Sanni julkaisi tänään uuden singlensä, jonka nimi sai internetin syvät – ja luultavasti Sannin kohdeyleisöön kuulumattomat – rivit someraivon partaalle. Että mitähän vittua oli kuunneltava Rumban kriitikkoraadin voimin. Vaikka mielipiteet hieman jakaantuivatkin, tekstien perusteella samaa kappaletta kuuntelimme.
“Huomionarvoisinta tässä kappaleessa taitaa olla nimi, joka saattaa torpedoida singlen voimallisen pääsyn radioaalloille – ja kun radiosoitto on singleartisteille kaikki kaikessa, Sanni taustajoukkoineen ottaa kelpo riskin. Sävellyksenä biisi ei ole Sannin edellisten hittien veroinen, vaikka kertosäe mieleen jäikin. Yhtenä Sannin valttina on edelleen se, että laulajatar puhuu luontevasti nuorison kieltä ja osaa tehdä kohderyhmäänsä puhuttelevia kappaleita.”
– Saku Schildt
“Ei hullumpi. Hauskoja ja samalla armottoman tyhmiä loppusointusanoja, supertarttuva kertosäe, samat tavaramerkkimelodiat kuin muissakin Sannin kappaleissa. Lasken minuutteja siihen että tästä tehdään editoitu versio radiota ja lapsia varten.”
– Teemu Fiilin
“Nänäännänäännänäänää. Viimeisetkin vikatahtiin sovitetut valeriimit loppuivat just, joten nännätellään tää kertsi. Taaperoäänellä hiukan ponnettomasti honotettu rallatus on ristiriidassa siinä kuvattujen mustasukkaisten väkivaltafantasioiden kanssa. Kun Sanni laulaa kohta legojen alkavan tippua, ensimmäinen mielikuva ovat oikeasti samanmerkkiset rakennuspalikat. Vaikka onhan kappale ihan tarttuva renkutus. Sille voi luvata paljon soittoaikaa kohdeyleisönsä keskuudessa. Erityisesti humalaisena yhteislauluna.”
– Jami Järvinen
“Ei paras Sanni-sinkku, mutta tanssittava korvamato, jonka kertosäe muistetaan 2080-luvulla. Biisin nerokkuudesta kielii se, että vaikka otsikon raflaavuus sai internetin perunakattilan kiehumaan, höpsöt rimmailut ja viaton laulutyyli kääntävät lieden kädenlämpöiselle. Kertsi kolahtaa päähän uskottavammin kuin Sannin turpiinvetouhkailu, eikä kappaletta tarvitse sensuroida radiosoittoon – vittu ei särähdä korvaan, vaan istuu Sannin suuhun luonnollisena osana tekstiä.”
– Jukka Hätinen