Hittikaruselli 3/12: Karri Koira & Ruudolf, Yournalist, The Rasmus, Spiritualized, Rufus Wainwright…

Jaa Facebookissa
Kuva: Tällä kertaa hittiraadissa on päätoimittaja Temu Fiilinin lisäksi vanhan liiton avustaja Samuli Knuuti. Kuva: Mathias Nielsen Yournalist: C’mon People Entinen Traffic Island, nykyinen Yournalist Turusta julkaisee huhtikuussa odotetun esikoisalbuminsa. Ensisingle C’mon People kertoo, että mutkia on suoristettu. TF: Onko blogi-indiestä tullut nyt se uusi genre, mitä kaikki soittavat Suomessa? Muutama vuosi sitten täältä tuli pelkästään metallibändejä, nyt tunnettujen jenkki- ja britti-indiebändien kopioita. SK: Ihmiset pitivät niistä brittiversioista, koska niissä oli aina jotain omaleimaista, persoonallista ja kummallista. Yournalistista, joka kyllä kilpailee huonoimman bändin nimen tittelistä, ei välity ainakaan vielä mitään tällaista. Mitä olisi The Smiths ilman Morrisseyn persoonaa? TF: Tämähän on osaavan kuuloinen bändi. Nyt ei ole enää sitä tyylilajien ja osien välillä poukkoilua kuin ep:llä, mutta ikävä kyllä se saattoi olla se bändin omaleimainen juttu. Ulkoa opettelu on ikävää, tyylilajiin katsomatta. Tekisi mieli silti antaa pisteitä yrityksestä. On kiva, kun Suomessakin tehdään tällaista. SK: Tämä on vähän tällaista levykokoelmarockia. Jos biisin nimi on näin epäomaperäinen, kappaleen pitää ylittää ja oikeuttaa se nimi. Sitä ei tässä tapahtunut. TF: C'mon-sana laulun nimessä vuonna 2012 antaa automaattisesti ironian leiman. Ei kai kukaan ole tosissaan tehnyt tuon nimistä biisiä enää vuosikymmeniin? Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: Rufus Wainwright: Out of the Game Mark Ronson tekee taikuuksia vuorostaan Rufus Wainwrightin levyllä – ja lopputulos on popeinta Wainwrightia miesmuistiin. Out of the Game -albumi ilmestyy huhtikuun loppupuolella. TF: AOR-miehen sydäntä lämmittää se, että tämä kuulostaa ihan Steely Danilta. Rufusin core-yleisö saattaa kyllä huolestua tästä, kun siltä on ehkä odotettu taiteellisesti korkealentoisempia juttuja. Tykkään miehen lauluäänestä, ja se sopii tähän biisiin hyvin. SK: Tämähän on jo Ruffen toinen seikkailu popin maailmaan. Release the Starsilla (2007) oli Neil Tennant päätuottajana, mutta se ei kuulunut oikein mitenkään lopputuloksessa. Mark Ronson on tehnyt sentään tosi onnistunutta avosydänkirurgiaa Duran Duranille, joten odotin jotain vähän radikaalimpaa Rufuksellekin. Tästä tulee se vaikutelma, että niin taitava laulunkirjoittaja kuin Rufus onkin, se ei oikeasti tykkää kaupallisesta pop-musiikista. TF: On mielenkiintoista, kuinka Mark Ronson on päätynyt siihen asemaan, missä se nyt on. Vielä seitsemän vuotta sitten se oli P. Diddyn bileissä räppiä soittava rikkaan perheen kakara, joka mietti, pitäisikö ryhtyä musiikkialalle isona. SK: Se on kiinnostava tuottaja siinä mielessä, että se ei ole mikään auteur-tuottaja. Se todella pystyy mukautumaan sen bändin soundiin, mitä se kulloinkin tuottaa, eikä iske omaa leimaansa kaikkeen. TF: Ronson saattaa olla se avain joka saa minut kuuntelemaan Rufusin levyä taas. Rufusin viimeisimmät projektit on vähän raastaneet hermoja. Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: The Rasmus: I’m a Mess The Rasmus on siirtynyt vaihteeksi Universalin artistiksi ja palaa kuvioihin kevennettynä versiona itsestään. Uudella singlellä edellisten levyjen mukagoottilaisuuden on korvannut Laurin soololevyn kuuloinen tanssirock. Cd-painoksen kansikuva voisi tuskin näyttää enempää hiustuotemainokselta. TF: Tämähän kuulostaa aika paljon Laurin soololta. SK: Kyllä, samoin kuin The Killersin Humanin eurodiskoilulta. Tämä on Rasmuksen mittakaavalla positiivinen juttu. Myös siksi, että niitä kammottavia feikkigoottipiirteitä on feidattu. Ne ei minun mielestä toimineet yhtään. TF: Rasmus oli aloittaessaan lukiohippeinä ihan auringonkukkabändi. Siksi en ikinä ostanut niiltä sitä goottijuttua myöhemmin. Tämä Rasmuksen ja Laurin maneerisuus häiritsee minua aika paljon. Toki se kuulostaa ihan Rasmukselta, mutta se on samaan aikaan juuri se piirre, mistä en erityisesti pidä yhtyeessä. SK: Rasmushan on opportunisteja jos jotkut. Mutta minusta opportunistisuus pukee aina pop-yhtyettä, jos niillä on biisit, joilla oikeuttaa se. TF: Nahanluominen, vaikka se olisi kuinka läpinäkyvää tai jopa epätoivoista, on tosiaan aina parempi kuin se, että jämähtää johonkin juttuun, joka ei alun perinkään ollut kovin hyvä. SK: Oli kauhean nolo siirto niiltä oli ottaa viime levylle Desmond Child säveltämään. Oltiin asialla yli kymmenen vuotta liian myöhään, eikä oikeasti tajuttu, kuka tänä päivänä hittejä tekee. Se olisi pitänyt olla mieluummin joku Linda Perry. Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: Spiritualized: Hey Jane Brittirockin avaruuskadetti Jason Pierce on valjastanut jälleen rakettinsa lentokuntoon. Popimmasta otteesta päätellen herran lääkitys alkaa olla kunnossa, mutta varmistus saadaan 19. maaliskuuta julkaistavalla Sweet Heart Sweet Light -albumilla. SK: En ole koskaan pitänyt oikein Piercestä. Se on vähän sellainen ajattelevan miehen Primal Scream, ja tuo koko ajatus tuhoaa kaiken sen, mikä Primal Screamissa on hyvää. TF: Luulen, että Pierce on käyttänyt aika paljon huumeita, ja se myös kuuluu. SK: Minua psykedeliassa vituttaa se, että siitä on tullut vain keino katsoa taaksepäin jotain 1960-lukua jonkinlaisena kultaisena ihmekautena. Etsitään kanavaa takaisin sinne, sen sijaan että yritettäisiin löytää jotain, mitä sanoa sen psykedelian kautta. Kun 1960-luvulla tuli se alkuperäinen psykedelia, oli tarkoituksena löytää jokin toinen tietoisuus. Siinä oli kyse vähän enemmästä kuin siitä, että vedetään vain kaikki kama, mitä käsiin saadaan. TF: Tässä ollaan päästy jo melkoiseen jumitustilaan krautrock-luuppailun kanssa. Livenähän tällainen toimii, kun pääsee oikeisiin tiloihin. Jos tämä yhdeksänminuuttinen pökäle on single, niin enpä tiedä, mitä on taas ajateltu. SK: Jason Piercen tekemiset eivät ole yhtään sen sofistikoituneempia kuin se, että Liam Gallagher karjuu Beady Eyen levyllä ”Bring the light”. Otetaan klassisia ja kliseisiä meemejä ja ladataan ne merkityksellä. TF: Bobby Gillespie on tehnyt idiotismista taidetta. Sen kliseisempiä rocksanoituksia ei löydä, vaikka koluaisi jokaisen suomalaisen demobändin tuotokset. Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: Black Crows Break the Silence: Killing the Courage of Youth and Heart Tältä kuulostaa valtavirtainen crossover-metalli vuonna 2012: sliipattua poikabändilaulua, örinähuutoa, trance-syntikoita ja mahtipontista Nightwish-oopperaa sulassa sovussa. Sonyn kiinnittämä jyväskyläläiskuusikko julkaisee debyyttilevynsä myöhemmin tänä vuonna. SK: Aikamoista salibandymetallin henkeähän tässä on. Päällimmäinen ajatus, jonka tämä herättää, on kiitollisuus siitä, ettei itsellä ole tyttäriä, jotka yrittäisivät roudata näitä heppuja kotiin. TF: Tässä keskustelee sellainen sliipattu salibandypoika ja sen ördääjäkaveri. Se tunkee väliin huutamaan sille urheilijalle, että mennään ostamaan kaljaa. SK: Mikä se termi olikaan, missä soitetaan rapumaisissa asennoissa? Crab core? Se tulee tästä mieleen. Nyt vain odottaa, että sieltä tulee sellainen teknofilli. Ja siinähän se juuri tulikin! TF: Tuskin voisi olla juustoisempaa kohtaa kuin tämä sello-osa. Vielä Nightwish-pianot, trance-syntsa ja vähän huutolaulua. Kaikki kelpaa. SK: Luulen että j-rockilla on ollut paljon vaikutusta tähän musaan. Koska se on juuri sellaista musiikkia, mikä ei ollenkaan erottele, mikä on coolia ja mikä ei. Tässä on myös sellainen historiattomuus. Nopeasti katsoin, onko tämä Black Crowesin uusi levy. Bändi ei tiedä tai välitä siitä, että on ollut joku Black Crowes -niminen yhtye ennen heitä. Vähän niin kuin se Smak-yhtye joskus aikoinaan. Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: Orbital: New France feat. Zola Jesus Myös brittiteknon vanha suuruus tekee paluuta. Hartnollin kaljupääveljekset ovat pestanneet Wonky-albuminsa ensisinglelle uusgoottilaisen popin luottonimen Zola Jesusin ja tehneet rehellisen elektropop-biisin. Kaikkea sitä. SK: Jännää, että tämä on paljon retromman kuuloista soundia kuin se, millä ne breikkasivat. Orbital ja kaikki muut kertovat, että he ovat kasvaneet Human Leaguen ja Depeche Moden parissa. Ihan kuin Jori Hulkkonen, kaikki palaavat vanhoilla päivillään siihen nuoruuden soundiin. TF: Zola Jesusin laulutyyli on niillä rajoilla, käykö se hermoille. Onko se tunteen ilmaisua vai kiekunaa. Mutta tykkäsin tästä kappaleesta. SK: Hauskaa, että Zola Jesus on muodostunut sellaiseksi joka levyn vierailijaksi. Tämä sopii hyvin, koska omillaan Zola tekee ihan liikaa musiikkia, ja naisen soololevyillä on ihan liikaa laulajaa itseään. Hän on muuttunut jo niin varhaisessa vaiheessa maneeriksi. TF: Orbitalin varhainen kausi, Chimen ja Halcyonin kaltaiset biisit, ovat minulle tosi tärkeitä. Ne tulivat juuri siihen saumaan, kun aloin kuunnella elektronista musaa ensi kertaa. Vaikka olen tippunut Orbitalin tuotannon seuraamisesta jo kauan sitten, nuo ovat minulle kauhean nostalgisia biisejä, ja Orbital jo niiden takia kauhean tärkeä bändi. SK: Kappaleella on ehdottomasti hieno nimi. ”Uusi Ranska” herättää heti kiinnostuksen, mistä on kyse. TF: Wonky on myös hauska levynnimi. Vaikka ehkä vähän outo valinta, kun on olemassa myös samanniminen musagenre. Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: Karri Koira: Amerikankotka liitää feat. Ruudolf Ikuisena Ruudolfin sidekickinä pidetty Vähäiset äänet -sankari Karri Koira kokeilee nyt siipiään sooloartistina – ja homman nimi on tietysti suomi-r’n’b sekä 1990-lukulainen länsirannikon hiphop. Vuosikaudet odotettu ensimmäinen Karri Koira -soololevy ilmestyy näillä näkymin vielä ennen kesää. TF: Siinä lapsenomaisessa innossa, jolla Karri Koira ja Ruudolf tulkitsevat amerikkalaista hiphop-kulttuuria omana versionaan, on jotain hienoa. Tämä on tavallaan tosi retroa musaa, ei räppi tänä päivänä ole tällaista. Tämä on puhdasta 1990-lukua. SK: Ruudolfissa on hirveästi sympaattisia piirteitä, jotka sotivat lajityypin negatiivisia perusasetelmia vastaan. Raptoria on halveksittu hirveästi suomalaisessa hiphop-kulttuurissa, vaikka tämähän on vain vähemmän läpinäkyvä versio siitä. Ihan samalla lailla ne silloin 1980-luvun lopulla pilkkasivat sen ajan New York -rapin kliseitä. TF: Nämä tyypit ovat oikeasti nynnyjä, mutta samaan aikaan leikkivät kovia jätkiä. Poseeraukset ja kaikki tehdään upeasti kieli poskessa. Karrikin on kiltti perheenisä, joka elää tässä r’n’b-unelmaansa. SK: Tämä on positiivinen tapaus. Ruudolfin Doupeimmat Jumala seivaa (2004) tuli aikoinaan kuunneltua ja arvioitua, mutta se ei lähtenyt kaupallisesti niin isosti kuin olisi voinut. Mutta toki Rudylla on ollut elämässä paljon muitakin asioita. TF: Karrissa on positiivista, että se on vaivihkaa oppinut tuollaisen hyvän r’n’b-fraseerauksen ja äänenkäytön, vaikka se on alkujaan ihan räppijätkä. Siitä on tullut vuosien varrella ihan oikea laulaja. Se oli vuosikaudet Suomen Nate Dogg, joka vain lauloi muiden hiteillä. Artikkeli on julkaistu Rumbassa 3/12.

Tällä kertaa hittiraadissa on päätoimittaja Temu Fiilinin lisäksi vanhan liiton avustaja Samuli Knuuti.

Kuva: Mathias Nielsen

Yournalist: C’mon People
Entinen Traffic Island, nykyinen Yournalist Turusta julkaisee huhtikuussa odotetun esikoisalbuminsa. Ensisingle C’mon People kertoo, että mutkia on suoristettu.

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

TF: Onko blogi-indiestä tullut nyt se uusi genre, mitä kaikki soittavat Suomessa? Muutama vuosi sitten täältä tuli pelkästään metallibändejä, nyt tunnettujen jenkki- ja britti-indiebändien kopioita.

SK: Ihmiset pitivät niistä brittiversioista, koska niissä oli aina jotain omaleimaista, persoonallista ja kummallista. Yournalistista, joka kyllä kilpailee huonoimman bändin nimen tittelistä, ei välity ainakaan vielä mitään tällaista. Mitä olisi The Smiths ilman Morrisseyn persoonaa?

TF: Tämähän on osaavan kuuloinen bändi. Nyt ei ole enää sitä tyylilajien ja osien välillä poukkoilua kuin ep:llä, mutta ikävä kyllä se saattoi olla se bändin omaleimainen juttu. Ulkoa opettelu on ikävää, tyylilajiin katsomatta. Tekisi mieli silti antaa pisteitä yrityksestä. On kiva, kun Suomessakin tehdään tällaista.

SK: Tämä on vähän tällaista levykokoelmarockia. Jos biisin nimi on näin epäomaperäinen, kappaleen pitää ylittää ja oikeuttaa se nimi. Sitä ei tässä tapahtunut.

TF: C’mon-sana laulun nimessä vuonna 2012 antaa automaattisesti ironian leiman. Ei kai kukaan ole tosissaan tehnyt tuon nimistä biisiä enää vuosikymmeniin?

Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: