Turisas Turuus – onko Turku Suomen perseenreikä vai suomi-deathin koti?

08.11.2010

Nalle Österman kävi jälleen Turussa, pyhistä lupauksista huolimatta. Matkalla suomalaisen death metal-skenen alkulähteille ja sieltä pois mahtuu monenmoista tarinaa ja ihmiskohtaloa. Niitä voi pohtia junassa matkalla Helsingistä Turkuun ja palatessa Helsingin Kallioon Turisaksen keikkabussissa.

Turisas, Kiuas
31.10.2010 Klubi, Turku

Teksti & jumalaiset kuvat: Nalle Österman

Ki-tois!

Kiitän Turisas-yhtyeen liideriä Mathias ”Warlord” Nygårdia matkaseurasta ja kyydistä.

Kello on 4.26 aamuyöstä Helsingin Kalliossa. Pengerkadulla.

Kaksi epämääräistä laitapuolen kulkijaa hämmentää Helsinginkadulla. Hesarilla.

”Mä meen nyt ainakin Kurvittareen dokaamaan”, polkupyörää taluttava partasuu örisee.

Katson sivusilmällä miehiä. Ravintola Kurvitar aukeaa neljän ja puolen tunnin päästä.

Ehkä hekin ovat soittaneet rokkia ja heviä aikoinaan?

Mitä me itse oikein pyörimme Warlordin kanssa Kallion Piritorin liepeillä tähän aikaan? Ostamassa pimeää pulloa? Ostamassa huumeita? Etsimässä yöseuraa?

Olemme matkanneet Turisaksen keikkabussilla Kallioon Turusta, missä Turisas on soittanut minikiertueensa viimeisen esiintymisen muutamaa tuntia aiemmin.

Vitun Turku.

Turku on paska maa.

Näinhän sitä tavataan sanoa.

Turussa tuli aikoinaan käytyä lukemattomat kerrat 1990-luvun alkupuolella. Tuohon aikaan ainoat järkevät ja relevantit death metal-keikat järjestettiin 16-18-vuotiaitten underground-metallia kuuntelevien metallihörhöjen mielestä Turussa.

Auran panimolla. A-panimolla. Auranjoen rannalla. Auranjoen kupeessa.

Junalla pääsi Turkuun kätevästi. 16-18-vuotiaat metallihörhöt tapasivat tuohon aikaan ostaa vaaleanpunaiset Valintatalon muovikassit täyteen keskiolutta matkajuomaksi, joita siemailtiin ja piiloteltiin konduktöörin ollessa poissa näköpiiristä.

17-vuotiaalle Nalle Östermanille sopivin määrä oli 12 III-veroluokan keskiolutpulloa.

10 pulloa oli liian vähän, 15 jälkeen oli jo liian kännissä.

Junassa on hauska matkustaa.

Ja vielä hauskempaa, kun on vaaleanpunainen Valintatalon muovikassi täynnä janojuomaa sekä rempseää matkaseuraa.

Esimerkiksi Olli-Pekka Laine, Ville Juvonen, Kalle Ellilä, Ville Silvast, Suvi Korhonen, Jani Sivén, Timo Jääskeläinen sekä Blasphemous.

Missä he ovat nyt?

Oppu on tehnyt pitkän ja merkittävän uran suomalaisen metallin saralla muun muassa Amorphiksen, Mannhain ja Barren Earthin riveissä. Muun seurueen saavutukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Juvonen luotsasi Shrine-yhtyettä ja lauloi Sinisessä Hevosessa, Ellilä jatkoi Rytmihäiriöstä erottuaan Alennusmyynnissä ja Bozo Brigadessa, Silvast vieraili lyhyen aikaa Rytmihäiriössä kunnes katosi kartalta tyystin, Korhonen ryhtyi nomadiksi kuvataiteilijaksi ja Sivén, Jääskeläinen sekä Blasphemous taitavat edelleen olla humalassa.

Meille etelän vetelille Stadin sikailijoille turkulaiset olivat vieraanvaraisia, mutta hieman etäisiä ja kopeita.

Tai sitten olimme vain liian kännissä.

Asemalta matka jatkui yleensä Teje Caldénin pyörittämään Comeback-levykauppaan, joka oli yleensä suljettu asiakkailta. Mutta kun ikkunaan koputteli, kömpi silmälasipäinen nörtin näköinen Caldén takahuoneen oviverhon takaa avaamaan oven helsinkiläisille pitkätukille.

Piskuisissa liiketiloissa leijaili yleensä makeahko savuverho.

Turussa tuli nähtyä lukemattomia hienoja keikkoja Xysmalta, Funebrelta sekä Disgracelta. Kahden ensimmäisen asema on suomirockissa ja maamme metallipiireissä julistettu jo pyhäksi, Disgracen ei. Sattumaako? Johtuneeko se siitä, että Funebre haudattiin jo ensimmäisen albumin jälkeen ja lopulta Xysmakin. Disgrace sinnittelee vielä eteenpäin soittamalla rokkiva.

Xysma teki melkoisen musiikillisen seikkailun grind coresta rokkaavan death metallin kautta rämisevään vaihtoehtorokkiin. Xysman pikkuveljeksikin kutsuttu Disgrace lähti liikkeelle death metallista myös, seuraten isoveljen latuja musiikillisesti. Näiden kahden yhtyeen yhdistävä tekijä oli Disgracesta Xysmaan ja siitä ulkomaille siirtynyt kitaristi Toni Stranius, joka sittemmin saavutti 34-vuotiaana ennenaikaisesti päätepisteen elämälleen heinäkuussa 2006 Irlannissa majaillessaan.

Rauha hänen sielulleen.

Rauhan sielulleen ansaitsee myös Kalle Ellilä, joka poistui keskuudestamme pari vuotta ennen Straniusta marraskuussa 2003 erään kostean illanvieton jälkeen. Tämä tarina jatkui vielä onnettomammin, kun poikaansa surrut äiti seurasi jälkikasvuaan vain muutaman vuoden poikansa jälkeen.

Itku pitkästä ilosta. Surun pyyhin silmistäni pois. Kuolema kaikille paitsi meille.

Aikoinaan ihailimme Turussa kateudesta vihreinä Funebren liiderin Esa ”Ertzy” Vähäsöyringin komeaa demokokoelmaa, joka koostui kymmenistä – ellei sadoista – alkuperäisistä klassikkonauhoista. Kokoelmaan kuuluivat muun muassa kaikki Nicke Anderssonin luotsaaman Nihilistin ja Entombedin demot sekä Fred Estbyn ja Matti Kärjen Dismemberin tuotokset. Niitä demoja ja harvinaisia ep-levyjä riitti sellaiset niput, että niitä nettihuutokaupoissa kaupittelemalla voisi elättää itsensä tänä päivänä suhteellisen mukavasti.

Tiettävästi suomalaisen death metallin kantaisä Ertzy on kuitenkin jo pidemmän aikaa kärsinyt ongelmista päihteiden ja mielenterveyden kanssa.

Surullista.

Suomalainen death metal-skene kätkee kaikkien menestystarinoiden vastapainoksi sisälleen myös synkkiä ja surullisia ihmiskohtaloita. Yleensä niiden taakse liittyy rajua ja pitkäkestoista päihteiden käyttöä. Ajautuihan manan majoille taannoin myös Sentenced-yhtyeen säveltäjä, kitaristi Miika Tenkula vain 35-vuotiaana.

Hevin ja metallin estetiikka pitää sisällään paljon synkkyyttä, paheellisuutta, irstailua, saatanallisuutta, kärsimystä, sekoilua, sotaa, angstia, raivoa, vihaa, verta, kuolemaa, tappeluita, taisteluita ja muuta tuhoa. Näin voidaan kapinoida vanhempien  edustamia arvoja vastaan ja katkaista tuo henkinen napanuora lopullisesti. Jonakin päivänä tuo estetiikka saattaa muuttua lihaksi, jos siihen uskoo tai haluaa uskoa liikaa. Jos viikonlopun ilosta tulee arkipäiväistä ongelmakäyttöä.

Suomalaisten metallisoturien tuomiopäivää tai maailmanloppua voisi kutsua Härmägeddoniksi. Kun tulevaisuus on vedetty kurkusta alas, nappeina naamariin, savuna keuhkoihin, pulverina nenään tai ruiskeena ränniin. Kun lahjakkaiden ja innostuneiden musikanttien teini-iässä aloittama harmiton bailaus ja viihdekäyttö on riistäytynyt käsistä, muuttaen muotoaan päihderiippuvuudeksi. Kun takana on loistava tulevaisuus ja edessä päihteiden täyttämä tyhjiö, jossa vanhat muistot elävät suureellisina saavutuksina ja elämän merkkipaaluina todellisuuden edustaessa kurjaa elämää velvollisuuksineen, vastuineen ja aikuistumisineen.

Ei siis mikään ihme, jos elämänhalunsa menettänyt poppari, rokkari, punkkari tai hevari haluaa vetää nupin turvoksiin, kulkien hitaasti mutta vääjäämättä kohti viimeistä määränpäätään.

Härmägeddoniin.

Nyt istun pitkästä aikaa jälleen Turun junassa.

Yksin.

37-vuotiaana.

Selvin päin.

Ja vaaleanpunaisen muovikassinkin on korvannut pistorasiaan kytketty kannettava tietokone.

Mikään ei ole kuin ennen. Junatkaan eivät enää ole sinisiä. Eikä niissä ole tupakkavaunuja, vaan tupakkakoppeja. Kohta tuskin niitäkään. Nyt junissa on sentään työskentelytiloja. Kahden hengen istuttavia pieniä kopperoita.

Tunnen istuvani akvaariossa.

Enää eivät Turussa esiinny Xysma eikä Funebre, vaan vuorossa on seuraava sukupolvi.

Taistelumetallia soittava Turisas.

Vajaat pari tuntia kestävällä junamatkalla on seuraavassa Rumbassa julkaistavan Cheekin haastattelun kirjoittelun lomassa enemmänkin aikaa muistella menneitä.

Ensimmäinen kosketukseni hämeenlinnalaiseen Turisas-yhtyeeseen tapahtui noin 10 vuotta sitten The Heart Of Turisas-demon muodossa. Tarttuvaa death metallia ja folkvaikutteita yhdistänyt kolmen biisin demolevy teki syvän vaikutuksen. Niin teki myös yhtyeen esiintyminen keväällä 2001 Ääni ja vimma-bändikatselmuksen alkukarsinnoissa Kettutien nuorisotalolla.

Kahdessa häkissä keikisteli Tarzanin tyttöystävää Janea muistuttavaa vähäpukeista tyttöä, ja muilla oli erilaisista turkiseläimistä kyhätyt nahat päällään. Paitsi basistilla, joka oli unohtanut esiintymisasusteensa kotio, esiintyen täten alasti. Vai oliko se sellaisella vammaisella kosketinsoitinkitaralla soittanut kosketinsoittaja?

Kettutieltä yhtyeen tie johti semifinaaliin Gloriaan, mutta ei enää finaaliin. Vaan Turisas pääsi vieläkin pidemmälle, kiertämään Kiinat, Australiat, Japanit, Euroopat, Englannit ja Jenkkilät.

Tuolla piskuisella Kettutien lavalla 30-40 hengen edessä esiintyneestä Turisaksesta on kasvanut maailmanluokan metalliyhtye. Yhtye, joka saa britit hehkuttamaan bändiä vuoden tulokkaaksi, vetämään Lontoossa loppuunmyydyt keikat yli 1000 hengen saleille ja suomalaisetkin ilmestymään sankoin taistelujoukoin paikalle niille harvinaisille keikoille, joita rykmentti tätä nykyä maamme kamaralla soittaa.

Studiossa uutta albumia työstänyt Turisas on päättänyt ilahduttaa suomalaisia fanejaan tekemällä pienimuotoisen minikiertueen eteläisessä Suomessa. Ennen Turkua yhtye on soittanut liki loppuunmyydyn konsertin Tampereen Tullikamarilla noin 1500 hengelle ja loppuunmyydylle Nosturille noin 900 metallisoturille Helsingissä. Nyt on vuorossa Suomen persläveksikin kutsuttu Turku.

Åbo.

Turkuun liittyy paljon unohtumattomia muistoja. Yksi niistä lienee se, kun erään Rumban jutun yhteyteen buukatun hotellin varaus oli tehty Nalle Virolaisen nimellä. Kuka lienee? Toinen se, kun pääsimme Doors-coverbändimme The Blue Horsen kanssa esiintymään Ruisrockiin tribuutti- ja coverlavalle muun muassa Black Sabbathin ja Led Zeppelinin kanssa. Mika Järvinen oli Ozzy Osbourne ja Robert Plant. Nalle Österman oli luonnollisesti Jim Morrison.

Ikimuistoisin muisto lienee kuitenkin se Gandalf-yhtyeemme kanssa suoritettu vierailu edesmenneelle TVO-klubille vuonna 2001, jolloin kakkosalbumimme Rock Hell oli juuri ilmestynyt. Levynjulkaisukiertue lähti mahtavasti käyntiin, kun 30-40 turkulaista oli saapunut juhlistamaan helsinkiläisten pitkätukkien rokkaavaa ilosanomaa huutamalla Jokereita, At The Gatesia, Östermalmia ja kirjainyhdistelmää Tee Pee Äs kappaleiden aikana ja niiden välissä.

Tunnelma oli niin mahtava, että päätin soittaa kappaleemme rummuillani tuplanopeudella, jotta stadilaista osaamista arvostava turkulaisyleisö pääsisi koteihinsa takaisin runkkaamaan.

Turku, Suomen persläpi. Silloin päätin, etten koskaan enää esiinny Turussa.

Viisi vuotta myöhemmin tuokin päätös oli pyörretty Ruisrockissa The Blue Horsen kanssa.

Seuraava ilta Gandalfin kanssa 30 kilometrin päässä Salossa olikin jo toista maata, kun paikalliseen pitseriaan Maksimiin oli ilmestynyt jo 200 henkeä nauttimaan rokkaavasta death metallista. Tosin oma osuutensa yleisöryntäykseen saattoi olla myös paikallisella sankarimetallisuuruudella Twilight Guardiansilla. Oli siinä hymyssä pitelemistä, kun 50-60-vuotiaat varttuneemmat tanssiparit laittoivat valssiksi ja jalalla koreasti yhtyeemme runtatessa kappaleita kuten Dark Memories.

Sen verran riehakas oli tunnelma, että eräs iloiseen salolaiseen seurakuntaan kuulunut veijari halusi kaupata tyttöystäväänsä helsinkiläisille metalliveljilleen. Hinta olisi ollut vain 70 markkaa laaki. Tietääkseni kukaan bänditovereistani, minut mukaan lukien, ei tarttunut tarjoukseen.

Nynnyt.

Turisaksen lämmittelijänä toimiva Kiuas on jo aloittanut leipomisen, kun astelen sisälle Turun Klubiin.

Kello on 20.12.

Kiuas leipoo.

Kiuas on leiponut örinämetallilla maustettua perusheviään jo kymmenen vuotta. Ehkä mekin olisimme päässeet Gandalfin kanssa samaan asemaan, mikäli olisimme jaksaneet runtata yhtä pitkään. Yhtyeen solistille Ilja Jalkaselle tuli näemmä kuitenkin kymmenessä vuodessa mitta täyteen, koska mies ehti erota jo bändistä Englannin kiertueen jälkeen samalla viikolla.

Tokkopa tämä oli mikään hätiköity ratkaisu. Olihan tästä ollut keskustelua jo jokunen vuosi sitten Suosikki-lehteen tekemässäni pikkuhaastattelussa. Haastattelussa, josta yhtyeen jäsenet olivat myöhemmin pyytäneet poistamaan kohdan, missä tiedustelin skismoista yhtyeen sisällä solistin ja muun yhtyeen välillä. Erimielisyydet kun oli kuulemma saatu ratkaistuiksi.

Nyt Iljalla on ilmeisesti tiedossa enää jäähyväiskeikka Helsingissä tammikuussa 2011.

Tällä minikiertueella Iljaa paikkaa Asim Searah-niminen veijari. Kukahan lienee?

Eksoottisen näköinen mystinen pitkätukka vaikuttaa varsin kelvolliselta korvaajalta. Erinomaiselta suorastaan. Suomalainen hän ei selvästikään ole, sillä välispiikit hoituvat englanniksi. Vastaanotto Turun Klubilla ei ole kuitenkaan rasistinen, vaan innostunut. Mitäköhän olisi tapahtunut, jos kontulalainen suomenruotsalainen olisi könynnyt lavalle hoilaamaan ja örisemään?

Kiukaan suurin ongelma on, että se on jokseenkin persoonaton. Ammattimainen ja pätevä rutiinisuorittaja Turisaksen kaltaisen nimiesiintyjän lämmittelijäksi, mutta sellainen omaleimaisuus yhtyeestä puuttuu, joka saisi suuret massat liikahtelemaan katsomaan Kiuasta omillaan.

Vai mitäköhän huisisti flopanneen X-Factor-ohjelman tuomari Renne Korppila sanoisi?

Tässä vaiheessa iltaa Klubilla on noin 200 henkeä.

Mustiin pukeutunutta.

Pitkätukkaista.

Miespuolista.

Jos nuori nainen tai mies haluaisi itselleen tänä pyhänä sunnuntaiehtoona itselleen miespuolista seuraa illan iloihin ja saloihin Turussa, olisi Klubista sellainen varmasti mahdollista löytää, sillä noin 80 prosenttia yleisöstä edustaa karvaisempaa sukupuolta. On tukkaa, partaa, rintakarvoja ja muita miehekkäitä tunnusmerkkejä. Eräät ovat varmuuden vuoksi pukeneet ylleen vielä ylimääräisiä kuolleitten eläimien karvoja sekä maalanneet kasvonsa punaisella ja mustalla esikuviensa tavoin.

Herra 47 ei yleisössä sentään tänään näy.

Kiuas leipoo aikansa, kunnes pahin mahdollinen tapahtuu: helsinkiläinen yhtye kohtaa teknisiä ongelmia Turussa ärsyttävän suorapuheisen ja lahjomattoman kontulalaisen suomenruotsalaisen kusipäämusiikkitoimittajan ollessa vielä todistamassa tätä fiaskoa.

Kitarasankari Mikko Salovaaran kitarasta katkeaa kieli!

Eikä varakitaraa ole mailla eikä halmeilla!

Voi surkeuden surkeutta!

Kiuas yrittää vielä paikata kokemaansa vastoinkäymistä pyytämällä jonkun yleisöstä kertomaan lavalle vitsin.

Yleisöä ei hirveästi naurata.

Lopulta yhtye poistuu lavalta korjailemaan Salovaaran kitaraa. Miksaaja laittaa Pelle Hermannin tunnusmusiikin soimaan.

Yleisöä naurattaa.

Hetken päästä Kiuas palaa lavalle. Ongelmat eivät ota loppuakseen, vaikka kappale on Warrior Soul yhtyeen debyyttialbumilta The Spirit Of Ukko. Ukko on kääntänyt Kiuakselle selkänsä. Nyt pätkii Salovaaran vahvistinjohto tai miehen kitaran piuhaliitäntä.

Pelimiehellä on aina tuuria mukana, sanotaan.

Tänään Kiuaksella ei ole onni matkassa.

Kiuas ei Turussa oikein sihahtanut teknisistä ongelmista johtuen.

Mitä siellä oikein tapahtui?

”Oltiin just tultu suoraan Englannista, eikä meillä ollut mitään ylimääräisiä kamoja matkassa. Tietysti kamojen pitää laueta juuri silloin, kun ei ole edes varakitaraa matkassa. Mun soittamasta kitarasta ei myöskään koskaan katkea kieli. Nyt katkesi. Hei, mut mun täytyy nyt jatkaa roudaamista, nähdään!”, Salovaara selittää yhtyeen tyngäksi jäänyttä settiä keikan jälkeen hieman nolostuneena.

Siispä en ehdi kysyä kaljupäiseltä partasuulta uudesta laulajasta mitään. Tiedä häntä, onko se tarpeen, sillä onhan Asim Searah nimetty vasta tuuraajaksi ja sessiolaulajaksi. Tosin näillä näytöillä kiinnittäisin miehen bändiin alta aikayksikön. Turun keikan perusteella Searah saattaisi hyvinkin olla se tekijä, se Äx-Faktori, joka nostaisi Kiuaksen suurempaan suosioon.

Yhtään Ilja Jalkasen työtä väheksymättä.

Muita tuttuja ei yleisössä paljoakaan näy. Ihmekös tuo, kun ollaan Turussa. Vanhan koulukunnan veteraanit loistavat poissaolollaan. Missä ovat esimerkiksi Teppo Pulli, Jani Muurinen, Olli Nurminen, Jari Heinonen, Esa Vähäsöyrinki, Kimmo Jaramo, Jukka Taskinen, Vesa Iitti, Anton Kupias, Jussi Selonen tai Jussi Kummala? Missä he ovat nyt? Mitä heille kuuluu?

Turisaksen yleisön ikähaarukaksi arvioin 20-25 vuotta. Missä ovat kaikki aikuiset? Vai onko metalli nuorisomusiikkia? Voiko metallia kuunnella enää vanhempana? Onko lapsellinen, jos kuuntelee metallia aikuisena? Vai kasvaako aikuiseksi vasta silloin, kun lakkaa kuuntelemasta metallia? Onko minustakin tulossa Egotrippi-yhtyeen Knipin, Skelen, Skäfän, Sköbön tai Fönän kaltainen fossiili, joka Rumba-lehden sivuilla tilittää joku päivä, kuinka on kasvanut aikuiseksi lopettamalla metallin kuuntelun ja kuinka lapsellista metallin kuuntelu onkaan?

Apua! En halua Egotripiksi Egotripin paikalle!

Totta kai metalli on lapsellista musiikkia, niinhän sen pitää ollakin. Ja mitä haudanvakavampia metallipäät ovat, sitä naurettavammiksi he muuttuvat. Aivan kuten blogipitäjännekin.

”Kukaan ei soita enää Abbaa, hevi tulee ja hevi tappaa!”, kuten jo Sleepy Sleepers lauloi aikoinaan.

Voi miten lapsellista touhua!

Mutta miksi täällä on niin vähän ihmisiä, ihmettelee Turisaksen valomies Pasi Koivistoinen.

”Eivät turkulaiset käy keikoilla, he käyvät vain Tepsin matseissa”, virkkoo Turun Klubin tekniikkavastaava Juuso Yli-Mattila.

Höh. Sellainen bändi tai klubi voisi siis tehdä Turussa hyvät rahat, joka tarjoaisi joka ilta housebändinä TPS:n ja Jokereiden välisen mittelön, jonka TPS voittaisi.

Joka ainut kerta.

Sali on jo alkanut täyttyä ihmisistä. Paljonkohan täällä on tällä hetkellä porukkaa?

”On täällä yli kaksi mutta alle kolmesataa”, toteaa Yli-Mattila.

Ihan hyvin metallibändille sunnuntaina Turussa. Aika heikosti maailmanluokan suomalaisyhtyeelle kotimaassaan.

Turisaksen on määrä nousta lavalle tasan yhdeksältä illalla. Kello 21.13 laskeutuu yllemme hiljaisuus. Vaikka yleisö hurraa, ei mitään tapahdu. Vielä akateemisen vartinkaan jälkeen lavalla ei ole elämää.

Musikantit tietävät näemmä arvonsa.

Vasta 21.18 lähtee Turisaksen intro soimaan. Soundit ovat muhkeat. Kuusikon majesteettinen ja jylhä folkvaikutteinen taistelumetalli soi komeasti.

Lavalla on kolme kiintopistettä, solisti Warlord Nygård, pieni ja pippurinen viulisti Olli Vänskä sekä yleisön kanssa veikeästi flirttaileva blondi hanuristi Netta Skog. Muut kasvomaalatut karvaturrit, kitaristi Jussi Wickström, basisti Hannes Holma ja rumpali Tuomas Lehtonen, jäävät tämän kolmikon varjoon. Ehkä tietoisestikin.

Tätä parempaa kuvaa ei Turisaksesta Turuus saatu otetuksi.

Warlord Nygård ei ole pelkästään yhtyeen säveltäjä ja solisti, vaan Turisaksen sielu ja voimavara. Warlordilla on kyky voittaa hankalampikin selväpäinen sunnuntainen turkulaisyleisö puolelleen. Tätäkö on ammattitaito, tätäkö on karisma?

Warlordilla sitä on.

Warlordin spiikit ovat omaa luokkaansa . Hän osaa haistella tunnelmaa ja nostattaa yleistä ilmapiiriä hyvin valikoiduilla välispiikeillä. Warlordista voisi tulla myös hyvä stand-up-koomikko, mikäli hän sille uralle tahtoisi lähteä.

Puolen tunnin jälkeen mies alkaa naljailla turkulaisyleisölle.

”Olimme toissapäivänä Tampereella ja eilen Helsingissä keikalla. Tiesittekö, että teistä puhutaan hirveästi paskaa? Eilen kysyin Helsingissä, missä yleisö näkisi meidät mieluummin, Tampereella vai Turussa. Lähes kaikki huusivat Tamperetta nimeltä. Sain kuulla, että helsinkiläiset ovat kateellisia turkulaisille siitä, että se on entinen pääkaupunki. Siksi he varmaan menisivät mieluummin Tampereelle kateutta pakoon”, solisti horisee.

Tai jotakin sinnepäin.

”Onko täällä tamperelaisia? Ai on vai! Mitä te täällä teette?”

On täällä stadilaisiakin, tuumin. Humalassa ajatuksiaan olisi voinutkin laukoa ääneen. Yleisö näyttää viihtyvän, se nauraa ja hurraa. Tunnelma alkaa kohota. Yhtye esiintyy vapautuneesti.

”Kuinka moni teistä on menossa huomenaamulla töihin tai kouluun?”

Warlord kohtaa huutomyrskyn.

”Minä en”, mies vastaa, ja kohottaa nallekaljansa ilmaan.

Yleisö nauraa ja hurraa.

”Olemme olleet pitkään studiossa tekemässä kolmatta levyämme – nyt se on valmis! Nyt haluamme soittaa siltä laulun!”

”Schoittakhaa Meschenger”, huutaa joku yleisöstä.

”Mitä?”

”Schoittakhaa Meschenger!”

”Anteeksi kuinka? Hei, hei, odottakaa. Miksi haluatte kuulla tämän biisin esitettävän?”

”Koska se on niin menevä ralli ja siinä on niin hyvä fiilis!”, kuuluu falsettiin menevän hevisoturin vastaus.

”Miten on, bändi, kulkeeko? Soitetaan sitten The Messenger!”

Yleisö nauraa ja hurraa.

”Mulla ei ole mitään hajua tästä biisistä”, valomies Koivistoinen huokailee miksauspöydän takana.

Tunnelma alkaa olla katossa. Alkukankeudesta kärsinyt turkulaisyleisö alkaa lämmetä liekkeihin! Ja vielä sunnuntaina! Näemmä se onnistuu karismaa ja ammattitaitoa omaavalta ryhmältä.

Messengerin jälkeen esitettävä The Might Of The Varangian Gods kuulostaa ensikuulemalta pätevältä jatkumolta aiemmalle tuotannolle. Turkulaisyleisö on jo ihan pähkinöinä. Katto on ratketa liitoksistaan, kun encoreissa yhtye esittää vielä tulkintansa Rasputinista sekä tunnushymninsä Battle Metalin.

”Emme uskoneet, että voisi olla näin mahtava meininki Turussa sunnuntai-iltana, emmehän ole soittaneet täällä omaa keikkaa kolmeen vuoteen! Te kaikki 400 henkeä teitte illasta ikimuistoisen! Nähdään ensi vuonna – ja silloin laitetaan setti täysin uusiksi!”

Puolentoista tunnin jälkeen keikka on lopulta ohi. Pummiin Koivistoiselta valopöydällä lojuneen settilistan.

Turisaksen settilista Turuus 31.10.2010.

Settilista on päivätty Tampereelle 29.10.2010. Mitä välii nimestä, kunhan dokaa vitusti! Kello on 22.50. Tupakkapaikalla kuulen nuoren heteroparin keskustelevan keskenään.

”Kylläpä oli mahtava keikka. Kyllä tuosta meiningistä voisi moni suomalainen bändi ottaa opikseen.”

Niin voisi.

”Miksi niin moni suomalainen bändi on niin tylsä livenä?”

Hyvä kysymys. Turisas ei ole. Turkulaiset osaavat näemmä edelleen arvostaa laatua. Yhtyeellä kuluu kamojen roudaukseen ja suihkussa käymiseen parisen tuntia. Tapan aikaa lukemalla norjalaisen Turbonegro-yhtyeen elämäkertaa. Siinä puhutaan paljon viinasta, huumeista ja sekoilusta.

Turisaksen keikkabussissa ei ole viinaa, huumeita ja sekoilua. Ainoastaan mukanani kanniskelemassani kirjassa. Koivistoinen on sentään pyytänyt kantamaan kolme viinipulloa bussiin.

Ne jäävät korkkaamatta.

Warlord Nygård tulee istumaan viereeni käytävän toisen puolen penkkiparille. Totean miehen lavaesiintymisessä olevan paljon samaa kuin Negativen Jonne Aaronissa. Molemmilla on kyky aistia yleisön fiilikset ja muokata lavaesiintymistään sen mukaan.

Siinä olisi muuten hyvän yhteiskiertueen paikka. Kun Negative toisi meikkitytöt ja Turisas hevipojat, voitaisiin suomirockissa saavuttaa musiikillisia orgasmeja ja kliimakseja monessakin suhteessa.

”Mä en ole nähnyt Negativea livenä, mutta ne oli samaan aikaan Kiinassa keikalla kuin me”, Warlord muistelee.

Mennään Kiinaan juomaan viinaa. Ketkä ovat sitten olleet Warlordin esikuvia lavaesiintymisen suhteen?

”Ei mulla ole ollut mitään varsinaisia esikuvia, kuten vaikka joku Queenin Freddie Mercury. Tai siis sellaisia, että otanpa tältä tuon jutun ja tuolta tuon toisen.”

Kai joku on tehnyt sentään vaikutuksen?

”No aikoinaan tuli nähtyä Barathrum Lepakossa. Sovan esiintymisessä oli jotakin sellaista, joka kosketti ja joka inspiroi. Vaan nyt tietysti kirjoitat, että Demonos Sova on idolini!”

Ohhoh! Siis tuo sama pohjoissuomalaista hulluutta ja vimmaa edustava Demonos Sova, joka aikoinaan kertoi sydämensä pysähtyneen kaksi kertaa ja jonka ryyppytoveri Kalle Ellilä siirtyi tuonpuoleiseen tuon traagisen yhteisen illanvieton jälkeen! Sama Barathrum, joka sai Nightwishin managerin Ewo Pohjolan hehkuttamaan raivoisasti Sovan selväpäistä esiintymistä aikoinaan Nosturissa, minne yhtye oli lopulta päässyt keikalle tämän tatuointitaiteilijanakin ansioituneen rääväsuun siistittyä aktinsa – edes hetkellisesti.

Sova Nygårdin esikuvana, kukapa olisi uskonut? Toivottavasti Warlord ei omaksu Sovan turhan rankkoja elämäntapoja olkoonkin, että olen nähnyt molemmat metallisankarit välillä melkoisen virkistäytyneessä tilassa tai katukivetyksellä maaten.

Härmägeddonissa.

Loppumatkan ajan on aikaa miettiä matkalla Turisaksen treenikämpältä Hämeenlinnasta Helsinkiin, kuinka paljon hyvää voi toteutua päihteiden avulla ja kuinka moni asia voi tuhoutua niiden liikakäytön seurauksena.

Vaikka ihmissuhteet ja parisuhteet – sekä vihonviimeiseksi oma elämä.

Näen Helsinginkadun ja Pengerkadun kulmassa kaksi vaappuvaa laitapuolen kulkijaa. Toinen kävellen ja toinen polkupyörää taluttaen. Kello on 4.26 aamuyöstä.

”Mä meen nyt ainakin Kurvittareen dokaamaan.”

Lisää luettavaa