Kolumni: Vitun Mikko

Mikko Kuoppalan kyyninen varjonyrkkeily maailmaa vastaan on tuottanut hahmon, josta huokuu traaginen yksinäisyys, kirjoittaa Mikael Mattila.

17.01.2020

Bändikirjaksi naamioidussa Mikko Kuoppalan elämäkerrassa Teflon Biblessa kerrotaan, että lukioaikoinaan Mikko Kuoppala pyöritti hetken aikaa Apollo Fight Club -nimistä salaista tappeluliigaa.

Se kokoontui hänen opinahjonsa naapurissa, Malminkartanossa sijaitsevan Apollon lukion vieressä sijaitsevan Piianpuiston kuivatetulla uima-altaalla. Siihen osallistui ”lukiolaisia ja lukion ympärillä maleksivia häiriökäyttäytyjiä”.

Kirjan mukaan Kuoppala toimi pääpromoottorina, joka maanitteli ”kamoon, tää on vaan leikkiä” -verukkeilla nuorukaisia leipomaan toisiaan dunkkuun, vaikkei kukaan oikeastaan edes halunnut. Lopputuloksena oli irronneita hampaita ja mustia silmiä.

”Ihmisten suggeroiminen oli niin helppoa, että pelotti”, hän reflektoi kirjassa jälkikäteen.

Karu anekdootti kuitataan ”nuoruuden äpäröintinä”, mitä se paljolti onkin. Silti Mikko Kuoppalan tarve – tai taipumus – suggeroida ihmisiä ei ole kadonnut mihinkään. Se vain on siirtynyt lähiökoulun pihalta kotimaisen popkentän Olympoksen huipulle.

Sieltä hän voi laittaa itsensä ulkopuoliset ihmiset riehumaan keskenään tarkoituksista ja merkityksistä, samalla kun itse vetäytyy sivummalle levittelemään käsiään shrug-emojin lailla.

Juuri tällainen veto oli hänen viimeisin tempauksensa, eli Pyhimyksen tuoreimman Mikko-albumin ilmestymisen yhteydessä esitetty klausuuli, joka kielsi levyn arvostelukappaleiden lähettämisen kriitikoille ja täten myös sen arvioimisen mediassa.

Sekin oli tietenkin ”vain leikkiä”, aivan samalla tavalla kun teiniaikojen tappelumanageroinnit.

Silti, tässä sitä taas ollaan. Pavlov Kuoppalan kello on kilahtanut, ja me ”kriitikot” älähdämme – täynnä alistunutta itseinhoa, kuten Anton Vanha-Majamaa Ylellä vihjasi.

Pakko nimittäin on. Mikko Kuoppalan transgressiivinen öykkäröinti on pistänyt ”mediakentän” taas tarpeeksi sekaisin, eikä niistä Maustetytöistäkään jaksaisi aina vouhkata.

Samalla kaikki nämä reaktiotkin sulautuvat osaksi Kuoppalan suggeroimaa performanssia – siitä kumpuaa kirjoittajan alistunut itseinho.

”Saa ylemmyydentuntoiset kriitikotkin jotain päiviteltävää”, hän tokaisi räppimedia Klangille.

Tietenkin Kuoppala tietää, että hänen trollauksiinsa tartutaan samalla varmuudella kuin typerän läpän heittävä persu tietää, että hänen typerästä läpästään pöyristytään – ainakin Twitterissä.

Siksi moisessa populismissa ei tietenkään ole mitään hauskaa, freesiä saati avantgardistista. Se on vain ankeaa ja kyynistä. Ei ole Mikosta saati Teflon Brothersista vaikkapa The KLF:n teknohäiriköiden tasoisiin kansakunnan sekoittaviin mediahaltuunottoihin.

Ehkä käteisen julkinen polttaminen on raflaavampaa kuin muutaman aitopään suututtavat Mynthon- tai Lonkero-yhteistyöt.

(Puolusteluksi sanottakoon, että eipä sitä raflaavuutta ole kellään muullakaan edes välillisesti tunnetulla suomalaisartistilla. ”Hämmentämisen” taso on tasan tämä.)

On myös omituista, että Pyhimys eväsi levyn kriitikoilta sillä perusteella, että he ”kuitenkin arvioivat sisältöä vain suhteessa artistiprofiiliin ja heidän odotuksiin mitä sen musan pitäis olla sen sijaan, että avoimesti yritettäisiin ymmärtää”.

Ja silti hän julkaisee albumin, jonka otsikkona on hänen nimensä. Levyä ymmärtääkseen pitää nimenomaan myös ymmärtää, mistä artisti on lähtöisin ja mitä hän on aiemmin tehnyt. Pitää tietää Kuoppalan matka tappelupromoottorina pahojaan tehneestä Maltsun Mikosta levy-yhtiön sedäksi.

En keksi mitään syytä kiinnostua Mikko-levystä, jollei olisi lähtökohtaisesti kiinnostunut Pyhimyksestä tai Mikko Kuoppalan persoonasta nimen takana.

Tämä on siis täysin ristiriidassa artistin itsensä lausuman kanssa, jonka mukaan taide pitäisi ottaa vastaan jossakin tyhjiössä ”avoimin mielin”.

Vittu, Mikko! Taasko sinä jallitat ja suggeroit ja vastaat, että ”tsoukki tsoukki”?!

Siksi keskustelu palautuu väistämättä taiteilijaan itseensä.

Tuntuu siltä, että Mikko Kuoppalan viisiulotteinen varjonyrkkeily maailmaa ja itseä vastaan on osoitus vain traagisesta yksinäisyydestä. Hänestä on tullut dickensiläinen älyllisen ja vallallisen yltäkylläisyytensä vanki; Scrooge, joka ei menestyksenkään jälkeen ole osannut olla tyytyväinen mihinkään.

Kuoppala itse kuittaisi tämän diagnoosin varmaankin toteamalla että ”just niin”, koska rikkautensa vankina oleva onneton mies on aivan banaali popkulttuuritrooppi.

Myös kaikki Kuoppalan bändit ovat lopulta paljastuneet vain hänen ympärilleen kerätyiksi konstellaatioiksi. Hän päätti, että Ruger Hauer loppuu. Hän päätti, että Teflon Brothers lähtee tekemään älyttömiä markkinointiyhteistöitä. Näin on myös tapahtunut. Mikko on puhunut, pulinat pois.

Päätöksistä ei ole aina pidetty, ja siitä on sitten voinut lukea niin lehdistä kuin kirjoistakin. Henkilökohtainen kitka on ollut omiaan eristämään Pyhimystä yhä enemmän omaan maailmaansa.

Ja nyt performanssin törmäysnukeksi heitetään oma neljääkymppiä lähestyvä persoona – kun muutakaan ei ole saatavilla.

Kuoppalan vuosikausia kestänyt mailan puristaminen on valitettavasti johtanut siihen, että aina on joku ”kilpailija” ehtinyt tehdä jonkun asian vähän eri tavalla ja vienyt mediailmatilan Pyhimyksen nenän edestä.

Tai ainakin näin itse hän on asian esittänyt: kun Ruger-toveri Paperi T julkaisi soolodebyyttinsä, antoi Pyhimys oman paluusoolonsa nimeksi Pettymys. Hän kun arveli levyn vastaanoton olevan Paperi T:tä vaisumpi.

Siispä hänen läkähdyttävä oppor… tai sanotaan nyt ihan että kunnianhimonsa on tuottanut julkisen henkilön, joka on lopulta vain tyytymätön kyyninen ja masentunut. Kuten performanssiin kuuluu, etäännytetään tämäkin olotila perustelemalla, että paskaahan tää kaikki silti on, etteks te tajuu.

Henkilökohtaisella tasolla huomaan silti ymmärtäväni Mikko Kuoppalaa, enkä luultavasti ole ainut. On tietenkin totta, että hän on vain esitanssija ”ajan hengelle”, jossa itsetietoinen subjekti on yhteisöjä usein ulkopuolelta katsova, asiat, kokemukset ja tuntemukset helposti itsestään erilliselle metatasolle irrottava ihminen. Lisänä vielä tämän taipumus oman kyynisyytensä estetisointiin.

Silti Kuoppalan taiteen edgyily ja läpeensä kyyninen mediakäyttäytyminen ovat kuitenkin osoittaneet sen, että sivusta katsottuna moinen jäätävä nojatuolisosiologia ja alituinen tilanteiden pelaaminen näyttäytyvät luotaantyöntävänä nihilisminä, josta jää vain masentunut olo.

Lisää luettavaa