Kommentti: Onko Post Malone rockin tulevaisuus?

Post Malone kykenee nuorisotähden statuksestaan huolimatta uskottavasti esittämään kliseistä rocktähteä ellei jopa olemaan kliseinen rocktähti tavalla, jonka kuka tahansa viisikymppinen Markku kykenee ymmärtämään, kirjoittaa Markus Hilden.

21.08.2018

Ensin perjantaina Tampereella Blockfest-lavalla rap-keikalla, eilen New Yorkin Radio City Music Hallin lavalla soittamassa kitaraa Aerosmithin kanssa MTV Video Music Awards -tilaisuudessa.

Post Malone on parin levyn perusteella tiedetty monipuoliseksi artistiksi, jota on vaikea upottaa mihinkään selkeään kategoriaan: biisit ovat vuorotellen räppiä ja poppia laulaen tai räpäten. Eilinen esitys viimein antoi pontta sille, miksi Malone on tehnyt kappaleen nimeltä Rockstar ja miksi se on niin iso hitti: hän kykenee nuorisotähden statuksestaan huolimatta uskottavasti esittämään kliseistä rocktähteä ellei jopa olemaan kliseinen rocktähti tavalla, jonka kuka tahansa viisikymppinen Markku kykenee ymmärtämään.

Aina silloin tällöin kirjoitetaan (tai ainakin joskus kirjoitettiin) että artisti x ja y pelastavat genret z ja å. Post Malone ei todennäköisesti pelasta mitään, mutta hän voisi viimein olla artisti, joka kykenee yhdistämään kaksi virtausta: tuomaan yhtäältä hiphopin myös keski-ikäisten valkoisten miesten valtavirtaan mm. soittamalla kitaraa (ajatelkaa!!) ja toisaalta kitararockin jälleen osaksi nuorisokulttuuria.

Sinänsä Malonen yhteistyö Aerosmithin kanssa ei ollut valtava yllätys: hän on levyillään, keikoillaan ja sosiaalisessa mediassa usein soitellut kitaraa ja diggaillut rock-klassikoita sekä kantria.

Mutta se testosteroniryöppy, jonka vauhdittamana hän Aerosmithin kanssa esitti Dream Onin ja Toys in the Atticin on täysin omaperäistä nykyisessä striimiperusteisessa rap-hittikulttuurissa, joka on viime aikoina ollut pikemminkin tukehtumassa omaan melankoliaansa kuin pitämässä hauskaa musisoiden. Muun muassa Mashable ehti jo ylistää esitystä sanoilla ”It’s an unlikely combination, but it definitely makes sense.”

Aiemmin muun muassa Pitchfork on osoittanut orastavaa rakkautta Post Malonea kohtaan. Jayson Greene kuvailee esseessään Malonen musiikkia ”naurettavaksi, mutta vilpittömän koskettavaksi”.

VMA-esityksen ansiosta odotukset Malonen seuraavaa albumia kohtaan vähintään kaksinkertaistuivat. Albumin voi olettaa yhdistävän kaikki hänen vaikutteensa riemukkaammalla tavalla kuin paikoin köykäiseksi ”white trash rapiksi” taantuva keväinen menestyslevy Beerbongs and Bentleys.

Toivotaan hänelle ainakin raikkaampaa otetta aiheeseen kuin Kid Rockilla oli.

Lisää luettavaa