Karvainen autotune-hämähäkki – haastattelussa Islaja

ISLAJA on tehnyt omaehtoista musiikkiaan jo yli kolmetoista vuotta. Uuden Tarrantulla-levynsä myötä hän kuitenkin aikoo muuttaa tyyliään. Elämäntapataiteilijasta on tulossa jämpti musiikkityöläinen.

23.01.2018

”Minun oli pakko laittaa tänään päälle goottikolttu!” Islaja nauraa.

Istumme pienessä huoneessa Rumban toimituksessa. Islaja, oikealta nimeltään Merja Kokkonen, on mustissa vaatteissaan käpertynyt tuoliinsa. Hän on joutunut jo kerran perumaan haastattelun vatsataudin takia, eikä vieläkään näytä kovin hyvinvoivalta. Tällä kertaa hän on kuitenkin uhmannut urheasti talven ensimmäistä lumimyrskyä, joka on vaihtunut aamunkoitteessa vaakatasossa piiskaavaan räntäsateeseen.

Islajan asuvalinta viittaa hänen edelliseen esiintymiseensä Rumbassa, kansikuvajuttuun vuodelta 2010. Lehden kannessa Islaja poseeraa pastellinvärisissä vaatteissa ja ”vanhojentanssikampauksessa”. Hänen ympärillään leijuu saippuakuplia. Jutussa Jean Ramsay kirjoittaa, kuinka Islajan ”mustiinpukeutuva goottimainen hahmo” on vaihtunut kauniiksi, vaaleaksi ja tyylikkäästi pukeutuvaksi naiseksi.

Siispä tällä kertaa Islaja saapuu paikalle tuon jutun vastakohtana. Tämä kuvaa Islajaa hyvin. Hänen urallaan ja musiikissaan on riittänyt täyskäännöksiä: akustisesta elektroniseen, suomen kielestä englantiin, lo-fi-folkista melkeinpä poppiin.

Islajaa on vaikea määritellä. Minkälainen artisti hän on? Sellainen kuin Merja Kokkonen hänen sillä hetkellä haluaa olevan.

Myös ihmisenä Islajasta on hieman vaikea saada otetta. Hän saattaa olla peräkkäisissä lauseissa vuoroin huvittunut ja vakava, saavutuksiaan vähättelevä ja ylpeä, korkealentoinen ja arkipäiväinen, avoin ja arvoituksellinen. Hän voi vastata vitsiin vakavissaan ja vakavaan kysymykseen vitsillä. Itsevarmalta kuulostavaa julistusta saattaa seurata ”ehkä, en minä tiedä”.

Islaja ei vaikuta varsinaisesti vastahakoiselta vastaamaan kysymyksiini, mutta ei välttämättä tunnu olevan myöskään innoissaan albuminsa promotoimisesta. Silti hän jää haastattelun loputtua juttelemaan ja kertomaan lisää uudesta levystään.

Hän saattaa suhtautua nihkeästi uransa alkuaikojen muisteluun ja hetken päästä kertoa, kuinka hauskaa hänestä on lukea vanhoja juttuja itsestään.

Joulukuussa ilmestyy Islajan kuudes levy (tai seitsemäs, jos lasketaan mukaan livelevy Blaze Mountain Recordings), Svartin julkaisema Tarrantulla. Se on hämmentävä kokonaisuus, jossa Fever Rayta muistuttavat englanninkieliset elektroniset kappaleet ja tanssittavat rytmit asustelevat vieri vieren suomenkielisten kansanlaulujen kanssa. Islajan ääntä on useassa kappaleessa manipuloitu autotunella lähes tunnistamattomaksi.

Jos sitä kuuntelee rinnakkain sellaisten Islaja-levyjen, kuten vuoden 2005 Palaa aurinkoon kanssa, on vaikea uskoa, että kyseessä on sama artisti.

Levy on kuin jokin uusista ja vanhoista palasista rakennettu eriskummallinen, pihisevä ja puhiseva kone. Kuvaavasti saankin kolme eri vastausta, kun kysyn, mistä Tarrantullan nimi tulee.

”Olen huomannut, että minulla on ollut tällainen jännittävä hämähäkkiteema mukana elämässä jostain syystä jo tosi kauan”, Islaja vastaa aluksi.

Sitten nimelle löytyy myös arkipäiväisempi selitys.

”Sehän on väärinkirjoitettu. Idea oli vähän sama kuin Islajassa. On kiva, että jos nimen laittaa hakukoneeseen, sieltä tulee vain se asia, eikä mitään muuta.”

Ja kolmas:

”Ehkä myös levyn kansi inspiroi minua. Se on liikkuva ja joka suuntaan kurotteleva. Vähän tuollainen karvainen.”

Karvainen levy siis?

”Karvainen levy joo.”

Levyn tekoprosessia Islaja kuvailee monivaiheiseksi. Vanhimmat Tarrantullan kappaleista ovat kolme vuotta vanhoja, viimeisimmät hän teki kovalla kiireellä viime kesänä, kun paljastui, että levy oli liian lyhyt.

Joitain levyn kappaleita hän hioi pitkään, eivätkä ne tahtoneet millään valmistua. Lopulta piti vain mennä studioon ja tehdä jotain.

Suomalais-saksalaisessa omistuksessa olevassa berliiniläisessä Kaiku-studiossa yhdessä apulaistuottaja Jonas ­Verwijnenin kanssa kappaleet lopulta saivat muotonsa yllättävän helposti.

”Se oli nopea ja helppo prosessi. Äärettömän hauskaa verrattuna siihen tuskaiseen yksinpuurtamiseen, jollaista osan levyn biiseistä tekeminen oli. Soitimme livenä, ei muuta kuin rec päälle ja kappaleet suoraan sisään. Ei paljon mitään päällekkäisäänityksiä.”

Levyllä on myös Islajan sanoin ”vanhoja hylkyjä” eli materiaalia monen vuoden takaa, joka ei ollut päätynyt mihinkään.

”Tein niihin uudet laulut ja lisäilin jotain osia”, hän kertoo.

Lisäksi Tarrantullalta löytyy hänen vanhoja kappaleitaan uusina versioina. Vanhasta suomalaisesta kansanlaulusta Emosein hän teki version jo 2004 ilmestyneelle debyytilleen Meritie (nimellä Emoa ikävä), Sadetta löytyy nimellä Sateen tullessa Palaa aurinkoon -levyltä ja Robot Arm Skeleton Walk -nimisenä Islajan vuonna 2014 julkaistulta levyltä Suu.

”Olen coveroinut itseäni”, Islaja kertoo.

”Uudet versiot ovat sellaisia, jollaisiksi ne ovat livenä soitettaessa muokkautuneet. Ne eroavat jo tallennetuista versioista radikaalisti. Oli kiinnostavaa palata siihen omaan katalogiin ja valita sieltä jotain, mikä voisi saada uuden elämän. Mielestäni uudelleenversiointi oli oikeutettua. Tai no, minähän tässä päätän, kun olen ainoa pomo tässä yhtiössä!”

Sitä paitsi lopulta kaikki uudet kappaleet ovat Islajan mukaan omalla tavallaan versioita vanhoista kappaleista.

”Kaikilla muusikoillahan on vain ne kolme biisiä, joita he toistavat eri versioina ja variaatioina”, hän nauraa.

Kuten arvata saattaa, näin erilaisista lähteistä syntyneellä levyllä ei ole yhtä kantavaa teemaa.

”No nämä nyt olivat ainoat biisit, joita minulla oli. Kaikki kappaleet, jotka tein, ovat levyllä”, Islaja kuittaa.

Osa Tarrantullan kappaleista on englanniksi, osa suomeksi. Englanninkieliset kappaleet ovat jäänne Suu-levyn ajoista, jolloin Islaja vaihtoi kieltä.

”Silloin kolme vuotta sitten tein kappaleita jostain syystä englanniksi. Ken tietää miksi. Varmaan se silloin tuntui hyvältä ajatukselta.”

Nyt suunta on takaisin suomen kieleen.

”Tajusin, miten tarpeetonta se on. Ei sillä ole merkitystä, millä kielellä laulan. Suomi on lopulta kuitenkin luontevampi. On se kuitenkin ihan mahdollista, että levyllä on kappaleita monella kielellä. Miksipä ei? Artisti tekee, mitä haluaa!”

Englanti sopii Islajan mukaan paremmin yhteen monella Tarrantullan kappaleella kuultavan autotunen kanssa.

”Se on tavallaan viittaus popmaailmaan, mutta niissä kappaleissa on myös jotain kummallista. Ne ovat jotakin, jonka voisi kuulla radiosta, mutta myös jotenkin vääristyneitä.”

Lauluääntään muokkaamalla Islaja voi ottaa useita rooleja ja ikään kuin häivyttää itseään.

”Kappaleisiin voi tuoda lisää kummallisia olentoja. Voi olla kyborgi, ihminen, mies, nainen, lapsi ja kaikkea siltä väliltä.”

Tarrantullalla autotunen kaltainen moderni teknologia ja ikivanhat kansanlaulut elävät rinta rinnan. Uuden ja vanhan rinnastaminen onkin Islajasta kiinnostavaa.

”Joku sanoi minulle, että uusi levyni on modernia kansanmusiikkia. Levy kuulostaa ei-suomalaisen korvaan kummalliselta. He ajattelevat, että tämä on suomalaista kansanmusiikkia.”

Islaja on asunut jo pitkään Berliinissä. Minkälainen hänen suhteensa on Suomeen ja suomalaisuuteen? Onko perspektiivi muuttunut?

”Tämä on nyt sellainen Suomi 100 -keskustelu!” Islaja nauraa.

”Berliinissä on tosi aktiivinen Suomi-instituutti ja Suomen suurlähetystöllä on koko ajan jotain tapahtumia. Ei Suomessa tulisi tuollaisissa kokoontumisissa käytyä, mutta on se jännä, että sinne Kalevala-luennolle menee yllättävän mielellään.”

Hän kertoo, että Suomeen suhtautuu samalla sekä ulkopuolisena että kiinnostuneena siitä, minkälainen Suomi on.

”Kaikille, jotka ovat vähän kauemmin pois täältä, käy varmasti niin.”

Islajan uran alussa hänen suomalaisuutensa oli eksoottista ja kiehtovaa. Ulkomaiset musiikkilehdet kiinnostuivat enimmäkseen Fonal-levy-yhtiölle levyttävistä, folk-pohjaista kokeellista musiikkia tekevistä artisteista. Puhuttiin metsäfolkista.

Sellaisten artistien, kuten Lau Naun, Kemiallisten ystävien ja Paavoharjun rinnalla Islaja sai huomiota The Wiren ja Pitchforkin kaltaisissa julkaisuissa. Hän esiintyi Thurston Mooren kuratoimalla All Tomorrow’s Parties -festivaalilla vuonna 2006 ja lämmitteli Animal Collectivea Euroopan-kiertueella vuonna 2007.

Miltä nuo ajat tuntuvat Islajasta nyt?

”Tosi kaukaisilta. Oli se varmaan aika sellaista metsäläistä todellisten suurkaupunkien näkökulmasta.”

Vielä Rumban haastattelussa vuonna 2010 Islaja kapinoi sitä vastaan, että hänet niputettiin metsäfolk-genreen. Jutussa kerrotaan, että hän ei suostu sen kuvauksissa menemään ”lähellekään yhtään puuta tai edes oksaa”. Nyt hän vaikuttaa olevan menneisyytensä kanssa sinut. Muistot tuntuvat kaukaisemmilta.

”En ilmeisesti halunnut tulla liitetyksi siihen”, Islaja nauraa.

”Ehkä ulkopuolelta tuleva määrittely oli ahdistavaa ja ärsyttävää. Toki nyt ymmärrän sen, että sellaisen käsitteen avulla on helpompi tehdä asioita ihmisille selväksi. Se helpottaa kommunikaatiota. Ehkä se alkoi olla vähän ahdistava lokero.”

Vuonna 2010 julkaistu Keraaminen pää oli Islajan uran käännekohta. Sen soundi oli elektronisempi ja selkeämpi, jopa popimpi kuin hänen aiemmilla levyillään. Levy sai hyviä arvosteluita, mutta metsäfolkista intoilleet Pitchfork ja The Wire olivat nihkeinä. Eksoottinen outolintu ei halunnutkaan pysyä eksoottisena ja outona.

Oudolta Islajan varhaiset levyt kuulostavat myös hänestä itsestään.

”Onhan se todella kummallista musiikkia. Ihmeellistä, että tuollainen epämusiikki saavutti niin suuren suosion. En oikein tiedä itsekään, mitä ajatella siitä.”

Islajalle hänen levyihinsä liittyy aina vahvasti jokin tietty paikka. Meritie muistuttaa Tampereesta, Palaa aurinkoon Glasgow’sta.

”Niihin liittyvät myös ihmiset ja ihmissuhteet. En pysty kuuntelemaan vanhoja levyjäni tai biisejäni ilman tätä muisto- ja kuvavirtaa.”

Islaja kertoo näkevänsä levyillään selvän ja johdonmukaisen kehityskaaren. Niillä on kuultavissa kehittyminen ja oppiminen, kasvaminen artistiksi.

”Ensimmäisillä levyillä on dokumentoitu, kuinka opettelin äänittämään ja yritin ymmärtää, mikä on oma ääneni, miten soittimia soitetaan. Siitä eteenpäin kuuluvat uudet soitinhankinnat ja se, kuinka opiskelen äänittämään vähän paremmin. Yleensä sitä kehityskaarta ei voida tai haluta noin dokumentoida.”

Fonalin tunnelma mahdollisti tällaisen oppimisen tekemällä. Isompien levy-yhtiöiden kanssa se olisi ollut mahdotonta.

”Jos levy tehdään isolla rahalla studiossa, ei sinne voi mennä tuolla lailla räpeltämään.”

Ajasta Fonalilla Islajalla on lämpimiä muistoja. Mieleen tulevat innostus ja onni: olo, että on tullut kotiin. Noihin aikoihin liittyi myös vahva yhteisöllisyys.

”Periaatteessa mihin tahansa saattoi mennä ja siellä oli aina kotimajoitus. Ihmiset kohtasivat ihmisiä ihmisinä. Yövyttiin fanien luona, eikä jossain anonyymeissä hotellihuoneissa. Kaikki tekivät yhdessä musiikkia. Se oli mukavaa.”

Suosio tuli nopeasti, samanaikaisesti sekä Islajalle että hänen ystävilleen. Tuolloin se tuntui luonnolliselta, mutta myös hauskalta.

”Kyllä me sille joskus nauroimme. Tässä vaan jotain vingutellaan, pistetään kasettimankka nauhoittamaan ja sitten joku julkaisee sen Amerikassa. Tuosta vaan. Rec päälle ja sitten vaan kilistellään!”

Suosio tuntui tietysti hyvältä ja ihmeelliseltä, mutta siihen myös tottui. Sen jälkeen ”ketään” ei ole Islajan mukaan hirveästi kiinnostanut.

”Toisaalta ei sekään haittaa. En hae valtavaa kiinnostusta. Hyvät tyypit tykkäävät. Rahvas ei ymmärrä”, Islaja sanoo nauraen.

Musiikkiuraansa Islajan tuntuu olevan vaikea nähdä ”urana”.

”Se on mennyt siinä elämän ohessa. Olen vähän tällainen elämäntapataiteilija siinä mielessä. En elä levyjä varten, vaan ne syntyvät tarpeesta dokumentoida ja pistää merkille asioita.”

Islaja kertoo, ettei ajattele musiikkia tehdessään potentiaalista yleisöä, vaan tekee sitä itselleen. Kun otamme puheeksi Suu-levyn, hän kuitenkin tunnustaa, ettei tämä ole aivan totta.

Islajalla oli tuolloin vuonna 2013 vaikeuksia löytää levylle julkaisijaa.

”Levy-yhtiöt eivät halunneet julkaista mitään. Artisteja karsittiin paljon. Vastauksissa kyselyihini sanottiin, että ’emme voi ottaa uusia artisteja, kun menee niin huonosti’. Silloin tajusin, että olin Fonal-artistina ollut ihanassa ja kotoisassa paikassa, ystävien keskellä.”
Islajasta tuntui, ettei kukaan ollut kiinnostunut hänen levystään.

”Se oli sellainen kolaus. Minusta se oli hieno levy, mutta aloin epäillä sitä itsekin. Silloin tuli mieleen, että ei tässä ole mitään kiinnostavaa kenellekään, eikä minulle itsellenikään.”

Pelastus tuli saksalaisen Gudrun Gutin muodossa. Islaja pääsi hänen pelkkiä naisartistien levyjä julkaisevalle Monika Enterprise -levy-yhtiölleen.

”Hän on Saksassa sellainen hahmo. Entinen Länsi-Berliinin punkkari ja musiikkipioneeri. Gudrun oli haltioitunut, kuinka hyvä levy Suu oli. Se oli ihanaa. Tajusin, että vaikka tekee musiikkia itselleen, ei se pelkästään riitä. Tarvitsee ymmärtäjiä ja kannustajia tosi paljon.”

Vuonna 2014 julkaistu albumi meni Suomessa monelta ohi, mutta Saksassa se sai Islajan mukaan paljon huomiota.

”Luulen, että Saksa on vähän sellainen itseriittoinen maa. Se riittää niille, että levy huomioidaan siellä. Arvosteluja ja lehtijuttuja oli paljon. Radiossa olin monta kertaa ja tuli paljon keikkaa. Saksassa Suu oli Islajan mittapuulla menestys.”

Mihin sitten yhteistyö Fonalin kanssa loppui? Islajan mukaan syitä on kaksi.

”Ensinnäkin Fonal julkaisee koko ajan vähemmän ja vähemmän musiikkia. Toiseksi, ja tämä on vain oma mielikuvani, luulen, että Sami (Sänpäkkilä, Fonalin johtaja) mieluiten julkaisee suomeksi laulettua musiikkia, jos kyseessä on suomalainen artisti. Hän ei ehkä pitänyt hirveästi kielenvaihdoksestani. Minulle jäi sellainen mielikuva, että Sami ei oikein tykännyt Suu-levystä.”

Islaja jatkaa yhä yhteistyötä Monika Enterprisen kanssa, mutta Tarrantullan julkaisee Svart. Erityisesti juuri siksi, että se saisi huomiota myös Suomessa ja Saksan ulkopuolella.

”Olin huomannut sivusilmällä, että Svart julkaisee kaikenlaista kiinnostavaa. En edes lähettänyt levyä muualle”, Islaja kertoo.

Tavallaan Tarrantulla tuntuu eräänlaiselta suursiivoukselta, kaappien tyhjennykseltä ennen Islajan uran seuraavaa vaihetta. Hän kertoo, että haluaisi tehdä seuraavan levyn aivan eri tavalla kuin on tähän asti musiikkiaan tehnyt.

”Alan vuokrata Kaiku-studiolta omaa huonetta. Odotan sitä innolla. Menen sinne aina aamuisin, en tosin varmaan kovin pirteänä, ja sitten teen musaa. Siellä ei ole mitään kodin hälyä tai huomiota vievää.”

Yhtenä syynä muutokseen on Islajan yksivuotias lapsi.

”Lapsen syntymä on muuttanut kaiken. Se vapaus, mikä on ollut, että tekee milloin tekee, jos tekee, se on poissa. Tulevaisuudessa minulla tulee olemaan työajat, joista ei voi hirveästi luistaa. Silloin syntyy varmasti erilaista jälkeä. Se jämptiys on uutta. Löysät pois!”

Kun kyselen Islajalta tulevaisuudesta ja siitä, mitä hän vielä haluaisi saavuttaa, hän selvästi ärsyyntyy.

”Tämä on joku tällainen eläkeläishaastattelu!”

Yritän selittää, että hän on kuitenkin saavuttanut jo paljon: julkaissut kiitettyjä levyjä, kiertänyt maailmaa, tehnyt yhteistyötä tunnettujen artistien kanssa. Se on enemmän kuin monet koskaan saavuttavat elämässään.

”Olenko saavuttanut paljon? Onko suosio ja levyjen tekeminen saavutuksen mittapuu?”, Islaja kysyy.

”Se, mitä itse pidän todellisena saavutuksena on, että elän sellaista elämää kuin haluan. Siinä olen ainakin toistaiseksi menestynyt. Oman elämäni elämisessä.”

Haastattelu julkaistu Rumbassa 4/17.

Islaja keikalla Helsingissä 25.1. Sorbus-galleriassa ja 26.1. G Livelabissa.

Lisää luettavaa