Räppäri Ibe kertoi keväällä Ylen haastattelussa lopettaneensa kannabiksen käytön, koska hänen vanhempansa harmistuivat. Haloo Helsingin jäsenet kertoivat jo pari vuotta sitten soittavansa keikkoja sykemittari ranteessa ja juovansa takahuoneessa palautusjuomaa.
Anssi Kela puolestaan kertoo Jean Ramsayn kirjoittamassa Kosketuksessa-kirjassa, kuinka on roudannut keikkapakuunsa pinoittain suomalaista poliittista historiaa käsittelevää kirjallisuutta, ja kuinka kokee olevansa seksisymbolin sijaan ”seksipelätti” – vaikka onkin kitaraa soittava pitkätukkainen mies.
Ihanan tylsää! Ihanan kunnollista!
Valitettavasti vain näistä ihmisistä ei saa aikaiseksi herkuttelevia lööppejä tuottavia raflaavia henkilökuvakirjoja tai -elokuvia.
Suomalainen mediakenttä tietää tämän. Siksi se kokoontui yksissä tuumin Vesa-Matti Loirin spermalätäkön ääreen raportoimaan kun Kari Tapio juo viinaa ja Kauko Röyhkä menettää varman panon Juicelle.
Tällaiset tarinat alkavat käydä vähiin: tähän mennessä kun kirjan tai elokuvan ansaitsevan taiteilijan tulisi ensin kehittää päihde- ja seksiaddiktio, pilata kaikki ja aiheuttaa hirveästi harmia läheisilleen.
Hyvin käyttäytyvä artisti tuntuu tähän kaanoniin nähden pöyristyttävältä synnintekijältä.
Ehkä syynä nykyajan kunnollisuudelle on se, että taiteilijat suhtautuvat työhönsä, sanotaanko vaikka, nöyremmin. He ovat ehkä ymmärtäneet tehdä samaa mistä ex-pääministeri Juha Sipiläkin (kesk.) usein puhui: he kantavat vastuuta!
Yleensä jokaisen hassun slapstick-anekdootin ja vauhdikkaan ryyppyreissun takana on joko pettymystään itkevä kumpppani tai traumatisoitunut ja vuosien päästä isänsä vastuuttomuutta psykoterapiassa tilittävä jälkikasvu.
Ei kuulosta kauhean hohdokkaalta!
Sitten taiteilija kertoo kirjassa tai häntä esittävä hahmo elokuvassa, kuinka pahoillaan on ja kuinka paljon nämä laiminlyönnit häntä nyt jälkikäteen satuttavat.
Tosiasia on, että on vain ollut siistimpää dokata bändin jätkien kanssa tai jyystää vosua hotellihuoneessa kuin vahata lattiaa kotona selvinpäin.
Totta puhuen, kyllä minäkin mieluummin juon kaljaa tai harrastan seksiä kuin vahaan lattiaa. Eri asia on, kenen kustannuksella sen teen.
Vastuutonta perseilyä ei enää jakseta katsella, koska taiteilijuus ja popkulttuuri ovat ammattimaistuneet. On myös tehty niinkin valtaisa oivallus, että nainen voi miestaiteilijalle olla myös ammatillinen yhteistyökumppani eikä vain erektion hetkellinen helpottaja.
Siksi aplodeeraan raittiille nuorisolle ja Anssi Kelan anekdooteille puisevista kiertuelukemisista. Ei niistä klikkiotsikoita saa, mutta ainakaan niistä ei seuraa inhimillisiä tragedioita.