Kun varhaisteininä löysin rockmusiikin, ajattelin, että rukouksiini on vastattu: tässäpä harrastus, jonka parissa saisin rauhassa olla oma itseni, sukupuoleen katsomatta.
Mitä vielä. Musiikkimaailmassa seksismi vasta rehottaakin.
Nopeasti opin, että konserttisalit ja festarilavojen edustat ovat varsinaisia ahdistelijoiden pesiä. Human Leaguen keikalla joku sujautti sormensa shortsien lahkeesta sisään, Ruisrockista palatessa kanssamatkustajan humalaiset kädet tarrautuivat sisäreiteen kiinni.
Baari-iän koittaessa tilanne ei varsinaisesti kohentunut. Odotin hyviä dj-keikkoja ja huoletonta tanssimista, sain käpälöintiä ja rumia ehdotuksia.
Niiden herättämästä ahdistuksesta ei ystävien kesken juuri puhuttu, sillä meidät oli saatu uskomaan, että tällainen nyt vain kuuluu asiaan. Että jos noin vähästä hätkähtää, on parempi kuluttaa musiikkinsa yksin kotona.
Mitä syvemmälle musiikkipiireihin uin, sitä painostavammaksi tilanne muuttui. Humaltunutta kourintaa ikävämmältä tuntuu nimittäin sanallinen häirintä: muusikkohaastateltavien kaksimieliset puheet, kököt bändärivitsit ja jatkuva ulkonäön kommentointi. Kurjinta on, että entistä useammin asialla ovat myös omat tutut.
Jos kaltaiseni harrastelijan kohtelu on tätä tasoa, voin vain kuvitella, mitä musiikkialan ammattilaiset joutuvat kokemaan. Ei siis ihme, että lokakuussa käynnistynyt, seksuaalisen häirinnän vastainen #metoo-kampanja keräsi lukuisia osallistujia myös musiikkipiireistä. Maailmalla siihen liittyivät muun muassa Lady Gaga ja Sheryl Crow, Suomessa Vesala ja Chisu.
Samalla julkisuuteen ryöpsähti kokonainen ahdistelusyytösten vyyhti. Etunenässä kokemuksistaan kertoi Björk, jonka mukaan nimeämättä jäänyt tanskalainen elokuvaohjaaja on häirinnyt häntä lukuisia kertoja niin fyysisesti kuin verbaalisestikin.
Björkin kertomus on tyypillinen: tilanne sai muusikon niin ahdistuneeksi, ettei hän juuri osannut vastustella. Häirintä sai jatkua keskeytyksettä useita kuukausia.
Myös indie-piireissä kuohui koko lokakuun ajan. Newjerseyläisyhtye Real Estate paljasti erottaneensa kitaristi Matt Mondanilen riveistään tämän käyttäydyttyä epäasiallisesti naisia kohtaan. Hiphop-tuottaja Gaslamp Killeriä puolestaan syytetään kahdesta raiskauksesta.
Nyt esiin tulleet syytökset ovat tietenkin vain jäävuoren huippu. Nähtäväksi jää, kuinka tosissaan ne tällä kertaa otetaan. Kun esimerkiksi Chrvches-yhtyeen laulaja Lauren Mayberry vuonna 2013 The Guardianissa avautui saamistaan ahdisteluviesteistä ja raiskausuhkauksista, tuloksena oli lähinnä lisää vihapostia.
Kuten feministikirjoittaja Rebecca Traister toteaa The Cut -verkkomediassa julkaistussa analyysissaan, liittyy seksuaalinen häirintä pohjimmiltaan valta-asemien epätasapainoon.
Se pätee myös musiikkimaailmassa. Laulajaa ahdisteleva manageri tai fania kouriva artisti on aina etulyöntiasemassa, sillä henkiselle auktoriteetille on vaikea pistää kampoihin. Toisaalta myös esiintyvä taiteilija voi jäädä alakynteen, jos häntä häiriköidään kokonaisen keikkayleisön tai väsymättömien nettitrollien voimin.
#Metoo-haaste osoitti, että alaa pyörittävillä on melkoinen työmaa kynnettävänään. Siispä sinä levy-yhtiöpomo, kanavapäällikkö tai suosikkiartisti, joka tätä luet: ole hyvä ja mieti kahdesti, ennen kuin seuraavan kerran katsot Sisäpiiri 2.0 -tyyppistä sekoilua sormiesi läpi tai kirjoitat kappaleisiisi seksuaalisesti arveluttavaa lyriikkaa.
Onneksi kehitysaskeleet kulkevat hiljalleen oikeaan suuntaan. Esimerkiksi Iso-Britanniassa toimii Safe Gigs for Women -organisaatio, joka
pyrkii tekemään keikkapaikoista turvallisia tiloja. Myös helsinkiläisen suosikkiklubini seinällä on kyltti, jossa sanoudutaan jyrkästi irti kaikenlaisesta seksuaalisesta ahdistelusta.
Toivon mukaan kyltti käy tarpeettomaksi pian.
– Susanne Salmi
Kirjoittaja on toimittaja, joka aikoo itsepäisesti jatkaa tanssimista hamaan loppuun asti.