotimaan ulkopuolella. Snoop Dogg nähtiin ensi kertaa Suomessa vuonna 2007, jolloin hän esiintyi itärannikon rap-mogulin P. Diddyn kiertuekumppanina Hartwall-areenalla. Sen jälkeen hän on palannut Suomeen neljä kertaa.
Stig kertoo Snoopin olleen erityisen tärkeä hänen aiemmalle inkarnaatiolleen Stig Doggille:
”Snoop oli tietty iso esikuva. Ja on vieläkin. Hieno esimerkki useammalle vuosikymmenelle ulottuvasta urasta, ja uudistumisesta jossa ei ole väkinäistä tuntua.”
Tälläkin vuosikymmenellä Snoop Dogg on tehnyt tasaisesti sooloalbumeita, mutta hittien virta on tyrehtynyt. Snoop onkin pysynyt otsikoissa eksentristen urakäänteidensä myötä.
Vuonna 2011 hän ilmoitti ykskantaan löytäneensä rastafari-uskonnon ja sen myötä lopettavansa rap-musiikin tekemisen sekä Snoop Dogg -nimen käytön. Vastaisuudessa hänet tunnettaisiin Snoop Lion -nimisenä reggaelaulajana.
Kädenlämpimästä vastaanotostaan huolimatta Snoop Lion -nimellä tehty Reincarnated (2013) oli varsin onnistunut levy. Lion-nimike on tällä hetkellä kuitenkin taka-alalla, ja Dogg jälleen vapaana.
Toki Snoop Dogg riimittelee edelleen myös jengielämästä, mutta hän ei ole oikeasti elänyt sitä aikoihin. Silloinkin, kun Snoop Dogg käsittelee parittamisen ja huumekaupan kaltaisia arkaluontoisia aiheita, hän tekee sen niin komediallisesti, ettei kukaan pelästy.
2000-luvun Snoop Dogg on perheystävällinen sarjakuvahahmo. Hän oli sitä jopa silloin, kun hän vuosina 2003–04 sanoi ryhtyneensä ihan oikeaksi parittajaksi.
On oikeastaan yllättävää, että monet asiat, jotka herättävät kohua muiden julkisuuden henkilöiden tehdessä niitä, saavat Snoopin kohdalla aikaan lähinnä hymähtelyä. Snoop Dogg itse väittää sen johtuvan hänen rehellisyydestään.
”Luulen, että ihmiset ymmärtävät minua ihmisenä, koska en ole koskaan peitellyt mitään. Minä poltin pilveä, olin jengeissä, tein sitä ja tätä. Mutta kaiken, mitä tein, tein avoimesti. Siksi kukaan ei ole voinut yllättyä kuullessaan niistä asioista”, hän kertoi Allhiphop.comin haastattelussa vuosituhannen alkupuolella.
Yksi asia, mistä Snoop ei ole ollut niin avoin, on hänen kaupallisuutensa, mutta toki Snoop Dogg myöntää olevansa bisnesmies. Olihan 2000-luvulla jokaisen raptähden oltava ennen kaikkea bisnesmies. Tänä aikana rahan tekeminen on monien mielestä vähintään yhtä suuri taidemuoto kuin taiteen tekeminen.
Mutta kun on Snoopin lailla tehnyt yksityisyydestään julkista, onko olemassa yksityistä Snoop Doggia, josta emme tiedä mitään?
Kaikesta avoimuudestaan ja loputtomasta esilläolostaan huolimatta Snoop Dogg tuntuu jääneen tietyssä mielessä yksiulotteiseksi karikatyyriksi ja imagonsa vangiksi.
Tiedämme että hän rakastaa pilveä, vanhaa soulia ja futisjoukkue Pittsburgh Steelersiä. Olemme nähneet kun Snoop hengaa Willie Nelsonin kanssa Amsterdamin coffee shopeissa. Perheensä hän toi maailman näytille jo vuonna 2007 tosi-tv-sarjassa Snoop Dogg’s Father Hood. Toisia julkkiksia hän haastattelee lähes viikottain omassa YouTube-puheohjelmassaan GGN:ssä.
Snoop Dogg tuntuu jääneen johannatukiaismaisesti julkisuuteensa koukkuun. Hänen on pysyttävä puheenaiheena, ja koska musiikki ei siihen 2010-luvulla enää riitä, pitää keksiä muita asioita.
Ja niiden keksimisessä Snoop Dogg on nero – oli kyse sitten rastafariksi kääntymisestä, pilvenpolton ”lopettamisesta”, poikansa jalkapallojoukkueen valmentamisesta, lukemattomista erilaisista tosi-tv-sarjoista, pornoleffojen tuottamisesta tai mistä milloinkin.
Tämä on tietysti kyynikon näkemys – voihan olla vain, että Snoop Dogg on yksinkertaisesti renessanssinero, jolla on liikaa aikaa ja kiinnostusta aivan liian moniin asioihin.
Siksi ketään tuskin yllättää, että parastaikaa hän suunnittelee 1980-luvun Long Beachista kertovaa draamasarjaa HBO-kanavalle ja vapaa-aikanaan maalaa nykytaidetta. Tietenkin.
Mutta palataan vielä siihen, mitä Snoop Dogg on alun alkaen: 1990-luvun alkupuoliskolla suosioon noussut West Coast -gangstaräppäri.
Sellaisia ei ole enää paljoa kuvioissa. Samettiääninen Nate Dogg kuoli sydänkohtaiseen vuonna 2011. Ice Cube tekee levyjä silloin tällöin, mutta keskittyy perhe-elokuvien tuottamiseen. Vastikään 50 vuotta täyttänyt Dr. Dre on varmaan jo unohtanut, että hänen on ollut nyt 15 vuotta tarkoitus tehdä uutta levyä, ja mies on keskittynyt sen sijaan Beats Audio -firmaansa.
Kurupt, The D.O.C. ja Warren G ovat enemmän tai vähemmän unohtuneita. Daz Dillinger julkaisee vielä levyjä, vaikka kukaan ei huomaa.
Miksi elämänsä ulkomusiikillisuudelle omistanut Snoop Dogg jaksaa yhä kiinnostaa ihmisiä? Mikä tekee hänestä relevantin vuonna 2015, kun hänen pari viimeistä levyään eivät ole sitä oikeastaan enää olleet? Onko Snoop tuomittu pössytteleväksi sarjakuvahahmoksi loppuelämäkseen?
Ja ennen kaikkea: saako Get Luckyn, Happyn ja Blurred Linesin avulla uudelleen huipulle kiivennyt hittituottaja Pharrell Williams Snoopin uran odotettuun nousuun?
Nyt julkaistava Bush-albumi sen näyttää. Discosta sekä 1980-luvun funkista ja popista vaikutteensa ammentavan levyn biisimateriaali on juuri niin koukukasta ja hitikästä kuin Pharrell Williamsilta voi vuonna 2015 odottaa, sekä toisaalta juuri niin perinteisen kuuloista, että yli 30-vuotiaat kuulijat lämpenevät siihen takuuvarmasti.
Mutta musiikilliset virtaukset menevät niin nopeissa liikkeissä, ettei mitään voi ennustaa varmuudella. Ei edes Snoop Doggin menestystä.
Joulukuu 2014, Metropolis Studio, Lontoo.
Snoop Dogg istuu sohvalla. Hän on omissa maailmoissaan, pitelee kännykkää korvallaan. Nähdessään minun puhelimeni, jossa on sanelin käynnistettynä, hän siirtää kännykkänsä kaiuttimen kiinni minun luuriini.
Kaiuttimesta naksuu Crystal Watersin vuoden 1996 käsilaukku-house-hitti 100% Pure Love. Esittelen itseni Teemuksi.
Snoopin silmäluomet tuskin pysyvät auki. Hän on esitellyt uutta levyään toimittajille ja Sony-väelle koko päivän, enkä edes tiedä, kuinka monet lainausmerkit tuohon lauseeseen pitäisi laittaa, jotta saisin siihen riittävän määrän komediallista sävyä.
Snoop on suomeksi sanottuna tuhannen pajautuksissa. Tietysti on, onhan hän Snoop Dogg ja hereillä.
Mainitsen Snoopille tuntevani soivan kappaleen. Kysyn häneltä, onko se jotain sellaista, mitä hän voisi soittaa dj-keikallaan. Snoop ei vastaa mitään. Hän nojailee sohvallaan ja liikahtelee musiikin tahdissa. Yritän saada haastattelua käyntiin. Snoop laulaa biisin mukana. ”One hundred per cent…”
”Tarvitsen jotain tuollaista käynnistyäkseni. Minulla on ihan vitun hyvä fiilis. Yeah baby!”
Mongerran Snoopille jotain siitä, että on ihmeellistä istua hänen kanssaan samalla sohvalla, kun on seurannut ja fanittanut häntä yli 20 vuoden ajan. Puhumattakaan siitä, että olen saanut odottaa noin kahdeksan tuntia tämän haastattelun alkua.
”Ilo on minun puolellani. Kiitos kun odotit.”
Tervetuloa, järjettömän absurdi tunne. Tuntuu siltä kuin olisin yhtäkkiä musiikkivideossa. Tai tosi-tv:ssä. Snoop Doggin puhe – joka on siis täysin sama kuin hänen räppäyksensä – on niin ikoninen, että sen on vaikea ymmärtää olevan hänen ihan oikea puhetapansa.
Tilanne on melkein sama kuin juttelisi rennosti Bart Simpsonin tai Hessu Hopon kanssa. Paitsi että Snoopin ääni on miellyttävämpi.
Nyt se on todettu. Snoop siis tosiaan puhuu tällä tavalla. Voisinpa päästä asian yli. Mutta kun hän tilaa kahvilassa voileivän tällä äänellä ja vastaa äitinsä puhelinsoittoihin tällä äänellä.
Olen varma, ettei maailmassa olisi sotia, jos jokaisella ihmisellä olisi yhtä pehmeä puhe kuin Snoop Doggilla. Vauvoja täällä olisi kyllä paljon enemmän.
Äh, mitä hittoa. Nyt asiaan. Huhujen mukaan Bush saattaa olla Snoop Doggin viimeinen levy.
”En aio koskaan lopettaa sitä, mitä teen. En minä voi sanoa, että tämä on viimeinen levyni, koska rakastan edelleen sitä mitä teen. Jos sanot tekeväsi viimeisen levysi, se tarkoittaa, ettet enää voi tehdä enempää. Ja minä haluan tehdä lisää.”
Hmm. Vaikka sanat tulevat pehmeästi, Snoop kuulostaa ajavan autopilotilla. Puhutaan sitten Pharrell Williamsista, jos hänestä vaikka saisi irti enemmän.
”Pharrell on tuottaja, joka ymmärtää miten Snoop Doggia pitää tuottaa. Hän tietää, kuinka minusta saa parhaan irti ja osaa laittaa minut sellaiseen asemaan, jossa voimavarani ovat hyödyksi. Oli kyse sitten räppäyksestä, laulamisesta, tai muusta musiikinteosta. Luotan häneen ja tiedän, että aiemmat yhteistyömme ovat olleet maagisia. Siksi halusin palata hänen kanssaan yhteen.”
Niin, Pharrell ja Snoop Dogg vaikuttavat molemmat pohjimmiltaan musiikkinörteiltä. Niin harvoin kuin se Snoopin yhteydessä mainitaan. Katso todisteeksi YouTubesta vaikka GGN-ohjelman jakso, jossa Snoop haastattelee Pharrellia.
Kumpi teistä on suurempi musanörtti?
”En osaa sanoa. Minä olen musiikista tehty. Kaikki mitä teen, liittyy siihen. Ja vaikka en tekisi itse musiikkia, se olisi osa minun arkipäivääni. Rakastan sitä, mitä se tekee minulle: antaa upean fiiliksen.”
Äh, lisää autopilottia. Kokeillaan sitten jotain henkilökohtaisempaa. Onko sellaista musiikkigenreä, jota diggaat, vaikkei kukaan uskoisi?
”Pidän countrysta. Johnny Cash, Willie Nelson, Kenny Rogersin The Gambler. Muutamia mainitakseni.”
Tämäkin on kuultu jo. Snoopin ladellessa pehmeällä äänellään countrytähtien nimiä, voin antaa anteeksi sen, ettei hänellä selvästikään ole mitään erityisen kiinnostavaa annettavana tähän haastatteluun. Muuta kuin oma presenssinsä. Toisaalta se on paljon enemmän kuin moni poppari antaa haastattelussa.
Miksi haluat nyt laulaa? Pakottiko Pharrell sinut?
”Kyllä, se oli Pharrellin ansiota. Hän päätti sen suunnan, johon haluaa minun menevän ja minä seurasin. Mitä hän sanoikin, minä olin mukana”, Snoop kertoo.
”Hän on loistava tuottaja, etenkin kun pitää tuottaa Snoop Doggia. Siksi halusin antaa hänen kertoa minulle, mitä minun pitää tehdä ja millä tavalla. Eli Pharrell loi pohjan levylle antamalla ohjeita, miltä minun pitää kuulostaa.”
Eli varmistukseksi vielä: Pharrell Williams määräsi kaapin paikan studiossa?
”Viimeinen sana oli Pharrellilla. Minä halusin hänet studioon tekemään taikojaan. Olen loistava siinä mitä teen, ja hän on loistava siinä mitä hän tekee. Kun maksimoimme voimamme, olemme yhdessä parhaat.”
Voi helvetti, mitä konsulttipuhetta. En minä nyt tällaista tilannut.
Onko maailmassa muita räppäreitä, jotka voisivat tehdä Bushin kaltaisen levyn ja selvitä siitä? Joku voisi sanoa, ettei se ole erityisen katu-uskottava albumi.
”Pysyn itselleni rehellisenä, ja pidän fiiliksen korkealla. Musiikissa on kyse siitä tunteesta, minkä se antaa enemmän kuin siitä, miltä se kuulostaa. Kun pystyt antamaan ihmisille hyvää fiilistä vuosi toisensa jälkeen, ihmiset pysyvät mukanasi. Sellainen suhde minulla ja faneillani on.”
No okei. Ollaan pääsemässä jonnekin. Miksi sinun urasi on sitten niin kestävä, kun useimmat poptähdet tällä vuosituhannella eivät vaikuta selviävän kolmanteen singleensä? Miten fanit pidetään iloisina?
”Paras tapa pitää fanit iloisena on olla rehellinen ja antaa heille sitä, mitä he rakastavat. Mitä ikinä sinulla onkaan, pidä siitä kiinni. Minulla vain on se tilanne, että fanini rakastavat kaikkea minussa. Telkkarista musiikkiin ja leffoista komiikkaan. Reggaesta souliin ja funkiin ja räppäyksestä lauluun. Joten yritän tarjota heille noita kaikkia.”
No se on huomattu juu.
Mutta useimmat muut 1990-luvun alussa tulleet räppärit ovat jo kadonneet tai kuolleet – Snoop naurahtaa, kun sanon ”kadonneet tai kuolleet”. Kuinka yksikään räppäri voi pysyä relevanttina yli 20 vuotta musiikkibisneksessä?
”Kuuntelen ihmisten antamaa palautetta. Relevanssissa on kyse siitä, että pystyy tekemään sitä mistä ihmiset pitävät ja mikä on kuumaa ja ’poppin’. Minun pitää pysyä kosketuksissa niihin ihmisiin, jotka tekivät minusta sen mitä olen. Sen perusteella tiedän aina, mitä minun pitää tehdä ja mitä ei.”
No, oliko reggae sitten se juttu, mitä yleisön mielestä sinun piti tehdä? Ja eikö Snoop Lionin syntymän pitänyt muuten olla Snoop Doggin loppu?
”Minun musiikkini evoluutio perustuu siihen, mikä minun fiilikseni on. Silloin fiilikseni oli, että minun pitää sanoa jotain. Puhua kaikesta negatiivisuudesta, väkivallasta ja maailman tapahtumista. Ja paras tapa oli tehdä se musiikin kautta”, Snoop aloittaa.
”Samassa rytäkässä löysin rastafari-uskonnon. Ja sen jälkeenkin minulle oli välttämätöntä pysyä minuna. Lion on yhä täällä, aivan kuten Dogg oli Lionin aikana. Kyse on vain siitä, että minun pitää tehdä sitä, mikä on hyvä ja välttämätöntä kullakin hetkellä. Nyt Bush-levy on erittäin välttämätön monistakin syistä. Yksi syy on se, että Pharrell ja minä ansaitsemme toisemme. Me rakastamme hyvää musaa ja ihmiset rakastavat sitä, kun teemme juttuja yhdessä.”
Snoop Dogg osaa muuttaa sanomisiaan tilanteeseen sopivaksi, sen ainakin huomaan. Se tietysti sopii Snoopin tämän hetken mielentilaan. Minkään asian ei tarvitse olla pysyvää, mihinkään ei tarvitse situoutua ja uusia juttuja voi keksiä vaikka joka päivä.
Myös bisneksiä Snoopilla riittää – niinkin paljon, että taiteilijan ura vaikuttaa välillä sivutoimelta. Sopivaa on, ettei hän halua tehdä niidenkään välillä valintaa ja sitoutua toiseen.
”Olen taiteellinen bisnesmies. Hallitsen molemmat. Ja hyvin. Ihmisten tyytyväisenä pitäminen on minun juttuni, oli kyse sitten asiakkaasta tai fanista.”
Mutta voisiko Bush-levyn aikuisystävällinen soundi kerätä jopa uusia faneja? Niitä, joille vanhat levyt olivat liian gangstaa? Bushillahan ei siis edes kiroilla.
”Kyllä tämä on helpommin hyväksyttävää. Isoäiti voi kuunnella tätä, lapset voivat kuunnella tätä. Tätä levyä voi soittaa koko perhe, kun vanhemmat levyni olivat vähän liikaa lapsille ja isovanhemmille.”
Niin, isovanhemmille. Näin sanoi Snoop Dogg, josta juuri tammikuussa tuli vaari 43-vuotiaana. Haastattelu tapahtui toki kuukauden ennen Snoopin isoisäksi tulemista, mutta luulen, että lausahduksen ironia ei muutenkaan olisi valjennut hänelle itselleen. Mutta aivan täyttä sattumaa Bush-levyn siisti linja ja isoisäksi tulo tuskin ovat.
Mutta minua kiinnostaa, onko Snoopin mielestä West Coast -skeneä enää olemassa?
”West Coast tulee olemaan ainakin niin kauan kuin minä olen elossa edustamassa sitä. Ja tyypit kuten Ice Cube, Dr. Dre, Too $hort ja E-40. Siten on nuoret jäbät kuten YG ja Kendrick Lamar. Aina on porukkaa, joka edustaa länsirannikkoa. Se on paikka, josta tulee ihan omanlaistansa musaa. Sellaista, joka edustaa sitä aluetta.”
Länsirannikosta puheen ollen: tuottaja-muusikko Dâm Funkin kanssa tehty 7 Days of Funk (2013) oli myös jotain ihan muuta kuin muut Snoopin 2000-luvun levyt. Siinä kuului syvällinen rakkaus 1980-luvun funkia kohtaan, joka ei tosiaan tällä hetkellä listoilla juhli.
”Siinä oli kyse kahdesta artistista, jotka rakastavat ja arvostavat tosiaan ja kokoontuivat yhtenä iltana tekemään yhden biisin. Sitten teimme toisen, ja pian meillä oli seitsemän biisiä kasassa. Dâm Funk ajattelee kuten minä ajattelen ja hän kysyi, pitäisikö ne julkaista ep:nä. Niin että ihmiset voivat huomata, että funk on yhä täällä.”
Sitten alkaa Suomen hehkutus, aivan pyytämättä. Oletan, että Snoop ajattelee Eurooppalaisten kaipaavan ylistystä heidän kotimaistaan. Sen Snoop tietysti osaa: viime kesänä Tampereen Blockfestissä esiintyessään hänellä oli yllään Ilveksen pelipaita.
”Rakastan Suomea, rakastan ihmisiä ja niiden energiaa”, Snoop sanoo, tietämättä varmastikaan yhtään mistä puhuu.
”Toivottavasti pääsen takaisin vuonna 2015.”
Mutta Snopp Doggin keikat ovat aidosti todella viihdyttäviä tilaisuuksia. Kuten Pharrell Williams joskus sanoi, ”Et ole nähnyt keikkaa, jos et ole nähnyt Snoop Doggin keikkaa”. Eikä hän valehdellut, ainakaan paljoa. Jos et ole vielä nähnyt sellaista, mene katsomaan.
Snoopin kaunis ja nuori naisassistentti viittoo minulle. Se tarkoittaa, että haastattelu on melkein ohitse, mutta en ole saanut selville paljon mitään uutta Snoop Doggista. Viimeinen kortti tiskiin.
Kerro joku detalji itsestäsi, mitä harvempi tietää. Rakastamme detaljeja.
”Rakastan tuoksua hyvältä.”
Mikä on lempituoksusi?
”Baby powder. Tai egyptiläinen myski. Se on tavallaan öljyä. Pidän myös Versacen ja tuoksuista ja Polon Redistä. Heh.”
Nyt äkkiä äänitys poikki, ennen kuin menee tekstimainonnan puolelle.
Assistentti kertoo, että hänellä on mukanaan baby powderin tuoksuisia kynttilöitäkin Snoopille. Asia selvä.