Ihmetellessäni taannoin Ed Sheeranin suosiota sain kuulla olevani taas yksi vanha käppänä, joka kyselee tietämättömyydestään ylpeänä, että ”kuka on Ed Sheeran?”.
Ei näin.
Koettakaa nyt ajan hermolla surffaavat taipuisammat kollegat ymmärtää, ettei Ed ole kertaakaan ollut Mojon tai Uncutin kannessa. Ed on murros niihin perinteisiin populaarikuluttamisen muotoihin, johon me vanhat parrat olemme tottuneet.
Tiedän kyllä kuka Sheeran on, mutta en ole kokenut hänen hahmoaan tai musiikkiaan niin kiinnostavaksi, että olisin perehtynyt siihen sen enempää. Koska en saa palkkaa tällaisten asioiden seuraamisesta, en virkani puolesta joudu tuijottamaan striimaustilastoja – luojan kiitos.
Radiota en juurikaan kuuntele musiikillis-elitistisistä syistä. En tosin ole koskaan kuunnellutkaan. Spotifyta välttelen, koska olen entinen levykauppias, ja musiikilla on minulle yhä fyysinen olomuoto. Tai pitää olla, jotta rakastaisin tai edes ymmärtäisin sitä. Striimaustilasto, herranjumala – jo termi saa aikaan rekyylin.
Kun Ed sitten astuu kaltaiseni homekorvan tontille ja alkaa myydä fyysisiä lippuja paikkaan, joka ei ole järjellä selitettävissä, menevät pasmat sekaisin. Mittarit eivät toimi, informaatio ei välity, kokemus on käsittämätön.
No, lipunmyyntiennätyksen kohdalla jonkun oli pakko muuttua, ja helpommaksi tuli, jos se joku olin minä. Keskustelun käydessä kuumemmaksi kävin kuuntelemassa Sheeranin isoimman hitin. Alkoi naurattaa. Jopa sama alkukirjain, tällä meidän Edillämme.
Yhden kuuntelun perusteella oli ilmiselvää, että sama vanha kuvio toistuu. Ed on 2010-luvun teineille sama kuin Elvis 1950-luvun teineille: hieman vesitetty ja pullapoikamaiseen maitopartaan pumpattu versio afroamerikkalaisesta alkuperäisestä luuytimestä. Musiikkia niille, joille Drake (Chuck Berry) on hieman liian musta ja Frank Ocean (Little Richard) hieman liian homo.
Shape of Youn synkopoitu fraseeraus on suoraa kulttuurista appropriaatiota r’n’b:stä ja hiphopista, turvallisen ja halinallemaisen naapurinpojan kaihoisasti tumputtelemana ja hönkäilemänä. Valkoisen naapurinpojan, huomio – ei unohdeta sitä tärkeintä.
Eli sama temppu, jonka Eminem teki parikymmentä vuotta sitten. Ed, Eminem, Elvis – E’s are good.
Sitten hieman liian pullataikinamaiselle naapurinpojalle on tehty sama kuin James Deanille, Dylanille ja Morrisseylle: laitettu sarvisankaiset lasit päähän ja saatu taiottua siihen aivan uusi taso älyllisyyttä ja vakavuutta. Laitettu akustinen kitara käteen ja kutsuttu siitä ulos tulevaa musiikkia folkiksi.
Folkin kanssa Sheeranilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. Se, joka tätä folkiksi kutsuu, ei ymmärrä folkista mitään.
Sokerina pohjalla tässä kaikessa sakeuden tihentymässä on vielä tämä diskurssi, että meidän pitäisi jotenkin iloita siitä, että löytyy ”uusi” artisti, joka pystyy myymään 60 000 lippua 20 minuutissa. Se haiskahtaa minusta samalle retoriikalle, kuin että Cheekiä pitää arvostaa, koska ”se myy stadionin täyteen” ja ”on tehnyt kovaa duunia”.
Vaikka minulla on lapsena ollut pari kertaa kivaa stadionkeikoilla, ja jotain Springsteeniä ei näillä liksoilla voi muissa konteksteissa enää nähdä, en nyt varsinaisesti tajua, miksi minun pitäisi ILOITA siitä, että stadionrock ilmiönä jatkuu seuraavaan sukupolveen. Olisi saanut kuolla sen saman massojen yhtenäiskulttuurin mukana, minkä luulimme kuolleen, ennen kuin Sheeran tuli rämpyttelemään pientä kitaraansa sen haudalle.
Ollakseen populaarimusiikin uusi airut ja uusi toivo Ed vaikuttaa ikävästi pariin kolmeen kertaan lämmitetyltä populaarimusiikin einekseltä. Näin kaiken nähneen ja kuulleen homekorvan korvaan.
– Jean Ramsay
Kirjoittaja on manalle menneiden formaattien ja aikakausien Teiresias, jonka mielestä popmusiikilla on tarpeellista olla kasvot ja fyysinen olemus, jotta energiat virtaisivat kuten niiden pitää.