Ruudolf – mies, jolla on unelma

Oman Lihamyrsky-levy-yhtiönsä perustanut Ruudolf on musiikkiteollisuuden oma vastarannan kiiski ja mies, jolla on missio. Uskonnolla ei tosin ole tämän mission kanssa tekemistä.

Markus Paajala

Teksti: Santtu Reinikainen

Kaikilla on mielipide Ruudolfista.

”Mua ainakin rupee oksettaa ton jätkän hihhulointi ja muut ’muka hauskat’ [sic] lainit”, kertoo joku nimimerkin takaa Redrum-187-rapsivuston keskustelupalstalla. ”Sekasinhan toi jätkä tuntuu olevan”, toinen nimimerkki komppaa.

Viimeksi tammikuussa Jukka Tulensytyttyjä -nimellä esiintyvä nettikirjoittelija ”löysi sisäisen feministinsä” Ruudolfin Muistutat mun jeeppii -kappaleen seurauksena. Bloggari koki Ruudolfin kevyen autofetisistisen kesäbiisin niin ”räikeänä ulostulona, ettei voinut antaa sen valua sormiensa välistä”, sillä kappaletta soitetaan ”veronmaksajien rahoilla pyörivässä radiossakin”.

Näin on aina ollut. Vaikka Ruudolf väittää kappaleillaan, ettei hän ole mikään intellektuelli, hänen huumorinsa, salafiksuutensa ja itseironiansa on monille ylivoimaista ymmärtää.

On ollut helpompi keskittyä yksinkertaistettaviin asioihin – sellaisiin kuin uskovaisuuteen tai bodaukseen. Kaikki tämä kuuluu toki ammatinvalinnan varjopuoliin. Etenkin, jos päättää räpätä Suomessa amerikanraudoista, yksiavioisuudesta ja Jeesuksesta omana pelintekijänä.

Nyt Ruudolf, oikealta nimeltään Rudy Kulmala, on päättänyt pöyhiä mielensäpahoittajien höyheniä kokonaan uudesta kulmasta. Hän on perustanut ikioman levy-yhtiön, Lihamyrskyn.

Ruudolfin mukaan Lihamyrskyn idea on ensinnäkin julkaista musiikkia, jota hän on itse mukana tekemässä. Juuri nyt se tarkoittaa Särreä, Mustaa Barbaaria ja Prinssi Jusufia – joskus myöhemmin myös Ruudolfin omaa musiikkia, miksei muutakin.

Itsensä jo varhain Asfalttisoturiksi nimennyt Kulmala ymmärtää brändäyksen päälle, vaikka hänen suhteensa musiikkibisnekseen muistuttaakin suhtautumista lomamatkan ajaksi keittiön kaappiin unohtuneeseen biojäteastiaan.

Toinen levy-yhtiön ideoista onkin luoda tunnistettava brändi. Siis sellainen, jonka perusteella kuulijat osaavat odottaa tiettyä estetiikkaa, vaikka musiikki voikin olla monenkirjavaa. Tämä ei tietysti eroa mitenkään vaikkapa 1990-luvun lapsille rakkaasta Levy-yhtiöstä tai Love Recordsista. Loven suomijazzhipit vain olisivat luulleet brändiä joksikin naposteltavaksi.

”Tarkoitus ei sen sijaan ei ole julkaista musiikkia vain julkaisutahdin ylläpitämiseksi. Pointti on tuottaa musiikkia, joka jäisi suuren levy-yhtiön tallissa pilttuuseen mätänemään.

”Levy-yhtiön ydinarvo on mennä musiikki eikä raha edellä. Pysytään vähän erossa sellaisesta hömpästä, jota en ole itse musabisneksessä koskaan arvostanut. Jostain kappaleesta saattaa tulla vahingossa hitti, mutta suurin osa on luultavasti marginaalisempaa”, Ruudolf toteaa.

Suomalaisen hiphop-julkaisutoiminnan väkivallaton Suge Knight, Monsp-levy-yhtiön pomo Keijo ”Kepe” Kiiskinen hoitaa tylsät jutut kuten sähköpostit ja laskut. Ruudolf puolestaan vastaa artisteista.

Hän on ollut Lihamyrsky-artistien musiikkiurilla suuremmassa roolissa kuin moni tietää. Sekä Musta Barbaari että Prinssi Jusuf olivat Kulmalan tutustuessa heihin vain vaimon kavereita, ”nuoria jannuja pyörimässä jaloissa”.

Kuva: Markus Paajala
Kuva: Markus Paajala


James Nikanderina
tunnettu nuorukainen työskenteli Ruudolfin paitamyyjänä keksiessään Asfalttisoturi-roolin innoittamana, että hänkin voi olla elämää suurempi hahmo. Ja niin syntyi Musta Barbaari.

Nikanderin ja Prinssi Jusuf -taiteilijanimeä käyttävän Iyouseyas Belaynehin sosiaalisessa mediassa julkaisemat, nykyään tuhansien rakastamat päivitykset ja videot huvittivat Ruudolfia. Niinpä Kulmala ehdotti Nikanderille kappaletta, jonka hän sanoittaisi ja tuottaisi. Kappale oli Salil eka, salil vika.

”Sen tarkoitus oli ennen kaikkea olla hauska ja viihdyttävä, mutta myös hieroa rasistien naamaa ennakkoluuloihinsa. Ajattelimme, että teemme äärimmäisen provosoivan biisin, joka tuo lisäksi voimakasta tunnetta maahanmuuttajille. Tiesin biisistä tulevan kovan, mutten niin kovan, että Alexander Stubb siteeraa sitä”, Ruudolf selittää.

”Se iski hyvin fitness-buumin nousuaaltoon sekä maahanmuuttajuuden ja rasismin aiheisiin, joista ei osattu puhua mediassa kovin monesta näkökulmasta. Kappale oli mielestäni suurin nytkähdys positiiviseen suuntaan moneen vuoteen.”

Ei hän väärässä ole. Enemmän keskustelua rasismista ja maahanmuuttajuudesta on viime vuosina aiheuttanut luultavasti vain tapaus Olli Immonen.

Kappale ja sen vanavedessä median lemmikiksi noussut Musta Barbaari esittelivät suomalaisille aivan uudenlaisen tavan käsitellä rotuun, rasismiin ja maahanmuuttoon liittyviä aiheita. Videolla Barbaari kieltäytyi täysin uhrin roolista ja anasti kaikki n-sanan johdannaiset takaisin itselleen selvällä suomen kielellä.

Lisäksi hän satirisoi mustien suomalaisten stereotyyppejä väittämällä hakevansa rahansa sossusta ja juoksevansa leijonia karkuun (”tuu Afrikkaan kattoo”). Itseironian ja anteeksipyytelemättömyyden yhdistelmä oli jotain ennenkuulumatonta.

Kansallismielisten hiekkalaatikkona toimivalta Hommaforumilta tai Youtube-kommenteista saattoi lukea, kuinka yli kaljuhilseen tämä kaikki rasisteilta suhahti.

”Kattokaa nyt: se tulee tänne räppäämään rahasta eikä tee työtä”, Kulmala matkii typerimpiä reaktioita.

Rasismin vastaisen #meilläonunelma-mielenosoituksen jälkimainingeissa moni epäili liikehdinnän vaikutusmahdollisuuksia jo valmiiksi rasismia vastustavan väen ulkopuolella. Ruudolf on optimistisempi.

”On jännä ajatella, että vaikkapa maaseudulla voi olla nuoria poikia ja tyttöjä, joiden koko suku suhtautuu ennakkoluuloisesti afrikkalaisiin, mutta nämä tytöt ja pojat kavereineen diggailevat netissä Mustan Barbaarin videoita. Barbaari on heidän idolinsa. Jos se ei ole edistystä tai järkyttävä harppaus ennakkoluulojen poistamiseksi, mikä sitten on?”

Musiikkiteollisuuden rooliin Ruudolf sen sijaan suhtautuu äärimmäisen epäilevästi. Hänen mielestään Barbaari-ilmiön parhaisiin puoliin lukeutuu, että se on lähtöisin ihmisistä itsestään: levy-yhtiöt tai mainostoimistot eivät ikimaailmassa olisi voineet rakentaa mitään vastaavaa. (”Eivät ne olisi uskaltaneet.”)

Lihamyrskyn perusideologiaan kuulu julkaista kappaleita, joista ei ole valmiiksi eetterissä tusinaa versiota. Sellaista ennenkuulematonta musiikkia, joka ei menisi musiikkiteollisuuden isossa koneistossa läpi, mutta jonka Ruudolf kumppaneineen tietää uppoavan yleisöön.

”En halua joutua kerjäämään joltakulta budjettia ja kyselemään, saammeko tehdä tällaisen kappaleen ja onko se nyt tarpeeksi radiokelpoinen teille”, hän sanoo.

Ruudolf kertoo lukeneensa hiljattain artikkelin, jossa kerrottiin anekdootti musiikkiteollisuuden alkuvaiheilta. Tarinan yhtye sai kovalla työllään tekemästään levystä vaivanpalkaksi kolmen dollarin rojalttisekin. Se kuvaa hänen mielestään lähtökohtia, joille levyteollisuus on aikanaan rakentunut. Artisti maksaa aina.

Uudessa suoratoiston ja itsejulkaisujen todellisuudessa tuskaileva musiikkiteollisuus saakin katsoa peiliin. Se teki tietoisesti itsestään tärkeämmän kuin oikeasti oli.

”Kun levymyynnin laskusta alettiin 2000-luvun alussa puhua, se oli aikaa, jolloin räppilevyillä oli kolme hyvää biisiä, mutta albumille oli pakko tunkea 18 tai 19 raitaa. Levybisnes ampui jossain vaiheessa itseään jalkaan alkamalla rakentaa levyt parin singlen varaan. Kun ihmisille sitten aukesi mahdollisuus ladata vain singlebiisit, miksi he olisivat ostaneet sitä muuta paskaa?”

Nyt asia on kääntynyt siinä mielessä itseään vastaan, että vain täkybiisejä kuuntelemaan oppineet kuulijat saattavat helposti ohittaa täysipainoisen levyn muut raidat. Ruudolf epäilee, että nuoremmat sukupolvet eivät tule edes ajatelleeksi kuuntelevansa koko levyn läpi.

Sen jälkeen hän kutsuu itseään vanhaksi jääräksi ja dinosaurukseksi ja virnistää.

Ruudolfin julkisuuskuva on paitoja repivä, moottoriturpainen show-keikari. Mutta hän on aina ollut myös mies, jolla on missio: vapauttaa kotimainen musiikki junttipatetian, huumorintajuttomuuden ja oman synkkyytensä ihailun ikeestä.

”Olen halunnut muuttaa suomalaista musiikkikulttuuria Lihamyrskyn, oman musiikkini ja esimerkiksi radiojuontokeikkojen kautta. Onneksi se onkin jo muuttunut. Ainakaan enää ei lauleta niin mollivetoisia biisejä”, Ruudolf miettii.

”Musiikkiperimämme on iskelmähumppaa, tangoa ja viimeksi raskasta rockia. Se kaikki on musiikkia, joka kuvastaa minusta kuinka huono olo meillä on ollut. Nyt meillä on ainakin musiikin perusteella jo vähän parempi olo.”

www.lihamyrsky.fi

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 4/15.