The Stone Roses, Happy Mondays ja Madchesterin hullut vuodet

The Stone Roses ilmoitti marraskuun alussa palaavansa ensi kesänä esiintymislavoille. Julkaisemme tämän kunniaksi Rumbassa 4/15 alun perin ilmestyneen Madchester-epookin, jossa Samuli Knuuti kertoo seikkaperäisesti noista 1980–90-lukujen vaihteen hulluista vuosista.

05.11.2015

Teksti: Samuli Knuuti

Baggy. Madchester. Indie-dance. Riehakkaalla lapsella on monta nimeä.

Acid housen ja ecstasyn voittokulku Ison-Britannian klubeilla 1980-luvun lopulla synnytti syksyllä 1989 musiikillisen äpärälapsen, kun indiebändit keksivät, että heidän musiikissaan on aina ollut dance-aineksia (kuten myötäilijäbändi Soup Dragonsin kuolematon lausunto kuului).

Skenen virallinen syntymä on päivitettävissä marraskuuhun 1989, jolloin puhtaasti sattumalta The Stone Roses ja Happy Mondays osuivat samaan Top of the Popsiin soittamaan listalle nousseita singlejään.

Ennen brittipopin valtakautta 1990-luvun puolivälissä indieyhtyeen nousu brittilistalla kahdenkymmenen joukkoon oli aina tapaus, ja kun kaksi manchesterilaisbändiä samalla kertaa läpäisi suodattimen, se oli yhtaikaa uuden musiikillisen aikakauden alku ja Bastiljin vastaus. Stone Rosesin kylmäkatseinen arroganssi ja Happy Mondaysin pikkurikollinen antikarisma edustivat jotakin ihan muuta kuin mitä poptähdiltä perinteisesti odotettiin.

Stone Rosesin Fools Gold -single oli rentonivelinen ja kertosäkeetön, rytmille rakentuva kappale, joka oli tietoinen irtiotto yhtyeen varhaisista goottivaikutteista ja keväällä 1989 ilmestyneen kehutun debyytin klassisen rockin sävyistä. Samalla tavalla alkuaikoinaan Joy Divisionista innoittuneen Happy Mondaysin Hallelujah taas nojasi vahvasti tuottaja Paul Oakenfoldin klubimusiikista päälle liimaamiin vaikutteisiin.

Kummankin bändin historiassa oli havaittavissa New Orderin isällinen käsi, sillä Peter Hook oli tuottanut yhden varhaisen Stone Roses -singlen ja Bernard Sumner Happy Mondaysin.

Yhdessä yössä Madchesterista tuli viileän Britannian uusi soundi. Kun klassinen mustavalkoinen indie-estetiikka räjähti yhdessä yössä day-glo-väreihin, oli kuin joku olisi ujuttanut E-tabletteja saarivaltakunnan kaikkien pubien ale-tynnyreihin.

TheStoneRoses_kansi

Stone Roses – Ylösnousemus ja toinen tuleminen

Nöyrät saattavat periä maan, mutta röyhkeät valtaavat sen jo tänään. Selkeä esimerkki tästä on Stone Rosesin rakettimainen nousu englantilaisen rockin eturiviin vuonna 1989.

Siinä missä 1980-luvulla indie-estetiikkaan oli aikaisemmin kuulunut nurkkakuntaisuuden ihannointi ja oman riippumattomuuden vaaliminen, Stone Roses julisti alusta saakka haluavansa nousta maailman suurimmaksi rockyhtyeeksi.

Paras he jo mielestään olivatkin. Sanat alkoivat saada katetta, kun huhtikuussa 1989 She Bangs the Drums nousi singlelistalle ja I Wanna Be Adored -kappaleella alkava sekä I Am the Resurrection -julistukseen päättyvä esikoisalbumi keräsi ylistäviä arvioita. Myöhemmin yhtyeen suurimpana tukijana esiintyneen NME:n kriitikko tosin antoi sille vain neljä pistettä kymmenestä.

Kaikkien suurten rockyhtyeiden lailla Stone Roses esittäytyi maailmalle enemmän katujenginä kuin muusikkoina. Ian Brownilla oli promokuvissa tapana tunkea naamansa kameraan kiinni ja avata suunsa kalamaisesti ympyrälle, kun taas kitaristi John Squire mulkoili epäilevänä taustalla. Rytmiryhmän Mani– ja Reni -taiteilijanimet rimmasivat, ja jälkimmäisen tavaramerkiksi tuli alusta saakka syvälle korville vedetty ämpärihattu.

Stone Rosesin kunnianhimon korskein ilmentymä oli toukokuussa 1990 Spike Islandilla järjestetty ulkoilmakeikka. Oasisin ja Robbie Williamsin myöhempien Knebworth-keikkojen valossa 30 000 katsojaa ei kuulosta valtaisalta väkimassalta, mutta tuohon aikaan se oli ennenkuulumaton yleisö vaihtoehtoiselle rockyhtyeelle.

Eikä yhtye nojannut nimekkäisiin lämmittelijäbändeihin yleisöä kerätäkseen: ennen Stone Rosesia lavalla kävi kolme dj:tä, zimbabwelainen rumpuorkesteri ja reggae-artisti Gary Clail.

Valitettavasti Spike Island paljasti myös yhtyeen Akilleen kantapään: omaan suuruudenhulluuteensa kompastumisen. Paikalle tuotu äänentoistokalusto ei vastannut kuulijakunnan kokoa, ja kun Ian Brownin horjuva laulu ei ole koskaan parhaimmillaan suurilla lavoilla, musiikillisena elämyksenä tapahtuma ei ollut mikään triumfi.

Spike Island näyttäytyi uuden aikakauden alkuna, mutta koko baggy-skenen synnyttäneelle Stone Rosesille se oli pikemminkin yhden epookin loppu. Keikan vanavedessä julkaistu single One Love kapusi brittilistan sijalle neljä, mutta sen jälkeen yhtye haihtui näkyvistä neljäksi ja puoleksi vuodeksi.

Ensiksi aikaa vei oikeustaistelu Silvertone-levy-yhtiön kanssa – eikä prosessia helpottanut se, että yhtye kävi vandalisoimassa tuoreella maalilla yhtiön toimiston –, sitten toisen albumin tuskallinen äänittäminen. Sillä vaikka Ian Brown myöhempinä vuosina tehtaili tiiviisti soololevyjä, Stone Rosesille musiikin tekeminen on aina ollut vaikeaa.

Jo esikoisen tekeminen vaati pitkän kiitoradan, ja Second Comingia odotellessa ehti grunge syntyä ja kuolla Kurt Cobainin mukana sekä brittipop nousta.

Kun muun muassa Led Zeppelinistä vaikutteita ottanut kakkosalbumi viimein ilmestyi loppusyksystä 1994, se oli vain rajallinen menestys. Valtaistuimen oli vallannut Oasis – yhtye, joka oli varastanut juuri asenteensa Stone Rosesilta.

Happy Mondays.

Happy Mondays.

Happy Mondays – Öykkäreiden voittokulku

Kesällä 2015 Noel Gallagher valitti NME:lle, etteivät levy-yhtiöt ole enää kiinnostuneet työväenluokkataustaisista yhtyeistä, sillä hänen mukaansa sellainen ei ole tehnyt läpimurtoa Arctic Monkeysin jälkeen. 1980-luvulla asiat olivat kuitenkin toisin, sillä Happy Mondaysia duunarimpaa muusikkosakkia on vaikea kuvitella.

Ryderin veljeksistä ja muutamasta kaverista koostuva yhtye hengaili vuosikaudet Manchesterin muusikkopiireissä, ennen kuin Factory äkkäsi heidät Haciendassa pidetystä bändikilpailusta. Migreenin laukaisevaa nimeä kantava esikoisalbumi Squirrel and G-Man Twenty Four Hour Party People Plastic Face Carnt Smile (White Out) (1987) antoi John Calen tuotannosta huolimatta oivan kuvan yhtyeen kiehtovan amatöörimäisestä anarkismista.

Kappaleet poukkoilevat eteenpäin kuin karanneet ostoskärryt alamäkeä, aineksia sinkoilee sinne tänne ja tie näyttää viettävän satama-allasta kohti. Musiikin päälle Shaun Ryder mölisee sanoituksiaan, joita voisi kiltisti kutsua surrealistiseksi impressionismiksi – tai kirjaimellisesti kokoelmaksi päähänpistoja ja satunnaisia fraaseja. Russell-kappaleen tekstin Ryder loi hölisemällä ääneen studion pöydällä lojuneen horoskooppikirjan takakannen.

Keikoilla Happy Mondaysin kolmeminuuttiset kappaleet venyivät usein vartin mittaisiksi, sillä vaikka yhtye osasi joten kuten saada biisin käyntiin, usein he eivät keksineet keinoa lopettaa sitä. Soittajat katsoivat ymmällään ja ärtyneinä toisiinsa musiikin yhä jatkuessa ja Shaunin keksiessä päästään uusia säkeistöjä kappaleisiin.

Yhtyeen staattista lavaesiintymistä tukemaan otettiin mulkosilmäinen Mark ”Bez” Berry, jonka roolina oli sätkiä lavalla ja heiluttaa marakasseja. Koska musiikki ei vielä elantoa turvannut, yhtyeen jäsenet diilasivat ohessa huumeita ja tekivät murtokeikkoja.

Martin Hannettin tuottama kakkosalbumi Bummed (1988) keräsi jo erinomaiset arvostelut, mutta todelliseksi neronleimaukseksi osoittautui dj-kaksikon Paul Oakenfold ja Steve Osborne palkkaaminen tuottamaan Hallelujah-ep:tä (1989). Tuottajina kokematon parivaljakko läiski surutta Happy Mondaysin hoipertelevan, indietä ja funkia yhdistelevän musiikin päälle house music -rytmejä ja rave-vaikutteita, mikä vapautti bändin jäykästä rockperinteestä.

Musiikista hohtaa läpi paitsi tekemisen ekstaasi myös ecstasy-huumeen ympärivuorokautinen käyttö. Eikä Happy Mondays tyytynyt vain toimimaan aineen markkinamiehinä, he myös konkreettisesti levittivät sitä Manchesteriin kontaktiensa kautta.

Vuodesta 1990 tuli Happy Mondaysille annus mirabilus. Elektran juhlakokoelmaa varten äänitetty John Kongos -cover Step On nousi Top 5 -hitiksi ja syksyllä ilmestynyt Pills, Thrills ’N’ Bellyaches -albumi puolestaan listakakkoseksi. Albumin Kinky Afro -avausraidan ensimmäinen säepari kuuluu ”Son I’m thirty / I only went with your mother ’cause she’s dirty”, mitä Tony Wilson kutsui syvällisimmäksi oivallukseksi perhe-elämästä sitten William Butler Yeatsin.

Samalla Happy Mondaysista tuli mediailmiö, se ei ollut enää vain yhtye vaan huligaanien karnevaali. Koska työväenluokka lukee innokkaasti keltaista lehdistöä, muista bändeistä poiketen Happy Mondays ei epäröinyt hypätä samaan kelkkaan sen kanssa.

The Sun roudasi yhtyeen Rioon tapaamaan maanpaossa olevaa junaryöstäjä Ronnie Biggsiä, Penthouse taas palkkasi Shaunin ja Bezin päiväksi toimittamaan aviisiaan. NME:n kannessa Shaun oli kiivennyt katolle poseeraamaan valomainoksessa olevan kaksimetrisen E-kirjaimen kanssa, joka kuvaavaa kyllä hajosi Shaunin käsittelyssä.

Vuonna 1992 pyörät kuitenkin irtosivat Happy Mondaysin vankkureista. Koska rahavaikeuksissa piehtaroiva Factory tarvitsi yhtyeeltä albumin syksyksi, he eivät voineet odottaa Paul Oakenfoldin vapautumista vaan valitsivat Shaun Ryderin vastustuksesta huolimatta tuottajiksi Talking Heads -yhtyeen Tina Weymouthin ja Chris Frantzin.

Valinnan takana oli myös Tony Wilsonin kunnianhimo: hän uskoi, että amerikkalaiset tuottajat kykenisivät luomaan Happy Mondaysille soundin, joka vetoaisi rockyleisöön myös Atlantin takana. Yhtä hyvin Wilson olisi voinut haaveilla Big Macin majoneesin vaihtamisesta HP-kastikkeeseen.

Neljäs albumi Yes Please päätettiin levyttää Weymouthin ja Frantzin studiolla Barbadoksella, koska yhtyeen taustavoimat ajattelivat, että poistuminen tavallisista huumehöyryistä kuvioista selvittäisi muusikkojen päät ja auttaisi näitä keskittymään musiikkiin. Joltakin oli kuitenkin jäänyt taustatyöt tekemättä, sillä tuohon aikaan Barbados oli paratiisi crack-käyttäjälle: kerta-annoksen sai alle dollarilla.

Yes Please on albumina väsynyt ja väkinäinen kokoelma karibialaisrytmien värittämää syntikkapoppia, mutta levyn syntyprosessi oli legendaarinen. Bez ja Shaun Ryder onnistuivat hajottamaan paikallisen vuokrafirman kaikki autot, ja kun tuottajat yrittivät inspiroida Shaunin kirjoittamaan tekstejä takavarikoimalla kaikki tämän rahat, hän myi studion huonekaluja ja merkkivaatteet yltään saadakseen crackiä.

Yhtye poistui Barbadokselta mukanaan iso lasku ja levyllinen instrumentaaleja, lauluosuudet teksteineen äänitettiin vasta Englannissa Shaunin käytyä ensiksi vieroituksessa.

Anekdootit levytysprosessista myivät hyvin tuolloin vielä kukoistavaa musiikkilehdistöä, mutta levykaupassa ne eivät käyneet myyntivaltista. Kun useampi kuin yksi arvosteluista oli otsikoitu ”No, Thank You”, albumi floppasi ja Factory meni konkurssiin alle kahden kuukauden päästä sen ilmestymisestä. Happy Mondaysia on kuitenkin epäreilua syyttää yhtiön kaatumisesta, sillä bändin ensimmäiset kolme albumia olivat tuoneet Factorylle kosolti rahaa, toisin kuin lukuisa joukko muita levy-yhtiön signauksia.

Factoryn jälkeen toinen levy-yhtiö olisi ollut kiinnostunut yhtyeestä, mutta bändikavereistaan vieraantunut Shaun pilasi palaverin lähtemällä kesken kaiken hakemaan ”Kentucky Fried Chickeniä” (bändin koodinimi heroiinille). Sen pituinen se.

Blur.

Blur.

Perässähiihtäjät ja sivulliset uhrit

Jos baggyn katsoi alkaneen syksyllä 1989, sen virallisena päätöshetkenä voi pitää Happy Mondaysin Yes Please -albumin ilmestymistä kolme vuotta myöhemmin. Tässä välissä musiikkisuuntaus ehti vauhdittaa muutamien yhtyeiden uria ja singota monet yhtä nopeaan kuin ohikiitäväänkin menestykseen.

Primal Scream on koko 30-vuotisen uransa ajan sukkuloinut opportunismin ja edelläkävijyyden välillä, ja baggy olikin sille taivaan lahja. Syksyllä 1989 ilmestynyt, yhtyeen omaa nimeä kantanut kakkoslevy oli ammentanut hard rockista – eli arvioinut ajan hengen kohtalokkaasti väärin.

Korjausliikkeenä yhtye lähetti albumin kolmannen singlen I’m Losing More Than I’ll Ever Have remiksattavaksi Andrew Weatherallille, joka viisaasti poisti kappaleesta kaiken, mikä muistutti alkuperäisesitystä muuten kuin viitteellisesti. Tuloksena oli Loaded-single – kappale, jolla Primal Scream esiintyi vain nimenä levyn kannessa, mutta kun se nousi alkuvuodesta singlelistan sijalle 16, yhtye vaistosi uuden mahdollisuuden.

Seuraavat 18 kuukautta Primal Scream äänitti useiden yhteistyökumppanien kanssa magnum opusta nimeltä Screamadelica pudotellen siltä ennakkosinglejä muutaman kuukauden välein. Sauvasirkkaa muistuttavasta Bobby Gillespiestä oli tullut tähti, ja siitä statuksesta hän on onnistunut pitämään kiinni vuosikymmeniä baggyn jälkeenkin.

Madchester-soundin ulottumisesta Lontooseen saakka kielivät myös nuoren ja nokkelan Blur-yhtyeen ensimmäiset singlet. Esikoissingle She’s So High jäi Top 40:n ulkopuolelle, mutta keväällä ilmestynyt There’s No Other Way nosti yhtyeen jo kärkikymmenikköön.

Leisure-debyyttialbumiaan Damon Albarn mainosti Select-lehden kannessa kerskumalla, että Blur on tappanut baggyn – tosin murha-aseeksi ei käynyt itse hintelä albumi, joka sisälsi hyvin monta keskinkertaista baggy-kappaletta puolivillaisten shoegaze-viritelmien lisäksi. Baggyn tappaminen jäi grungen kontolle, mutta Blur onnistui pakenemaan verilöylystä muuttumalla siksi kameleonteiksi, joita he vieläkin ovat.

Oma lukunsa oli moppitukkaisten bändien marssi listoille. The Charlatans käynnisti yhä jatkuvan uransa brittipopin kolmosketjussa baggy-henkisillä hittisingleillä The Only One I Know ja Then sekä kiirehdityn makuisella Some Friendly -debyytillä. Inspiral Carpets tuli tutuksi urkusoundistaan, mutta yhtye on jäänyt musiikkihistoriaan lähinnä siksi, että eräs Noel Gallagher toimi heidän roudarinaan.

Liverpoolista ponnistava The Farm oli joukko lapionaamaisia jätkiä, joiden pitkä ruohonjuuritason työ kantoi hedelmää, kun he loikkasivat Madchester-vankkureihin Groovy Train– ja All Together Now -hiteillään.

Hetkensä parrasvaloissa saivat myös yhden hitin ihmeet Candy Flip, Soup Dragons ja Mock Turtles. Flowered Up puolestaan osoitti, ettei mikä hyvänsä studioon koottu päihdeongelmainen hörhölauma ole Happy Mondays, vaikka NME ja Melody Maker toisin väittäisivätkin. Mitä vähemmän taas kirjoittaa yhtyeistä The Real People, Paris Angels, Northside ja New Fast Automatic Daffodils, sitä parempi kaikille osapuolille.

Baggy oli siis musiikkia lajityyppien risteyksestä, ja kuten usein vastaavissa tapauksissa käy, genre on vain välietappi monille muusikoille. Se toimi ponnahduslautana brittipopille ja monille elektronisen musiikin tekijöille, mutta kukaan ei Madchester-soundia apinoimalla pystynyt kestävää uraa rakentamaan.

Sen haamu tosin kummitteli vielä Oasisin debyytin kappaleissa kuten Digsy’s Dinner ja Supersonic, joissa Noel Gallagher yritti apinoida Shaun Ryderin lietteistä tajunnanvirtaa, ja vielä 2000-luvulla Kasabianin koikkelehtivassa musiikissa. Ja yrittipä Suomen oma LCMDF lämmitellä soundia Love and Nature -debyytillään, joka lienee viime vuosien häikäilemättömin yritys elvyttää genreä.

Vaikka kuolemattomien baggy-levyjen hylly kovin tyhjäksi jäikin – sille kuuluvat itseoikeutetusti vain Stone Rosesin eponyymi debyytti, Happy Mondaysin Bummed ja Pills, Thrills ’N’ Bellyaches sekä Primal Screamin Screamadelica –, genre kannattaa muistaa muurinmurtajana, joka kaatoi raja-aidat housen, elektron, psykedelian ja rockin väliltä.

Sen jälkeen niiden pystyttäminen oli mahdotonta, ellei sitten väkisin halunnut aidata itseään nurkkaan.

Kun kerran on avannut ovet ja päästänyt värit sisään, mustavalkoisuuteen ei ole enää paluuta.

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 4/15.

Lisää luettavaa