Huomaa myös videomuotoiset haastattelut tekstin lomassa!
Jännittääkö esiintyminen? Ei hätää. Sama vaiva piinaa kokeneempiakin kavereita.
(Tai pitäisikö tämä ottaa pelotteluna? Että ei se sen helpommaksi muutu edes kokemuksen myötä?)
Tavastialla on perjantaina metalliyhtye, jolta löytyy Meteli.netin tietokannasta tältä vuosituhannelta 451 keikkaa – ja jonka jäsenet ovat hermostuksissaan kuin Ääni ja vimma -kisan semifinaaliin valmistautuva kellaribändi.
”Jännittää helvetisti”, kitaraansa tuunaava Mokoman kitaristi Tuomo Saikkonen toteaa takahuoneessa.
”Vedämme aluksi uuden levyn alusta loppuun ja vasta sitten vanhoja tuttuja biisejä. Uusista ehkä kolmea on vähän kokeiltu keikalla, useimpia ei ole soitettu lavalla ollenkaan. Saa nähdä, miten käy.”
Siitä siis tämä hiljaisuus. Tavastialla ei nimittäin alkuillasta vitsejä lohkaista. Tunnelma on kuin jalkapallojoukkueella pukuhuoneessa hetki ennen kentälle menoa.
Kuisma Aalto. Kuvat: Saku Schildt
Aterioinnin jälkeen kello kuudelta odotellaan, että teknikot saavat lavan valmiiksi. Tänä aikana kaikki ovat omissa oloissaan katse johonkin ruutuun naulittuna. Joku huutelee vieraslistasta.
Saikkonen tarkastaa läppärillä lipputilanteen: ”Ollaan jo keltaisella, enää rajoitetusti lippuja jäljellä”, hän sanoo vaimean ilahtuneesti. Muut selailevat puhelimiaan ja vaeltavat sinne tänne.
Laulaja Marko Annala ja rumpali Janne Hyrkäs ovat eniten äänessä, mutta heidänkin juttunsa tuntuvat lämpimikseen juttelemiselta ilmapiirin laukaisemiseksi.
Ei ole ihme, että toimittajan läsnäolo kiristää leukaperiä entisestään. Olemme Elävien kirjoihin -albumin julkaisukeikalla – levy on ilmaantunut kauppoihin samana päivänä –, ja Rumban toimittaja on paikalla katsomassa, mitä tapahtuu Mokoman Tavastian-keikan kulisseissa.
Yhtye kyllä toivottaa ulkopuolisen tervetulleeksi asiallisesti ja kohteliaasti. Kun yhtyeeltä kysyy, onko heillä mitään toiveita kuvaamisen suhteen, eli saako räpsiä otoksia missä vain vai haluaako bändi jossain vaiheessa työrauhan, Saikkonen antaa toimittajalle vapaat kädet ja pyytää käyttämään järkeä.
”Jos on oma muna kädessä, sopii vielä kuvata. Jos on jonkun toisen muna, niin sitten voisi antaa olla”, Saikkonen lohkaisee hymyssä suin.
Orkesteri antaa vieläpä luvan käydä vilkaisemassa tunnelmia takahuoneessa, vaikka alun perin levy-yhtiön toive oli, ettei sinne kameroita vietäisi.
Silti soittajien katseista on näkevinään, että suoritukseensa keskittyvän muusikon kuvaaminen on yhtä tervetullutta kuin nivustyrä.
Tilannetta sivusta seuratessa alkaa analysoida yhtyeen jäsenten rooleja ja persoonia.
Sakara-yhtiön toimitusjohtajanakin tunnettu Saikkonen on bändin organisoija ja moottori, jonka olemuksessa on upseerimaista auktoriteettua. Kun käy ilmi, että lippuihin on merkitty eri soittoaika kuin bändille on kerrottu, Saikkosen ”Tähän asiaan täytyy nyt saada selvyys” -toteamus tulee sellaisella äänenpainolla, että selvyys on myös pian saatava.
Toinen kitaristi Kuisma Aalto on vaitelias jätti, joka vetäytyy takahuoneen penkille omiin oloihinsa. Annala puhelee vilkkaimmin small talkia, mutta vaikuttaa pinnan alta hermostuneelta. Basisti Santtu Hämäläinen on tasaisimman oloinen porukasta.
Rumpali Hyrkäs keventää tunnelmaa harkituilla heitoilla, mutta hänkin tuskastuu seitsemän maissa, kun bändi ei ole vieläkään päässyt tekemään soundcheckiä. Tarvitseeko miksaaja apua?
Kun asiaa kysytään, miksaaja kivahtaa, että hetki sitten olisi muilta teknikoilta tarvinnut, mutta ei enää. Rumpali antaa asian olla ja istuu patteristonsa taakse aloittamaan säätämistä.
Soundcheck sujuu kuin ammattimiehiltä konsanaan. Aika tosin menee tiukille. Kun yleisö päästetään sisään. yhtye testaa vielä viimeisiä säätöjä.
Mokoman soitto jauhaa väkevästi, mutta täysin tyytyväisiä ei olla. Saikkonen kaipaa bassarisoundiin lisää jytinää. Annala aloittaa yhden säkeistön väärässä kohdassa ja irvistää tuskastuneesti.
Kun takahuoneessa ulkopuolinen yrittää osallistua keskusteluun kehumalla, että soundcheck kuulosti hyvältä, vastauksena on ”jospa toimittaja menisi vaikka katsomaan, mitä baarin puolelle kuuluu” -tyylinen hiljaisuus. Pian levy-yhtiön ystävällinen edustaja tuleekin patistamaan, että nyt voisi olla hyvä aika antaa muusikoiden keskittyä rauhassa.
Tämä on epäilemättä totta. Mokoman miehistö jää psyykkaamaan toisiaan omaan rauhaansa.
Janne Hyrkäs.
Tavastian baariin valuu yleisöä jatkuvana virtana. Ilta myytiin lopulta täyteen jo ennalta, joten odotettavissa on täysi tupa – vähempää ei maan suurimpiin metallisuosikkeihin kuuluvalta Mokomalta voi odottaakaan.
Yleisön silmiinpistävin puoli on, että se näyttää, no, epähelsinkiläiseltä. Tämä tarkoittaa, että jos esimerkiksi Tavastian Lauantaidiskossa tai pop- ja rap-keikoilla näkee huolitellusti laittautuneita hipstereitä ja suurta haloota itsestään pitäviä mainostoimistojen työntekijöitä, Mokoman yleisö on maanläheisempää kansaa. Aikuisia miehiä ja naisia farkkuineen, silmälaseineen ja ruutupaitoineen.
Mokoma on koko kansan bändi, ei pelkästään metalliyleisön. Ja se on monille tärkeä – vaikka Elävien kirjoihin -albumi on vasta tullut kauppoihin, eräs eturivissä seisova nuori mies laulaa uusiakin biisejä sujuvasti mukana.
Marko Annalan perimmäisiä tuntoja ja suomalaista sielunmaisemaa luotaavat tekstit ovat selvästi löytäneet vastakaikua.
Ja niinhän siinä käy, että huolehtiminen osoittautuu turhaksi. Keikka on menestys.
Suunnitelmien mukaisesti Mokoma esittää koko uuden albuminsa alusta loppuun, ja soitto toimii kuin häkä. Saikkonen tuumasi vielä soundcheckissä promoottorille, että lavalla ”saattaa näkyä keskittyneitä naamoja”, mutta bändi vapautuu lopulta nopeasti. Tukat heiluvat tavalliseen tapaan.
Saikkonen tosin kiivastuu röyhkeälle eturivin katsojalle, joka nappaa hänen mikkiständistään omin luvin plektran. ”Saat keikan jälkeen!” Kitaristi huutaa vorolle kiukkuisesti ja murahtaa mikkiin: ”Plektrahan se on aina mielessä, mutta soitetaan nyt ensin.”
Varsinaisen setin vahvimmat hetket ovat sen kaksi viimeistä kappaletta. Uuden albumin rivakkatempoinen Pohja on nähty jauhaa thrash-perinteitä kunnioittaen, ja Nimensä unohtaneen rukous kajahtaa ilmoille jylhästi.
Kun tuoreesta materiaalista on selvitty, loppu on ilonpitoa. Takaisin lavalle taputettu yhtye esittää tuotantonsa läpileikkauksen, jossa kuullaan niin Sydänjuurien ja Kuollut, kuolleempi, kuollein -rykäisyn kaltaisia tuoreempia biisejä kuin Valapaton ja Kurimus-läpimurtoalbumin Kasvot kohti itää -bravuurin kaltaisia vanhoja standardeja. Bändi kaahaa encoret läpi joka hetkestä nauttien.
Tavastian-keikka oli myös testaustilaisuus sille, mitkä uuden kappaleet otetaan vakituiseksi osaksi settiä. Jos arvailemaan ryhtyy, niin Sinne missä aamu sarastaa -singlen lisäksi ainakin Lunnaat, Pohja on nähty, Nimensä unohtaneen rukous ja Elävien kirjoihin ovat tänä vuonna vakituisia ohjelmanumeroita.
Keikan jälkeen yhtye ei pidättele riemuaan. Marko Annala poseeraa pitkään ja hartaasti katsojien kanssa valokuvissa ja juttelee niitä näitä. Muukin yhtye asettuu milloin minkäkin puhelimen eteen kuvattavaksi.
Seuraavana päivänä yhtyeen keikkabussin pitäisi olla Oulussa. Kenties sillä matkalla ehditään juhlia kelpo bileet.