Kasarimaniaa, Queen-fanitusta ja synkkä ojanpohja: aikamatkalla Anssi Kelan kanssa

Koska Anssi Kela tykkää tehdä aikamatkoja 1980-luvulle, mekin ryhdyimme samaan. Rumban agentti tapasi Kelan viidessä eri aikapoimussa ja haastatteli nuorta, aikuista ja harmaahapsista lauluntekijää.

15.05.2015

Anssi Kela julkaisee tänään uuden albuminsa Nostalgiaa. Se jatkaa Anssi Kela (2013) -levyn aloittamaa kasariteemaa ja vie sen vieläkin pitemmälle.

Kasarifiilistelyn kunniaksi Anssi on lupautunut lähtemään kanssani aikamatkalle halki vuosien.

Kuinka jännittävää! Oletteko valmiita?

Toukokuu 1987

On toukokuu 1987, ja Vihdin taivaalla paistaa ujo aurinko. Suomen singlelistan ykkösenä sykkii Whitney Houstonin I Wanna Dance with Somebody (Who Loves Me) ja kansaa johtaa Mauno Koivisto. Yläasteen musiikkiluokan nurkassa 14-vuotias Anssi Kela vaihtaa bassoon kieliä.

Mutta hetkinen, kouluhan on jo päättynyt. Mikä hikke sinä oikein olet?

”Mulla alkaa kohta bänditreenit. Meidän kitaristin isä on koulun rehtori. Se päästää meidät välillä koulun jälkeenkin soittamaan.”

Kätevää! Onko teillä ollut kauankin bändi pystyssä?

”Muutaman vuoden. Ensin tämä oli kylläkin vaan pelkkä mielikuvitusbändi, kun meillä ei ollut mitään instrumentteja.”

Miten mielikuvitusbändi toimii?

”Puhuttiin vain, millaista musaa meidän bändi tekisi. Minä kirjoittelin kaikkia kuvitteellisia keikkaraportteja.”

Miksi soitat bassoa? Eikö se ole yleensä se jämäsoitin, jota kukaan ei halua soittaa?

”No niin, joo. Yleensä basisti on kai se bändin läski tyyppi tai se, jolla on laulukamat. Mutta minä halusin ihan oikeasti soittaa just bassoa.”

Oletko jo päättänyt, mikä sinusta tulee isona?

”Muusikko. Katsoin just Queenin Webley Stadion -keikkaa telkkarista ja päätin, että tuonne minä haluan.”

Kuvat: AJ Savolainen

Kuvat: AJ Savolainen

Kesäkuu 2001

Helsingin Kaivopuisto on täynnä ihmisiä. Käynnissä on Helsinki-päivän konsertti, ja lavalla 28-vuotias Anssi Kela.

Ihmismassa laulaa mukana Mikan Faijan BMW:tä. Se on iso hitti, ja kaikki osaavat sanat. Kela on julkaissut maaliskuussa levyn, jonka nimi on Nummela. Levyä on tehty pitkään ja hartaasti.

Keikan jälkeen Anssi rojahtaa bäkkärin sohvalle.

Oho. Sinähän olet ihan hikinen!

”Menin suoraan lavalle enkä oikein ehtinyt haistella ilmaa. En tajunnut, että siellä on joku miljardi ihmistä!”

Tuliko se yllätyksenä?

”Joo. Ihmettelin ensin, kenelle ne oikein hurraavat. Että tuleeko joku Jasper Pääkkönen mun takana. Mutta ne hurrasikin minulle!”

Miten keikka sujui?

”En kuullut itsestäni mitään, kun yleisö lauloi niin kovaa mukana. Tuli sellanen olo, että nyt tapahtuu mielenkiintoisia asioita.”

Nummela-levy on myynyt tosi hyvin ja se soi radiossa koko ajan. Onneksi olkoon!

”Kiitos. Se ylitti just kultarajan. Yksi kaveri sanoi veikkaavansa, että se myy jouluun mennessä platinaa. En kyllä ihan usko. Kyllä se siitä hiipuu.”

Ennen seuraavaa etappia en malta olla piipahtamatta joulukuussa 2001 kurkkaamassa, että miten Nummela-levylle lopulta kävi. Oliko Anssin kaveri oikeassa?

Ei muuten ollut. Levy ei myynyt jouluun mennessä platinaa. Se myi viisinkertaista platinaa.

Joulukuu 2009

On kulunut kahdeksan vuotta Nummelan jättimenestyksestä. Kelan konseptilevy Aukio on ilmestynyt syyskuussa, mutta se ei tunnu kiinnostavan juuri ketään.

37-vuotias Anssi istuskelee keittiön pöydän ääressä ja tuijottelee ikkunasta.

Huomenta, Anssi. Näytät mietteliäältä.

”Mietin, pitäiskö vaihtaa alaa.”

Älä nyt. Kerro Aukio-levystäsi!

”Minulla oli tosi kirkas visio, joka liittyi siihen muotoon. Halusin tehdä konseptilevyn.”

Mistä se ajatus lähti?

”Ihmiset tuntevat minut tarinankertojana ja halusin testata, kuinka pitkälle sen voi viedä. Että mitä jos kirjottaisi koko levyn mittaisen tarinan.”

Oletko tyytyväinen lopputulokseen?

”Olen. Mutta tietysti siinä kävi niin, että sitä tulee uhranneeksi yksittäisiä biisejä konseptin eteen. Levy pitää kuunnella kokonaan, se on tarkoitettu nautittavaksi kuunnelmatyyppisesti.”

Jaksavatko ihmiset sellaista?

”Tiesinhän minä, että tämä tuskin tulee olemaan se levy, joka myy eniten. En kadu mitään, visiolleen pitää olla uskollinen. Mutta suoraan sanottuna nyt on takki aika tyhjä.”

Mutta keikkoja riittää?

”No miten sen nyt laskee. Meillä oli just rundi, mutta keikkoja oli vain seitsemän. Tampereen-keikalla yleisöä oli ehkä 30 katsojaa. Aika paha henkinen mukilointi, jos Tampereen kokoisessa kaupungissa on keikalla 30 ihmistä.”

Mitä mietit?

”Että jaksanko kahlata paskassa vai luovutanko. Jos alkaisi tehdä jotain, mistä ei tarvii murehtia niin paljon. Olisi ehkä kiva tehdä jotain, mikä on vain työtä. Ei niin, että siinä asettaa koko elämänsä pyövelin pölkylle.”

Mitä sitten tekisit, jos et tekisi musiikkia?

”Siinähän se onkin. Enhän minä osaa mitään muuta. En ole opiskellut mitään toista ammattia. Ehkä jotain kirjotushommia.”

No ei näilläkään paljon tienaa. Tulevaisuudesta tulleena voin kertoa sellaisia terveisiä, että 2010-luvulla vielä pirstaleisemmin.

”No joo. Ehkä tässä kuitenkin perkele on joitain asioita, joita haluan musiikissa vielä tehdä.”

Luuletko?

”Kornisti sanottuna joku taistelutahto saattoi just syttyä.”

Anssin silmissä on selvästi enemmän elämää kuin hetki sitten. On turvallista siirtyä aikamatkan seuraavaan etappiin.

Huhtikuu 2015

Vuosi 2015. Eduskuntavaaleista on vierähtänyt muutama päivä ja keskusta juhlii vaalivoittoa.

Postitalon kahvilan nurkassa istuu tutunnäköinen tyyppi. Anssi Kela 42-vuotiaana, mustassa nahkatakissa, pitkissä hiuksissa ja… hetkinen.

Mitä naamallesi on käynyt?

”Kaksitoista tikkiä tohon nenän viereen. Ja sitten vielä tuli tää nuha. Niistäminen sattuu.”

Onneksi olkoon, uusi levysi Nostalgiaa ilmestyy tänään. Mikä sen lähtöajatuksena oli?

”Tein itselleni sellaisen henkisen huoneentaulun, jossa luki, että ’parempi överit kuin vajarit’. Ajattelin, että mieluummin kohti röyhkeetä ja överiä, jos pitää valita.”

Jos pitäisi listata levyn vaikutteita, niin mitä sanoisit?

Duran Duran, Kate Bush, Prince, Fleetwood Mac, Foreigner ja Peter Gabriel tulevat ensimmäisinä mieleen. Levyn biiseillä on enemmän syna- kuin kitararaitoja. Jostain syystä saan tällä hetkellä enemmän fiiliksiä syntikan kuin kitaran soittamisesta.”

Mistä luulet että se johtuu?

”Ehkä siinä joku ympyrä sulkeutuu. Faijani oli kosketinsoittaja, ja sillä oli työhuoneessaan DX7 ja Oberheim. Pikkupoikana laitoin kuulokkeet korville, painelin nappeja ja sitten tuli erilaisia suhinoita ja soundeja. Ihan samaa teen nykyään. Siinä on jotain turvallista kohdussa olemista.”

Tuliko missään levynteon vaiheessa sellaista oloa, että nyt menee liian pitkälle? Että pitää alkaa sensuroida?

”Ei tullut. Jos miettii suomalaista mieslaulaja-lauluntekijägenreä, jossa minäkin operoin, niin yleensähän se on aika pliisua. Että miehen pitää studiossa laulaa totisesti ja lakonisesti. Olen itsekin syyllistynyt siihen.”

Mikä innosti sinut revittelemään?

”Tajusin, että keikkojen jälkeen yleisin kommentti, mitä sain, oli että ’ei me tiedetty, että sä laulat tolla tavalla, kuulostat ihan erilaiselta levyllä!’ Rupesin miettimään, miksi himmailen studiossa. Että miksi en laula studiossa niin kuin livenä. Tavallaan olen päästänyt itseni laulajana kahleista tällä uudella levyllä, varmaan vielä enemmän kuin edellisellä.”

Falseteista päätellen kasariheviäkin on tullut kuunneltua?

”Myönnän, että se on kuulunut ruokavalioon.”

Levyn avausbiisillä laulat, että ”Jos tahdot mä näytän / kuinka taikasauvaani käytän” ja soundit ovat niin kasaridiskoa kuin voi olla. Mahtavaa! Mutta kai tajuat, että tämä voi jonkun mielestä olla tosi vaivaannuttavaa?

”Tuo on minulle hyvä palaute. Toivon, että ihmisiä naurattaisi tai hymyilyttäisi.”

Onko tässä sitten kyse ironiasta?

”Ei. Minusta tyhmin tapa diggailla musiikkia on tehdä se ironian kautta. Ei tällä levyllä ole ironiaa, vaikka siinä onkin suoria viittauksia ja liiallisuuksiin menevää meininkiä. Tavallaan olen ihan tosissaan, mutta en vakavissani, sanotaan näin.”

Mikä siinä 1980-luvussa sua niin kiehtoo?

”Olen vilpittömästi sitä mieltä, että 1980-luvulla tehtiin maailman paras musiikki. Monet muusikot vannovat 1960–70-lukujen nimeen, mutta minä olen kasarijäbä. Kaikki se soundimaailma ja estetiikka miellyttää minua kaikista eniten.”

Edellinen levysi (Anssi Kela, 2013) tuli ihmisille vähän puskista, ja yleisö rakastui siihen. Tätä uutta on kuitenkin osattu jo odottaa. Lisääkö se paineita?

”Kyllä se on enemmän vapauttanut. Tuntuu, että minulle on annettu mandaatti, että saan tehdä mitä haluan. Toivon, että voisin artistina päästä sellaiseen asemaan, jossa mietittäisiin pikemminkin, että ’mitä se nyt on keksinyt’ eikä aina odotettaisi tietynlaista levyä. Ja olen siitä onnekkaassa asemassa, ettei kukaan sanele, mitä pitäisi tehdä. Kukaan ei pyydä tekemään uutta Nummelaa.”

Olet sanonut, että tämä levy on eräänlainen sisaruslevy edelliselle.

”Kyllä. Tiesin jo edellistä levyä tehdessä, että on vielä asioita, joita haluan kokeilla. Mutta tiedostan, etten voi tehdä tästä mitään sapluunaa, jota alan monistaa. Seuraavaa levyä varten pitää varmaan vaihtaa tulokulmaa ja miettiä asioita uusiksi.”

Eikö ole outoa miettiä sitä jo ennen kuin levyä on edes julkaistu?

”Onhan se hassua, että huomaan jo nyt miettiväni, ajattelevatko ihmiset että ’tää on kuultu jo, eiks tää tyyppi keksi mitään uutta’. Mutta eihän tällaisia kannata miettiä silloin, kun tekee musiikkia. Pitää totella omaa muusaa, joka supattelee korvaan.”

Jos ajattelet keikkailua ja yleisöjä, onko jokin asia muuttunut Nummelan suursuosion ajoista?

”Nummelan aikaan se suosio tuli niin äkkiä, eikä sen eteen tarvinnut tehdä hirveästi töitä. Urheilutermein se oli kuin olisi lähtenyt juoksemaan maratonia ja heti lähtöviivalla ripustetaan kultamitali kaulaan. Nyt fiilis on eri. On ero siinä kokeeko, että joku on ansaittu vai annettu.”

Jos saan veikata, niin uudesta levystäsi tuskin kirjoitetaan yhtäkään juttua ilman, että käytetään sanaa ”nostalgia”. Ja siinähän se tulikin. Oletko nostalgikko?

”Kai minä olen, kyllä minä sellaisesta tykkään. Just otin mutsilta himaan yhden valokuva-albumin, jossa oli lapsuuskuvia ja kuva meidän silloisesta kylpyhuoneesta Kauniaisissa. Siellä oli kaakeleissa tarroja, joissa oli kaloja. Ei tarvinnut kuin katsoa sitä kuvaa, niin samassa olin taas itse siinä kylpyammeessa.”

Miten musiikki linkittyy nostalgiaan?

”Musa on aivojen säilöntäaine. Yksi biisi voi heittää sinut vuosikymmeniä taaksepäin, tulee ihmisiä ja vaikka joitain hajuja mieleen. Joskus niin käy musiikin kanssa, josta ei ole edes pitänyt. Kavereiden kanssa aikanaan vihattiin Modern Talkingia, kun se soi joka paikassa. Mutta nyt kun 30 vuotta myöhemmin You’re My Heart, You’re My Soul alkaa soida radiossa, tuleekin tosi hyvä fiilis.”

Nummela-levyn julkaisusta on jo 14 vuotta. Jollekinhan se saattaa jo olla nostalgiaa.

”On hauska ajatella, että minun musiikkini on jo niin vanhaa, että se saattaa olla jollekin se laukaisija, joka vie aikamatkalle. Keikoillani käy nuoria tyyppejä, jotka tulevat sanomaan, että kun ne olivat 10-vuotiaita, ne kuuntelivat koko kesän pelkkää Nummelaa. Ja varmaan osa yleisöstä tulee mun keikoille nostalgiasyistä: diggailemaan omaa nuoruuttaan ja niitä soundeja.

Minulle on ihan sama, mistä syystä ne tulevat. Hyvä, että ovat tulleet! Minua lämmittää se ajatus, että oma musani on jo sen ikäistä, että se saattaa olla jollekin nostalgista.”

Nostalgiaa riittäisi, mutta kello tikittää. Eikä aikamatkailu ole mitään, ellei käydä myös tulevaisuudessa.

Kuva: Freeimages.com

Kuva: Freeimages.com

Tammikuu 2052

Ollaan jonkin sortin verstaalla. Ilmassa haisee puupöly ja liima.

Harmaahiuksinen, 80-vuotias Anssi Kela pyörittelee pieniä ruuveja sormiensa välissä.

Mitä sinä oikein puuhailet?

”Asennan tässä ämyreitä arkkuun.”

Mitä ihmettä?

”Aion kuunnella kasarimusiikkia vielä haudassakin.”

Näytähän biisilistaasi. Mikä sinulla siellä arkussa soi?

A-ha, ABC, Duran Duran, Def Leppard, Dire Straits, Don Henley, Foreigner, Human League…”

Nehän ovat samoja nimiä, mitä vuonna 2015 oli sinun iPodissa. Esittelit niitä siellä Postitalon kahvilassa.

”Niinpä olikin. Sen soittolistan nimi oli über-kasari!”

Vaikuttaa siltä, että olet pysyvästi naimisissa 80-luvun kanssa.

”On myönnettävä faktat. Meistä jokaisella on musiikissa se kultainen leikkauspiste, joka yleensä liittyy omaan nuoruuteen ja siihen, milloin on löytänyt musiikin. Ei siitä pääse koskaan eroon. Joillekin se voi olla painolasti, jota joutuu kantamaan. Joillekin se taas on päinvastoin se asia, joka kantaa sinua.”

Kummin päin sinulle on käynyt?

”Arvaa.”

Anssi Kelan vastaukset ovat Postitalossa tehdystä haastattelusta.

Lisää luettavaa