Saksalaisuuden pelko, germanofobia, on saksalaisen ääniteollisuuden kivijalka. Me musiikinkulututtajat emme ole rohmunneet Kraftwerkin ja Rammsteinin levyjä hyllyihimme ainoastaan siksi, että kyseisten yhtyeiden musiikki on loistavaa. Let’s face it, me pelkäämme Saksaa ja saksalaisuutta itseään.
Saksalaisuudessa on selittämätöntä pimeää hehkua, jota toinen puoli pysyykestämme kammoksuu, mutta toinen salatusti ihailee.
Friedrich Nietzsche jakoi esikoisteoksessaan Tragedian synty (Die Geburt der Tragödie, 1872) kreikkalaisen tajunnan apolloniseen ja dionyysiseen. Edellinen kuvasti Nietzschen mukaan kreikkalaisen hengen rationaalisuutta ja pyrkimystä loogiseen eheyteen, jälkimmäinen taas muodotonta, ekstaattista ja kaiken polttavaa subjektiivista kokemusta.
Tällainen dualistinen malli sopii mainiosti kuvaamaan myös saksalaista luonteenlaatua. Apollonista gernaanisuutta muille kansoille on perinteisesti edustanut seksistä piittaamaton hintelä insinööri, joka saksanpaimenkoiraa silitellessään juonii kasvottomia hirmutekoja.
Kylmän rationalisuuden penetroima, tunteellisesti rampa saksalaisuuden arkkityyppi on ainoastaan kiinnostunut uunien tilavuudesta, verenpoistokourujen kulmista ja siitä, kuinka germaanista lebensraumia saadaan laajennettua mahdollisimman paljon vähällä vaivalla. Hän on järjestelmällinen hyötyajattelija, jolle moraalisen pohdiskelun ja empatian kyvyn korvaavat ylemmältä taholta tulevat käskyt.
Kolikon dionyysista kääntöpuolta taas välkyttelee Rammsteinin ja Scorpionsin edustama kiimainen viiksekäs hunni. Tällainen pornoelokuvista ja oluttuvista tuttu temmeltäjä on omassa elementissään siementäessään isorintaisen arjalaisnaaraan kasvoille wotanistisesta riemusta ja mäskihumalasta ulvoen.
Jos epäilette antamieni stereotypioiden todenperäisyyttä, toivoisin teidän muistelevan Kraftwerkin punamustia univormuja tai Rammsteinin laulajan Till Lindemannin valtavaa kumifallosta, josta ruiskuavalla valkoisella aineella hän tapasi takavuosien konserteissa kuorruttaa yhtyetovereitaan ja yleisöä.
Lyhyesti sanottuna: ajatellessamme Saksaa ajattelemme tavallisesti siemennestettä, joukkotuhoa ja univormuja.
Edellä mainittujen arjalaisuuden peruselementtien lisäksi saksalaisuuden aiheuttamaa globaalia turvattomuuden tunnetta ovat saasteenkatkuisella teollisuuspunkillaan levittäneet Die Krupps ja Einstürzende Neubauten.
Saksalaisuuden pelko saattaa kuitenkin pian olla historiaa. Saksalaisen rockin peljästyttävää perinnettä uhkaa – yllätys yllätys – tasavallan oma rock-jugend. Katsokaapa vaikka teinien suosiossa paistattelevaa Tokio Hotel -yhtyettä, sehän voisi tyttömäisen söpön habituksensa takia olla The Rasmuksen sisarbändi länsinaapurista.
Tällainen kulttuuri-identiteetin rappio saattaa pahimmillaan johtaa koko saksalaisen populaarimusiikin perikatoon, sillä mitä maata musiikinystävä voi tulevaisuudessa ihaillen peljätä. Tanskaa vai?
Oma terve saksalaisuudenpelkoni juontaa juurensa 80-luvun loppuun, jolloin tulin ostaneeksi viikkorahoillani Kraftwerkin Trans-Europe Express -albumin. Tuossa kaikkien aikojen suosikkilevyssäni minua on aina samanaikaisesti kiehtonut ja ahdistanut sille elimellinen inhimillisyyden poissaolo. En totta puhuakseni ole vieläkään täysin varma siitä, ovatko Ralf Hutter ja Florian Schneider ihmisiä vai eivät.
Tämä hermostuttava epätietoisuus nosti päätään viimeksi muutamia vuosia sitten ollessani esiintymässä samoilla festivaaleilla Ranskan Rennesissä kuin Kraftwerk.
Erehdyin lipsauttamaan festivaalin johtajalle, että Kraftwerk on kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni. Tästä riemastuneena mies alkoi kailottaa murretulla englannillaan: ”Ralf ja Florian ovat tuossa viereisessä takahuoneessa! Haluatko mennä tapaamaan heitä?”
”En missään nimessä”, vastasin ja kiiruhdin takaisin kaltaisteni joukkoon.
– Perttu Eino Häkkinen
Kirjoittaja on mm. Imatran Voima -yhtyeen jäsen ja useimpien alojen asiantuntija.