Kolumni: Perttu Häkkinen – Kun lempi muuttuu penseydeksi

Muistamme tapaturmaisesti menehtynyttä muusikkoa, toimittajaa, kirjailijaa ja useimpien alojen erikoisasiantuntijaa Perttu Häkkistä julkaisemalla verkossa hänen Rumbaan painettuja kolumnejaan. Alla kolumni Rumban numerosta 9/2008.

20.09.2018

Sattuipa erikoinen tapaus. Päätin ostaa kevään kunniaksi hulppean re-masteroidun tuplavinyyliversion suuresti arvostamani Boogie Down Productionsin Sex and Violence -albumista, joka julkaistiin vuonna 1992.

Yläasteikäisenä tuon rap-kulmakiven uunituore kasettiversio kuului yhtä osana ”defiin” habitukseeni kuin maaliroiskeiset kädet, laivastonsiniset Puman sneakerit ja lököttävät khaki-housut.

Täpinöissäni kiiruhdin kotiin, panin levyn lautaselle ja painoin neulan uraan.

Kuunneltuani albumin kahdesti läpi jouduin kysymään itseltäni, tätäkö minä sitten olen muistojeni viheriöivillä kentillä mehustanut. Suruisana ja pettyneenä siirsin väljähtyneen hoppituuban levyhyllyni ”oppivuodet”-osioon.

Samaan osioon ovat viime vuosina päätyneet myös Blur, Helmet, Gurun Jazzmatazz-albumit, Bill Laswellin 90-luvun tuotanto ja – en ikinä olisi uskonut sanovani tätä: The Stranglersin Rattus Norvegicus!

Nousuhumalaisessa altruismin puuskassa yritin taannoin sivistää ’77-punkista ymmärtämätöntä ystävääni ja lätkäisin ”kuristajien” esikoisteoksen soimaan. Kaverini katsahti minua ymmärtäväisesti ja hörppäsi lasistaan sanaakaan sanomatta.

Olin ymmälläni. Kymmenkesäisestä lähtien fanittamani punk-klassikko ei kuulostanut juuri miltään. Edes nousuhumalassa.

”Mitä seuraavaksi?” pähkäilin hikikarpaloiden kohotessa. Menetänkö myös Public Enemyn, Buzzcocksin tai vaikkapa The Specialsin? Entäpä jos Aux 88 ja Dead Kennedys lakkaavat kiinnostamasta?

Tai entä jos hurahdankin johonkin aivan sietämättömään paskaan? Vien mielenhäiriössä harvinaiset Detroit-teknolevyni Alppilan Valtteri-kirpputorille ja ostelen Serj Tankianin japanipromoja eBaysta?

Kaikki on nimittäin mahdollista puhuttaessa musiikkimausta tahi rakkaudesta. Muistan yhä elävästi senkin Led Zeppelin -farkkutakkiin sonnustautuneen pikkupojan, joka vannoi vannomistaan, että ”kävi miten kävi, mitään italo discoa tai acid housea en ikinä ala kuunnella”.

Kymmenen vuotta pyhän lupauksensa jälkeen sekin poika löysi itsensä punavuorelaisen trendibaarin dj-kopista italomaxi kädessä. Lol.

Musiikkimaun muutokset saattavat joskus aiheuttaa jopa häpeääkin. Gogolia lainatakseni: ”Nykyinen polvi näkee kaiken selvästi ja ihmettelee esi-isiensä erehdyksiä, nauraa heidän typeryydelleen eikä huomaa taivaallisen tulen jälkiä kauttaaltaan tässä historiassa, missä jok’ainoa kirjain huutaa ja missä joka paikasta ojentautuu läpitunkeva sormi juuri heidän eteensä, juuri tätä nykyistä polvea kohti. Mutta yhä vain nauraa nykyinen polvi ja itsevarmana ja ylpeänä aloittaa sarjan uusia erehdyksiä, joille sitten jälkeentulevat polvet vuorostaan nauravat.” (Suomentaneet Kalima ja Konkka.)

Tarkentaakseni venäläiskirjailijan aatosta: eivät taivaallisen tulen jäljet pilkota ainoastaan miespolvien väleistä, niitä löytyy myös yksityisten henkilöhistorioiden paalupaikoilta.

Minäkin olen, uskokaa tai älkää, kuunnellut lapsena Red Hot Chili Peppersiä. Ja Jos tulevaisuuskaan ei tottele tuntemaani logiikkaa, mitä kauheuksia saattaakaan väikkyä mahdollisten maailmojen kaukaisissa sumuissa.

Eräänä päivänä historian läpitunkeva sormi osoittaa allekirjoittanutta ja – simsalabim! – Perttu Eino Häkkinen huomaa groovaavansa Chick Corean ”mässyjen” fuusiosoundien tahtiin. Tai ihmettelevänsä, miksei käynyt Green Dayn keikoilla silloin, kun Billie Joe Armstrong vielä ”rokkasi kybällä”.

Kaikki on mahdollista, sillä rakkaus musiikkiinhan on kuin rakkaus toiseen ihmiseen. Joskus se kestää, joskus ei. Hedelmällisessä suhteessa voi esiintyä romantiikan paloa vuosien jälkeenkin, kun taas äkillisesti syttynyt himo saattaa kivettyä jo lapsivuoteeseensa.

Joskus saatamme yllättäen ihastua halveksimaamme asiaan, joskus taas saattaa itsestään selvä lempemme muuttua yhdessä yössä jäätäväksi penseydeksi.

Vanhaa luokkakuvaa silmäillessämme voi teini-iän ihastuksemme muistuttaakin kuppataudin runtelemaa uuhta Saaronin liljan sijaan. Juuri näin kävi minulle ja Boogie Down Productionsille.

– Perttu Eino Häkkinen
Kirjoittaja on mm. Imatran Voima -yhtyeen jäsen ja useimpien alojen asiantuntija.

Lisää luettavaa