Kolumni: Kunpa Iron Maiden lopettaisi pian

Onko metallimusiikilla tulevaisuutta vai pelkästään kunniakas menneisyys?

03.11.2014

Viime kesän Tuska-festivaalin jälkeen vilkuilin YouTubea hivenen huolestuneena.

Metallifestivaalin lauantain sinetöi Anthrax – yksi viimeisistä klassikkobändeistä, joka oli syystä tai toisesta jäänyt näkemättä keikalla. Niinpä tilaisuudesta piti ottaa ilo irti. Riehuin teini-iän suosikkibiisien tahtiin kuin heikkopäinen: Indians, jes! Caught in a Mosh, hyvä! Pään selvittyä pelkäsin jonkun kaverin lähettävän nettimeemiksi kohonneen videon, jossa tutunnäköinen partasuinen setämies heiluu metallifestareilla.

YouTube-linkkiä ei onneksi tullut, mutta sen sijaan keikkaa makustellessa tuli toisenlainen kylmä tunne mahanpohjaan.

Olin katsomassa Anthraxia. Joka soitti yhtenä kookkaan metallifestivaalin pääesiintyjänä. Vuonna 2014.

Among the Living julkaistiin 27 vuotta sitten. Scott Ian on nyt 50-vuotias. Kun kuuntelin albumia herkässä iässä vuonna 1991, oma isäni oli nuorempi kuin Ian on nyt.

Tämä kaikki saa aikaan ristiriitaisia tuntemuksia.

Anthrax Tuskassa vuonna 2014. Kuva: Mikko Pylkkö

Anthrax Tuskassa vuonna 2014. Kuva: Mikko Pylkkö

”Metallimusiikin CNN:ksi” kehuttua Blabbermouth-sivustoa silmällä pitämällä pysyy aika hyvin kärryillä siitä, mitä valtavirtametallissa nykyään tapahtuu. Sivuston tarjontaa seuratessa tulee kuitenkin ajatelleeksi, että alan suurin uutinen onkin se, mitä otsikoissa ei sanota mutta mikä yhdistää leijonanosaa uutistarjonnasta.

Juttujen aiheet ovat samoja nimiä kuin mistä heavypiireissä puhuttiin jo 20 vuotta sitten.

Phil Anselmo teki sitä, Slash tätä. Max Cavalera sanoo jotain ja Dave Mustaine jotain muuta. Mötley Crüen kaverit riitelevät ja sopivat vuoron perään.

Yksi syksyn puheenaiheista on ollut Gene Simmonsin ”rock on kuollut” -kommentti. Kiss-basisti arveli poikansa Nickin toimittamassa haastattelussa, etteivät nuoret bändit saa enää läheskään samanlaisia mahdollisuuksia kuin mitä Kissillä oli alkuaikoina.

Simmonsin kaltaisen ikonin tokaisema kommentti tuntuu romahduttaneen monen lukijan, muusikon ja toimittajan illuusiot. Blabbermouthin uutisten kestoaiheeksi on muodostunut, että joltain toiselta rocktähdeltä kysytään tämän mielipidettä Simmonsin avauksesta.

Scott Ian kiirehti rauhoittelemaan, ettei rock koskaan kuole. Exoduksen solisti Steve Zousa puolestaan oli varovaisesti Simmonsin kannalla. Sebastian Bach totesi oman elämänsä olevan ihan riittävän rock’n’rollia. Nikki Sixx vannoi autotallien olevan täynnä uusia tulokkaita. Corey Taylorkin sanoi jotain.

Sivustakatsojan silmiin asetelma näyttää groteskilta: siinä setämiehet kinastelevat, onko rock kuollut vai vain koomassa, mutta kommentoimaan ei ole saatu yhtään alle 30-vuotiasta muusikkoa. Hitto vie, ei edes alle 40-vuotiasta.

Tilanne näyttää yhä kiusallisemmalta, kun sitä vertaa muiden musiikkityylien menoon. Esimerkiksi popparit ovat pysyneet nuorina. Lady Gaga on 28-vuotias. Katy Perry 30. Avicii täytti syyskuussa 25. Taylor Swift on 24- ja Charli XCX 22-vuotias. 17-kesäinen Lorde meni ja tekaisi viime vuonna yhden vuosituhannen parhaista popbiiseistä.

Metalli oli alun perin nuorison kapinaa konservatiivisia vanhempia ja ahdasmielisen ympäristön normeja vastaan. Nyt siitä on tullut keski-ikäisten esittämää musiikkia, jota hallitsevat ahdasmieliset normit.

Ranger. Kuva: Anna Kivinen

Ranger. Kuva: Anna Kivinen

Normit näkyvät esimerkiksi Suomen ilahduttavan viriilissä klubiskenessä. Kyllähän metallia nuoret soittavat, ja hyvin soittavatkin: katsokaa vaikka Rangeria, Speedtrapia tai Lost Societya.

Asian kääntöpuoli vain on se, että edellä mainitut bändit ovat retroa kiireestä kantapäähän. Niiden viehätys perustuu vanhojen hyvien aikojen toisintamiseen. Niissä on jotain samaa kuin Chuck Berryn oppeja uskollisesti seuraavissa nykypäivän rock’n’roll-bändeissä.

Mikä on viimeisin aikakausi, jolloin metallimusiikkia vietiin nostalgian sijaan aivan uusiin suuntiin? Nu metal vuosituhannen vaihteessa? Metalcore kymmenen vuotta sitten?

Kansainvälisesti suosituin uusi metallibändi lienee Avenged Sevenfold, jota syytettiin aiheellisesti viimeisimmällä levyllään Metallican nimikkoalbumin plagioimisesta. Se musta levy julkaistiin vuonna 1991.

Eniten metallia uudistavat Asking Alexandria, We Butter the Bread with Butter, We Came as Romans ja vastaavat yhtyeet, jotka ovat omissa piireissään sangen suosittuja. Perinteistä metalliyleisöä ne eivät kuitenkaan innosta – tavallaan ilahduttavaa sekin, sillä nuorten tuleekin saada vanha kaarti tuhahtelemaan. Itse tosin joudun toteamaan, että mikäli metallimusiikin kehittyminen on metalcore-bändien varassa, ei metallilla ole minulle kohta paljoakaan annettavaa.

Asking Alexandria.

Asking Alexandria.

Metallissa eletään nyt siitä kiinnostavia aikoja, että suuri muutos tapahtuu väistämättä lähivuosina.

Iron Maidenin, Motörheadin, Judas Priestin ja Metallican kaltaiset dinosaurukset eivät voi jatkaa loputtomiin. Jossain vaiheessa vuonna 1956 syntyneen Steve Harrisin on myönnettävä, ettei Iron Maiden taivu enää maailmankiertueelle. Kunhan nyt ymmärtävät lopettaa aikaisemmin kuin Chuck Berry, joka vielä 87-vuotiaana esiintyi viime vuonna Suomessa. Sydäntä kylmäsi lukea niitä keikkaraportteja.

Kuvitelkaapa metallikenttää ilman näitä vuosikymmeniä mukana keikkuneita nimiä. Ketkä Tuskan kaltaisilla festareilla soittavat sitten, kun Testament, Sepultura, Cannibal Corpse, Carcass ja kumppanit ovat poissa?

Äkkiseltään tuntuu, että siinä vaiheessa vain tuuli suhisee aution heavykentän yllä.

Itse sanon, että tapahtuisipa niin pian. Tai oikeammin: kiertäisivätpä nämä vanhat karjut vielä pari vuotta urakalla ja hävitkööt sitten arvokkaasti rockin historiankirjoihin.

Sillä metallimusiikki on tuomittu polkemaan paikallaan niin kauan kuin yleisö ja nuoremmat yhtyeet ovat rähmällään vanhojen pioneerien edessä. Vasta sitten, kun The Trooperia soittavat enää coverbändit, on kenttä auki aivan uusille tekijöille ja ideoille. Sitten nähdään, kykeneekö metalli luomaan nahkansa ja irrottautumaan nostalgiahuumastaan nykyaikaan.

Viime vuosina on julkaistu useita uraauurtavia pop- ja hiphop-levyjä, joista voi perustellusti odottaa oman genrensä aikaa uhmaavia klassikkoja. Minä odotan malttamattomana, milloin metallissa julkaistaisiin seuraava sellainen.

Siihen voi mennä vielä tovi.

Lisää luettavaa