Kuhmolainen kuvittelija – haastattelussa Litku Klemetti

LITKU KLEMETTI on filosofian maisteri, lauluntekijä ja Suomen tämän hetken suurin indierocktähti. Suosiosta huolimatta hän kokee itsensä ulkopuoliseksi ja haluaisi keskittyä taas alakulttuuripuuhailuun. Hänestä tärkeintä maailmassa on sivistys, tutkiminen ja mielikuvitus.

22.01.2018

Sanna Klemetti on päivittänyt artistiminänsä Litku Klemetin Facebook-profiilia maanantaina 16. lokakuuta 2017 kello 16.01. Hän hihkuu tehneensä viikossa levyllisen biisejä. ”Yllättäen”, hän kirjoittaa. Päivitykseen hän on liittänyt katkelman muistiinpanoistaan. Niissä lukee seuraavaa:

”Pittää siis olla helvetin timanttia kaikki. Pitää varoa että homma löpsähtää. Lapsena Beatlesin ainoa nero biisi oli musta Lucy in the sky with diamonds, muut oli lussua. Mieti sitä!”

”Et tähän malliin, pitää siis välttää sitä lussua ja avata se korkki kunnolla. Kyllä mää uskon että voi pysyä terävänä.”

”Esim. Zappan We’re only in it for the money -levyä ihailin teininä, se kertoo jotain. Rohkeet siveltimenvedot.”

Se, että Sanna Klemetti kirjoittaa näin innostuneesti ja tiputtelee tuollaisia referenssejä, kertoo jotain. Ei vain siitä, minkälaisesta musiikista hän pitää, vaan myös siitä, minkälaisessa asemassa hän tällä hetkellä on.

Päivityksellä on yli 300 tykkäystä, mikä on aika mukavasti sellaiselle somesivulle, joka pyörii todennäköisesti pyhällä hengellä. Tai ainakin tuntuisi hassulta ajatella Sanna Klemetin klikkailevan Facebookin mainostusvaihtoehtoja noin spontaanin purkauksen jälkeen. Algoritmi kun harvemmin nostaa virtaan sellaisia päivityksiä, joihin ei ole rahalla satsattu. Tykkääjiä Litku Klemetin Facebook-sivulla on lähemmäs 7000.

Tämän perusteella on syytä olettaa, että Litku Klemetistä on nyt tullut tähti.

Oletuksen perusteena ovat vaikkapa isohkoilla festarilavoilla vietetty kesä, Tuntematon numero -yhtyeen kiitelty kiertue kotimaisen vaihtoehtomusiikin legendan Yarin taustabändinä ja viimeisimpänä vaikkapa Suomen Rock-klubien Liiton myöntämä Tankki täyteen -tunnustuspalkinto – joka tietää lisää keikkoja.

Debyytti Horror ’15 kuului viime vuoden tulokaslevyjen valioliigaan. Emma-gaala ja vuoden parhaat levyt -listat ovat tammikuussa ilmestyneelle Juna Kainuuseen -kakkosalbumille vasta edessäpäin.

Nyt Klemetti on ollut kuukauden keikkatauolla. Ilmankos hänelle on jäänyt aikaa inspiroitua ja innostua.

”On ollut virkistävää viettää vaihteeksi viikonloppuja Jyväskylässäkin”, hän tokaisee kaksi päivää somepäivityksensä jälkeen. Äänensävy on helpottunut.

”Älä tule tänä yönä, mä aion nukkuu”, Klemetti laulaa tuoreella sinkullaan Yöt on unta varten. Se kuulostaa uupuneen keikkamuusikon purkaukselta. Viime yönä Klemetti on sentään saanut unta niin makeasti, että hän on nukkunut pommiin.

Istumme ravintola Ylä-Ruthissa Jyväskylän yliopiston kupeessa. Lokakuu on tehnyt poikkeuksen: se päästää auringon kellastamaan syksyistä Seminaarinmäkeä entisestään ja tekemään ilmasta kuulaamman kuin päiväkausiin. Kuppila on puolillaan kokoustavia opiskelijoita ja läppärinsä kanssa istuvia puuhaajia. Terassilla muutama vanhempi herrasmies toimittaa vakiopäivystäjien virkaa. Klemetti ehtii hädin tuskin tilata teetään, kun hän jo törmää pariin tuttuunsa.

Koska kello on vasta yksi, päädyimme valitsemaan lauluntekijän kotikaupungin kahdesta kulttuurikapakasta tämän. Se toinen, eli Vakiopaine, aukeaa vasta neljältä.

Klemetti muutti Jyväskylään vuonna 2007. Hänen taipaleensa rokkisankariksi voidaan katsoa alkaneen suunnilleen silloin – sikäli kun se on mitään selkeää linjaa noudattanut. Musiikkia Kuhmossa kasvanut ja koulunsa lukioon asti käynyt taiteilija tuli tänne kuitenkin tekemään. Ensin hän opiskeli sitä Jyväskylän konservatoriolla.

”Halusin oppia soittamaan! En oikein keksinyt muuta keinoa kuin lähteä opiskelemaan. Kai minä Jyväskyläänkin tulin siksi, koska olen hengaillut täällä nuorempana. Tätini asuu täällä. Kuhmo on aika pieni paikka, eikä tehnyt mieli lähteä kovin isoon kaupunkiin.”

Konservatorio oli Klemetille tukala yhteisö. Ammattimuusikoita kouluttava laitos ei erityisemmin kannustanut oman musiikin tekemiseen.

”Olen aina ollut hirveän kiinnostunut… taiteilusta! Pienenä maailman siistein biisi oli Kate Bushin Wuthering Heights. Konservatoriolla oli vaikeaa, koska halusin tehdä asiat omalla tavallani. Varmasti monet kärsivät tuollaisissa yhteisöissä.”

Klemetti puhuu paljon yhteisöistä ja niiden muodostumisesta. Hän on kiinnostunut niistä niin paljon, että käsitteli niitä vuonna 2015 valmistuneessa gradussaan. Konservatorion jälkeen tie vei Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitokselle, mistä hän valmistui ihanneajassa.

”Olen aina ollut vähän sellainen kouluhikari”, hän naurahtaa kuin kaikki saavutuksiaan toppuuttelevat ihmiset.

”Tai olen halunnut aina heittäytyä asioihin, tehdä ne kunnolla.”

Akateemisen uran suhteen tämä asenne kostautui. Hetken aikaa Klemetti teki myös jatko-opintoja. Väitöskirjan aihekin oli valmiina: miten musiikin visuaalisuus, kuten levynkannet tai bändien promokuvat, vaikuttavat kuuntelijan kokemukseen.

Sitten rokkiura lähtikin nousuun. Töitä tuli liikaa, ja jostakin piti joustaa. Jatko-opinnot saivat jäädä. Kuten elämässä yleensä, asiat eivät menneet suunnitelmien mukaan.

”Maisteroitumisen jälkeen päätin puolen vuoden ajan keskittyä musiikin tekemiseen. Oli kauhea tekemisen uho, mutta sitten mitään ei tapahtunutkaan! Tämän päälle sain vielä Kelalta karenssin. Jouduin aika kasvokkain työttömän elämän kanssa. Sitten kun päätin aloittaa ne jatko-opinnot, niin yhtäkkiä tulikin hirveästi keikkoja! Kävin sitten musajuttujen ohella seminaareissa punastelemassa, mutta ei siitä mitään tullut.”

Kokonaan Klemetti ei ole väitöskirjahaaveita haudannut. Ehkä vielä joskus – ja ehkä toiseen yliopistoon, kuten Helsinkiin.

”Jyväskylän musiikkitieteen laitoksella ei oikein ole sellaista esteettistä tutkimustraditiota. Enemmän siellä keskitytään psykologiseen ja kokemukselliseen puoleen.”

Mutta niin, ne yhteisöt. Ne ovat kiinnostaneet Klemettiä ensisijaisesti siksi, koska hän on kokenut olleensa niistä aina ulkona. Hän on kertonut, miten jo Kuhmossa yritti kuulua porukoihin esimerkiksi harrastamalla larppausta, mutta sekin tuntui teennäiseltä.

”Olen silti pienestä asti ihaillut kaikenlaisia alakulttuuri­skenejä ja kuvitellut, miten siistiä olisi tuntea tyyppejä. Mutta enhän minä ole koskaan tuntenut ketään! Aina on jäänyt sellainen fiilis, että olen niin ulkopuolinen kaikesta.”

Hetkinen, miten voit väittää tuollaista? Sinähän olet Jyväskylän skenen kovin nimi! Kun Tuntemattoman numeron Päivä päivältä vähemmän -kasetin julkaisua juhlitaan parin korttelin päässä Vakiopaineessa, tulee tupa olemaan ääriään myöten täynnä!

”Noh, ensinnäkin, minusta Jyväskylässä ei oikein ole mitään skeneä. Nuokin bändit, joissa soitan, ovat vain ystäväpiiriäni. Vaikea ajatella, että se on jokin skene. Tietty Jyväskylässä on kaikenlaisia piirejä: Lutakossa on omat punkbändit ja sitten Kortepohjassa on räppäreitä, kuten vaikka Are. Mutta en minä niistä tiedä mitään! Ehkä tällä tavalla ajateltuna tuo Vakiopaineen porukka, johon varmaan itse kuulun, on oma skenensä.”

Klemetti on havainnut, että yhteisön luottamuksen voi lunastaa tekemällä. Tosin tekemisenkin pitää olla tietynlaista ja täyttää tietyt esteettiset kriteerit. Yhteisöihin muodostuu aina hierarkioita ja kirjoittamattomia sääntöjä, joita noudattamalla voi hankkia sosiaalista pääomaa. Tähän lopputulokseen hän päätyi tutkittuaan gradussaan jyväskyläläisen alakulttuuriyhdistys Hear ry:n toimintaa.

”Alakulttuurihääriminen on jatkuvaa taiteilua hyväksyttyjen sääntöjen, estetiikan ja oman rohkeuden välillä. Ja tietty kaiken voi murskatakin, jos haluaa! Minä nyt yritän vain tehdä… jotain.”

Omakohtaisesti Klemetti on huomannut skenedynamiikan siinä, miten häneen itseensä on suhtauduttu.

”Jyväskylässä tai Tampereella, tai muissakin Suomen alakulttuuripiireissä se suhtautuminen on selvästi muuttunut niistä ajoista, kun olin vielä ’nobody’.”

Ettei vain johtuisi siitä, että nyt kaikki haluavatkin olla rokkarin kavereita?

”Ei. Koen pikemminkin, että nyt he ajattelevät, että ’tuokin on tekijätyyppi’. Se on heimoajattelua: olen heidän silmissään lunastanut nyt paikkani samassa veneessä.”

Olemme keskustelussamme maininneet muutamaan otteeseen muuan Jukka Nousiaisen. Tämä ei ole sattumaa. Sekä Klemetin että Nousiaisen urakehitykset ovat olleet samansuuntaisia: he ovat molemmat saapuneet Jyväskylään pieneltä paikkakunnalta – Jukka Nastolasta – ja luoneet maineensa täällä. Molemmat ovat opiskelleet musiikkitiedettä, joskaan Nousiainen ei koskaan valmistunut.

Molemmilla on myös mieltymys vanhahtavaan estetiikkaan, kirppisvaatteisiin ja hylättyihin iskelmälevyihin. Tämän lisäksi he ovat epäilemättä saavuttaneet erityisaseman omissa piireissään. He ovat myös nousseet kotimaisen popmedian lemmikeiksi, kuin vuorotellen.

Jukka Nousiainen on vaikuttanut myös siihen, että Litku Klemetti ylipäätään syntyi.

”Muutama vuosi sitten minulla oli hirveä halu ruveta vain ’rokkaamaan’. Silti rokkibändit tuottivat livenä pettymyksen. Kaikki oli liian hyvin tehtyä. Raaka, puhdas energia puuttui. Sitten näin Jukan Räjäyttäjät-bändin, ja tajusin, että juuri tuollaista säpinää ja fiilistä myös omilla keikoillani pitää olla!”

Klemetti ei ollut ainut Räjäyttäjistä innostunut. Bändin holtiton spektaakkeli, jossa vaatteet vähenivät ja eritteet virtasivat, oli julkea hikisten kalsareiden läimäys päin kaikkien sellaisten kasvoja, jotka väittivät, että rockista oli vaara ja vimma kadonnut.

Samalla Räjäyttäjät vei rokkenrollin metatasolle ja performanssitaiteeksi, joka laittoi lainausmerkit sanan ”rock” ympärille. Tämän Sanna Klemettikin huomauttaa:

”Tiesin kuitenkin, että Jukka on sivistynyt taiteilija, ja että hän lähestyi musiikkiaan karnevalismin näkökulmasta.”

Klemetti kanavoi saman karnevalismin myös omaan musiikkinsa. Hänestä musiikki on nimenomaan karnevaalia, leikkiä ja performanssia. Sitä aluetta, jossa vieras voima vapauttaa kontrollifriikin kontrollistaan. Hän on puhunut Litkusta alter egonaan, joka riehuu lavalla kuin tyynen pinnan alta iskevä hirviö.

”Kai ne minun teinilarppaamiseni ajoivat ihan samaa asiaa kuin keikkailu nykyään. Olen surkea näyttelijä, mutta kaikki leikkiminen onnistuu tosi hyvin!”

Leikin ja performanssin lisäksi Sanna Klemetti osaa kuvitella. Tuntuu, että tällä hetkellä kokonainen musiikintekijöiden sukupolvi haluaa kuvitella.

Pohdimme, miksi näin on. Miksi Klemetin ikäiset muusikot haluavat tutkia popkulttuurin menneisyyden kerrostumia? Kansojen syville riveille on haluttu myydä retroa jo iät ja ajat – sehän on selvä. Termin soveltaminen Klemetin musiikkiin tuntuu kuitenkin yksinomaan kornilta.

”Koko retro vähän yököttää, siitä tulee mieleen joku bilebändi”, hän puuskahtaa sivulauseessa. Retro on hänestä epäonnistunutta, koska sitä tekevät ihmiset, jotka eivät ymmärrä käsittelemäänsä kulttuuria.

Klemetti puhuu musiikillisesta sivistyksestä. Hänellä on aina ollut halu ymmärtää ympäristöään ja maailmaansa: tutkia, mitä joskus on tehty ja miten nykytilanteeseen on päädytty. Halu iskostui häneen, kun hän liittyi gradussakin mainitun Hear ry:n toimintaan Jyväskylä-aikojensa alussa.

”Sellainen tutkimuksellinen ote”, akateemikko sanoo.

Siksi Finnhitsien, progen ja lo-fi-estetiikan ihailu ei tarkoita, että Klemetti haikailisi menneisyyteen. Päinvastoin: musiikkia on kiva tehdä juuri tähän maailmanaikaan, koska sen kenttä on laajempi ja toimintatavat moninaisempia kuin koskaan ennen.

Signaalit laajasta maailmasta tulevat Jyväskylää kauempaa. Sen Klemettikin on havainnut. Puheeksi tulee kansainvälisessä musiikkimediassa vuosikymmenen vaihteessa syntynyt termi ”hypnagoginen pop”. Sillä tarkoitetaan uutta popmusiikkia, jonka tyylillinen ominaispiirre on eräänlainen kuviteltu nostalgia – kuin tarkoituksellisen analogikohinan läpi suodatettu vaihtoehtotodellisuus. Sanalla hypnagogia puolestaan tarkoitetaan tilaa unen ja valveen välilä.

Termiin on saattanut törmätä ainakin Ariel Pinkin, James Ferraron tai John Mausin musiikin yhteydessä. Tyylillisen yhteyden kolmikon välillä löytää äkkiä, ja helpostipa sen ulottaa myös Litku Klemetin visioihin.

”Vuosia sitten luin lyhyen lehtiartikkelin Ariel Pinkistä. Siinä ei vielä puhuttu tuosta hypnagogiasta, mutta hänen musiikkiaan kutsuttiin ’kuvitelluksi rockiksi’. En tainnut edes kuunnella Pinkiä vielä pitkään aikaan, mutta innostuin hirveästi tuosta ’kuvittelemisesta’!”

”Minulla oli siihen aikaan sellainen folkbändi kuin Sateenkaarina. Halusin, että se soittaisi kuviteltua folkia tai kansanmusiikkia!”

Lauseensa lopussa Klemetti muuttaa ääntään dramaattiseksi kähinäksi, kuin korostaakseen takavuosien bändinsä luonnetta. Sitten hän jatkaa vielä innostuneemmalla äänensävyllä:

”Huumaannuttavinta tässä underground-häärimisessä on se vapauden tunne – ajatus, että voi oikeastaan tehdä ihan mitä vaan. Kaikki on vain sellaista ihanaa mössöä, ja voin perustaa vaikka death metal -bändin!”

Death metal -bändi on toistaiseksi jäänyt kuvitelmaksi. Tuntuu silti osuvalta, että Klemetti mainitsee juuri tuollaisen esimerkin. Metallimusiikki on epäilemättä yksi alakulttuuri, johon on muodostunut vahva, suorastaan läpäisemätön esteettinen säännöstö, jota se suojelee hartaasti.

Pikkuhiljaa sekin on tosin joutunut luovuttamaan symbolinsa postmodernin popkulttuurin lavealle askartelupöydälle. Parhaana esimerkkinä tästä on varmaankin se, kun eräs tunnettu metallilogojen suunnittelija teki perinnetietoisen logon myös Rihannalle.

Hypnagogia-poppareiden halu luoda unenomaista nostalgiaa on vain yksi osanen suuressa ”mössössä”. Erilaiset musiikkigenret, kulttuuri-ilmiöt ja jopa tuotemerkit tai vaate­brändit muuntuvat yhä enemmän merkeiksi, joita sovelletaan ja muokataan mielivaltaisesti sen sijaan, että niitä noudatettaisiin sellaisinaan.

Tällainen ajatus palautuu myös Klemetin väitöskirja­ideaan. Jos kaikki on silkkaa estetiikkaa ja vapaasti muokattavissa, mitä väliä, jos silkka visuaalinen kuvasto houkuttaa jossakin bändissä?

Klemetti vertaa musiikillista työskentelytapaansa kirpputorien koluamiseen: miksi hankkia väkisin jotakin uutta, kun kaikesta vanhastakin voi innostua? Ja kun sitä vanhaa on niin vietävän paljon?

Tämä haastattelukin on välillä tuntunut kirpputorikierrokselta Sanna Klemetin pään sisään. Poukkoilemme paitsi keskustenlunaiheista, myös taiteilijan innostuksista toiseen. Ensin Klemetti julistaa haluavansa tehdä enemmän progea, mutta sitten vannookin säröisen kitarapunkin nimeen.

Silti Klemettiä sapettaa törmätä keskusteluun, jossa hänen tai hänen aikalaistensa musiikki teilataan ”ironisena” tai ”tahallaan huononnettuna”. Hänestä tällaiset kommentoijat eivät alkuunkaan ymmärrä, mistä tällaisessa taiteessa on kyse. Menneisyys on hänestä vastakulttuuria, ja siitä ammentava musiikki vastalause ”liberaalikapitalistiselle ajattelulle, jonka mukaan vain kaikki uusi on hyväksyttävää”.

Klemetistä moinen ajatus on osoitus sivistymättömyydestä. Hän itse haluaa olla sivistynyt, eikä sellaiseksi tulla ilman ymmärrystä menneestä.

Jesufåglar, Sateenkaarina, Zorse, Mäsä, Tuntematon numero. Siinä lista bändeistä, joissa Sanna Klemetti on vaikuttanut, taiteillut ja kuvitellut. Ne ovat kaikki tyylillisiä vastakohtia keskenään: Jesufåglar oli lyyristä progea, Sateenkaarina psykedeelistä folkia. Englanniksi laulava Zorse on säröisempää ja kraut-vaikutteisempaa, ja ”metapunkia” soittava Mäsä on silkka nollausprojekti.

Tuntematon Numero oli kuitenkin ensimmäinen, jonka selkeäksi keulahahmoksi Klemetti uskaltautui. Vasta sillä tapahtui myös Klemetin suosiollinen läpimurto. Osaako taiteilija sanoa, miksi suosiota tuli vasta nyt?

”Aika pitkäänhän tämäkin oli sellaista puuhastelua. Ei käynyt mielessäkään, että lähtisimme Suomen-kiertueelle! Mutta arvelen, että suuremman suosion saavuttaminen vaatii myös bändiltä sen, että se tekee tietoisen päätöksen keskittyä vain musiikkiinsa.”

Kaikkien aiempien bändien aikaan Klemetti on vielä ollut täysipäiväinen opiskelija. Tuntemattoman numeron aikaan ja soolouran urjettua Klemetillä ei ollut elämässään muuta kuin musiikki, jollei sitä väitöskirjaa lasketa.

Kuulostaa siltä kuin Klemetti olisi vain päättänyt, että nyt hänestä tulee stara. Työn tekemisen korostaminen taas tuo mieleen Rähinä Recordsin kansikuvapojat, jos oikein haluaa härnätä.

”No en minä nyt oikeasti usko sellaiseen ajatteluun… Siis siihen, että jos painaa kovasti töitä, niin automaattisesti menestyy”, Klemetti naurahtaa.

”Totta kai tähän vaaditaan varmasti jotain lahjakkuutta, ja ennen kaikkea esteettistä kehittelyä ja miettimistä. Siinä voi mennä montakin vuotta.”

Kehittely kuulostaa hyvältä. Se, mikä tekee Litku Klemetistä niin karismaattisen hahmon ja hänen musiikistaan niin hyvää, on varmuus ja luontevuus. Sitä tuskin olisi ilman aiemmissa bändeissä tehtyä kehittelyä – niin sanottua taiteellisen linjan hakemista.

Nyt hän voi rokkikuningattarena syöksyä balalaikkoineen yleisöjen sekaan ja laulaa tarinoita, joissa tähteys joutuu ristiriitaan arkisten kommellusten kuten ihmissuhteiden tai Kelan karenssien kanssa. Sehän kuulostaa suorastaan samaistuttavalta. Ihan… suomalaiselta!

Litku Klemetin hahmossa piristää myös se, että se on samalla tavalla uudelleenkuviteltavissa kuin kaikki muukin taiteilijan maailmassa. Esimerkiksi männäviikolla syntyneen levyn kappaleissa Litku on taas hieman erilainen:

”Nuo biisit syntyivät, kun innostuin iskelmästä. Siis sellaisesta aika paskasta, b-luokan iskelmästä, kuten Tarjasta & Tahdikkaista. Tarkoitus oli tehdä niin kauheita biisejä kuin pystyn! Leikin, millaista musiikkia olisin tehnyt, jos olisin nuorena jäänyt Kuhmoon. Minua kutsuttiin koulussa Hullu-Sannaksi, niin levyn nimi voisi olla Hullu-Sannan lauluja!”

Mennyt keikkakesä on ollut kaikesta suosiosta huolimatta rankka. Ujo ja herkkä, omissa oloissaan viihtyvä taiteilija meinasi palaa loppuun, ja omasta mielestään hän alisuoritti kesän viimeiset soitot. Tämän takia myös hieno yhteistyö kanssajyväskyläläisen Yarin kanssa meni toistaiseksi hyllylle.

”Tuntui lopulta tärkeämmältä keskittyä omiin juttuihin. Olen silti todella ylpeä siitä, että teimme edes sen, mitä voimme.”

Yari-yhteistyössä oli parasta se, että se toi kaksi musiikillista sukupuolvea yhteen myös yleisössä. Yarin ja hänen Se-yhtyeensä keski-ikäiset fanit saivat kuulla vanhat klassikot, mutta tutustua samalla uuteen nuorisobändiin. Varttuneempi rock-väki kun toisinaan lämpenee uudelle musiikille hitaasti. Ilman tätä kohtaamista monet tuskin tietäisivät Litku Klemetistä tänäkään päivänä.

Tällaiseen näkyvyyden edistämiseen Klemettikin haluaa satsata. Hän hehkuttaa suunnitteilla olevaa alakulttuurikeskusteluohjelmaa, jonka aisaparina tulee toimimaan Vhs-klubistaan tuttu tamperelainen Kalevi Suopursu.

”Ajattelin, että voisin hyödyntää tämän saamani näkyvyyden vaikka näin! Ohjelmassa voitaisiin esitellä sellaisia alakulttuuri-ilmiöitä ja toimijoita, jotka ansaitsevat tekemisilleen paljon enemmän huomiota.”

Eikä tässäkään vielä kaikki. Nyt Klemetti on sotkeutunut myös nykykansanmusiikkiin. Hänet pyydettiin yhdessä jouhikkomestari Pekko Käpin kanssa Sibelius-Akatemian Folk Big Bandin ja Global Orchestran yhteisprojektiin solistiksi. Senkin myötä hän haluaa edistää alakulttuurityötä.

”Siellä on paljon nuoria ihmisiä, jotka ovat olleet täpinöissään, kun ovat päässeet käsiksi tällaiseen punk-henkiseen tekemiseen. Ja sitten he pääsevät vielä Tavastialle keikalle – se on ollut heille tosi uutta ja jännittävää!”

Klemetin puhelin on soinut jo muutamaan otteeseen. Hän suunnittelee päivän aikataulua lakoniseen, arkiseen sävyyn. Seuraavaksi pitäisi lähteä kuvaamaan musiikkivideota. Loppuviikosta äänitellään tulevaa levyä.

Pian tulee kiire. Hyvästelen Seminaarinkadulla auton kyytiin rientävän taiteilijan ja astelen viereiseen divariin ihmettelemään menneiden aikojen popkulttuurikerrostumia. Vakiopaine aukeaa vartin päästä. Lokakuun hailakka aurinko hivelee iltapäiväliikenteeseen varautuvaa Jyväskylää.

Illemmalla avaan Instagramin. Huomaan käyttäjän litkuklemetti ladanneen hetki sitten otoksen musiikkivideon kuvauksista. Siinä häntä esittävä hahmo seisoo karvalakki päässä ja balalaikka kaulassa vihreän kankaan edessä. Kuva saa äkkiä toistasataa tykkäystä.

Kiinnitän huomion hänen profiilinsa esittelytekstin.

”Kaikkea voi tehdä”, siinä lukee.

Artikkeli julkaistu Rumbassa 4/17.

Lisää luettavaa