Konepopin dinosaurus Depeche Mode ja sen opetuslapsi Hurts julkaisivat kumpikin kevällä uudet albumit. Molemmat myös arvioitiin Rumbassa 4/13. Kumpi sai kriitikon onnistuneemmin innostumaan?
Kuva: Nelly Tatti
Depeche Mode: Delta Machine
Columbia
Karnevaalikuninkaan paluu.
33-vuotiaan Depeche Moden uutta levyä on markkinoitu ”synapopin kuninkaan paluuna”. Delta Machinen perusteella kuningas ei kuitenkaan ole oikeudenmukaisuuden nykypoppiin palauttava Aragorn vaan karneevalikuningas – vanha, narrinhatulla kruunattu aasi. Toisaalta on turhaa myös puhua paluusta, kun levy on jo neljäs Depeche Mode -julkaisu 2000-luvulla.
Delta Machinen esteettisenä asenteena on nimeen sopiva synkkä ja tumma koneellisuus. Dave Gahan, Martin Gore ja Andy Fletcher lainailevat kiinnostavalla tavalla pieniä juttuja esimerkiksi minimalistisesta teknosta, cold wavesta ja dubstepistä, eli tyyleistä, joita he ovat aikanaan inspiroineet. Yhtye on siis yrittänyt järjestellä vanhat elementtinsä trendikkääseen muotoon.
Lopputuloksena on monotoninen albumi. Sen kappaleet kuulostavat variaatioilta toisistaan, eivätkä onnistuneet Secret to the End tai Heaven-slovari pelasta kokonaisuutta. Levyn lopussa mieleen piirtyy kuva väsyneestä Gahanista, joka haukottelee piskuisen leukansa sijoiltaan.
Joonas Kuisma
Hurts: Exile
Sony
Mahtipontista patsastelua.
Levyn kansien sisältä löytyy maahiskieltä, suomea. ”Onnellisuus maanpaossa” kuulostaa varmasti hyvältä kansainväliseenkin korvaan sujahtaessaan. Mutta Manchesterin maahiset ovat kaikkea muuta kuin lyhyitä ja rumia puutarhatonttuja. Hurts on pikemminkin kaksi sliipattua, kreikkalaista adonispatsasta.
Upean Happiness-debyytin jälkeen Exilesin tummanpuhuva soundimaailma yllättää. Liekö suomalainen melankolisuus tarttunut lukuisten Suomen-vierailujen lieveilmiönä?
Hurtsille on tapahtunut paljon lyhyessä ajassa. Pari vuotta sitten vielä tuntematon suuruus haki debyytilleen vetoapua duetosta Kylie Minoguen kanssa. Nyt Elton John tarjoutui pimputtamaan pianoaan Help-biisin taustalle.
Muitakin on hengessä mukana: The Crow tuo väistämättä mieleen Chris Isaakin Wicked Gamen. Vaikka särmää on yritetty lisätä särökitaroilla ja nolon maanis-depressiivisillä sanoituksilla, levy jää silti hengettömäksi ja kliiniseksi. Mahtipontisista elkeistä päätellen Hurts tahtoo ihan tosissaan Museksi Musen paikalle.
Virve Nyyssönen
Kuuntele levyt Spotifyssa: Delta Machine / Exile